Yuval Hararin uusi teos ”21 oppituntia maailman tilasta” avaa joitakin näkymiä modernien läntisten yhteiskuntien kehitykseen. Varsinaista tajunnanräjäytystä hän ei aiheuta, mutta osaa vetää monista elementeistä fiksuja johtopäätöksiä. Joudun tyytymään tässä vain joidenkin lehtien (etenkin HS: ”Ihmiset vaistoavat tulevansa tarpeettomiksi”/Annika Mutanen, 30.8.2018) esille nostamiin aiheisiin, koska kirja on vasta hankintalistalla, mutta hyvä näinkin. Harari toimii ohessa ajatussytyttämönä. Johtopäätökset ovat omiani.
1) Liberaalin demokratian kilpailukyky
Liberaalin demokratian kohtalo on ajatteluttanut minua jo pitkään, ja tähän aiheeseen Harari tuo joitakin näkökulmia. Hararin esittämä ajatus, että liberaali demokratia sopi hyvin läntisen maailman viime vuosisadan loppupuolen kehitysvaiheeseen, on totta. Länsi-Eurooppa ja muu läntinen maailma olivat tiedon käsittelyssä monta harppausta edellä Itä-Eurooppaa ja Neuvostoliittoa. Tapahtunut liittynee oleellisesti niihin vapausarvoihin, jotka olivat voimassa lännessä: kahlehtimaton luovuus kukoisti.
Vastakkain olivat hajautettu läntinen tapa käsitellä tietoa, kun taas Neuvostoliitossa oli keskitetty tapa tuottaa tietoa ja tuotteita. Läntinen järjestelmä oli ylivoimaisen tehokas. Muistan kuinka vanhassa Neuvostoliiton aikaisessa dokumentissa valtiollisen suunnittelukomitean (Gosplan) keskijohtoa edustava kolmikko pohti keskitetyn tuotannon haittoja yllättävän avoimesti: kun keskusjohtoinen kenkäteollisuus tuotti monien vaiheiden kautta määräyksenomaisesti tietynmallisia jalkineita x-kappaletta markkinoille, oli muoti jo ehtinyt muuttua ja tuotteet eivät menneet kaupaksi: kengät jäivät kaupan hyllylle. Siinä he istuivat – asiantuntijat - paksu matriisitulostimella tehty tulostushaitari käsissään, kunnes se yhtäkkiä levähti lattialle…..
Harari vilauttaa ajatusta, että tilanne on nyt muuttunut, kun tietoa voidaan tuottaa massiivisesti. Keskitetty tiedontuotanto hyötyy valtavan tietomäärän tuottamisesta hetkessä. Onko keskitetty ”diktatorinen” järjestelmä aiempaa paremmassa asemassa? Joitakin merkkejä autoritaarisen järjestelmän menestyksestä on mielestäni nähtävissä esimerkiksi hybridivaikuttamisessa, jossa on kiistatta saavutettu ”tuloksia”. Läntisen liberaalin järjestelmän on ollut vaikea estää valeuutisten tulvaa tai tunkeutumista tietojärjestelmiin.
Mutta missä on venäläisen tiedontuotannon ja tiedonvälityksen pihvi? Missä on sen rakentavuus? Onko kyberuhkissa ja hybridivaikuttamisessa kysymys vain strategisesta kiusanteosta? Aseteollisuuden osana Venäläinen osaaminen lienee kovalla tasolla, mutta kuluttajatuotteissa näytöt ovat jääneet vähiin.
Putin ja kumppanit ovat julistaneet henkisen taistelun idän ja lännen välille. Kysymys ei siis ole pelkästään teknisestä etevyydestä, jolla tietoa tuotetaan. Venäjä haluaisi olla Euroopan henkinen johtaja. Sergei Lavrov on todennut, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Tämän mukaan Venäjä edustaa alkuperäistä, aitoa kristillisyyttä. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.
Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.
Euroopassa on piirejä jotka haluavat kuunnella Putinin-Lavrovin oppia. Itse uskon, että vapaa tiedonvälitys pysyy kilpailukykyisenä, joskin sillä on kova työ puolustaa asemiaan.
Hararin käsitystä läntisestä liberalismista voisi luonnehtia ”liberaaliksi neuvottomuudeksi”. Sillä ei näytä olevan keinoja pysäyttää ilmastonmuutos tai ekokatastrofin eteneminen. Ennen kaikkea siltä puutuu Hararin mukaan kyky puolustaa tavallisen ihmisen asiaa, kyky, joka sillä oli viime vuosisadan lopulla ykkösteemana. Työntekijöillä oli tuolloin joukkovoimaa ja he pystyivät murtamaan työantajan asettamat esteet. Hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin suurella volyymilla.
Liberalismin vastavoimat lännessä tarjoavat nyt paluuta ”kultaisiin aikoihin”, jotka ovat syntyneet osin mielikuvissamme, mutta osin ovat totta siinä mielessä, että viime vuosisadan loppupuoli oli demokraattisten oikeuksien puolesta menestyksekästä aikaa tavallisen ihmisen kannalta. Nouseva talous mahdollisti työvoiman ja siitä johdetun taloudellisen vallan muuttumisen poliittiseksi vallaksi.
Trump ja monet muut populistit rakentavat menestyksensä kultaisten aikojen muistelun varaan. Viisikymmentälukulainen patriarkaalinen ydinperhe on taustalla edelleen voimissaan!
Tuskinpa kuitenkaan massat menettävät merkityksensä taloudessa kohtalokkaasti, vaikka Harari tuntuu maalaavan pirun seinälle. Tarpeettomuuden määrä joka tapauksessa suurenee sitä mukaa kuin palkkatyö perinteisessä mielessä menettää merkitystään.
2) Tarpeettoman ihmisen ongelma
Harari ottaa esille ”tarpeettomien ihmisten ongelman”. Vaaleissa populisteihin ovat liittyneet monet sellaiset, jotka Hararin mukaan ovat ”menettäneet taloudellisen arvonsa”. Ehkä hieman liioiteltua, mutta on siinä enemmän kuin häivähdys totta. Muistuu mieleen kun Yhdysvaltain presidentinvaalien alla syntyi tilanne, jossa Bill Clinton soitti vaimolleen kesken vaalitilaisuuden ja ehdotti vaalikierrosta Yhdysvaltain ”ruostevyöhykkeellä”, taantuvilla teollisuusalueilla. Hillary Clinton torjui äänekkäästi protestoiden moisen ajatuksen, koska laski työväestön valmiiksi omaan laariinsa. Jälkikäteen ajatellen hänen olisi kannattanut noudattaa puolisonsa ohjetta. ”Taloudellisesti arvonsa menettäneet” ihmiset olivat juuri siellä.
Hararin mukaan tulevaisuus on ajamassa näiden ihmisten ohi. Kysymys ei ole kylläkään pelkästään tekoälyn voittokulusta, sillä negatiivinen kehitys on alkanut jo kauan ennen it-vallankumousta.
Juuri nämä ihmiset ovat muurinpystyttäjiä. He haluavat pysäyttää sekä ihmisten liikkumisen että kaupankäynnin rajan yli säilyttääkseen asemansa.
Suomessa ongelma ei ole läheskään niin suuri kuin Yhdysvalloissa, koska meillä on toimivat turvaverkot, mutta missään tapauksessa emme ole ”tarpeettomuudesta” vapaita.
Varallisuusakselin toiseen päähän on syntynyt niiden ihmisten galleria, jotka hallitsevat datavirtoja. Tästä olen kirjoittanut juuri blogikirjoituksen ”Voittajat vievät kaiken - oligopolikapitalismin mörkö uhkaa meitä?”
3) Suvaitsevaisuus ja vuoropuhelu umpikujan avaajana?
Barack Obama lienee ymmärtänyt oleellisen, kun hän sanoi, että ”puskimmeko liikaa (liberaaleja arvoja?)”.
Hariri ehdottaa kahden toisensa kanssa heikosti toimeentulevan vuoropuhelua. Asia ratkeaisi hänen mukaansa sopimuksen avulla, jossa muuttaja - vastaanottajan hyväksynnän vastineeksi – omaksuu ”isänmaan normit ja arvot”. Voi olla vaikea pala monille muuttajille, jotka haluavat säilyttää oman uskonsa fundamentit uudessa kotimaassaan. Tuntuu siltä, että Harari tuntee asian niin hyvin, että arvaa periaatteistaan periksi antajan olevan mieluiten vastaanottajan.
Itsekäs nationalismi on vastassa suvaitsevaisuuden tavoittelijoita. Juuri se on - kuten edellä käy ilmi – yksi osa tavallisen länsimaisen ihmisen selviytymiskamppailua: halutaan asettaa muille kulttuureille rajat, muurit, jotta – kuten kuvitellaan – oma selviytyminen varmistuisi.
Yksi osa suvaitsevaisuutta laajemmassa mielessä on monenkeskisen maailman hyväksyminen. Juuri tätä vastaan Donald Trump taistelee, vaikka maailman kehitys toiseen suuntaan näyttää vääjäämättömältä. Ollaan paradoksaalisessa tilanteessa, jossa tärkein vapaa-kaupan puolesta taisteleva valtio on Kiina – tietenkin oman etunsa vuoksi.
Onko siis muutettava painopisteitä suurvaltojen välillä siten, että ne valtiot, jotka haluavat monenkeskisen yhteistyön jatkuvan hakeutuvat läheisempään yhteistyöhön?
4) Sivistyksen laajentaminen voimavarana
Edellä esitetyn kanssa jonkinlaisessa ristiriidassa on Hararin epäilyt ihmisen järjen ja ymmärryksen riittävyydestä. Ihmisten tietomäärän suhde kokonaistietomäärän on historian kuluessa tietenkin supistunut, mutta epäily liittyy pikemminkin siihen, että ihminen on irtaantunut käytännönläheisyydestä eikä enää hallitse yksinkertaisiakaan jonkin laitteen/teeman perusperiaatteita. Tästä huolimatta Harari asettaa toiveensa ihmisen itsensä sivistämisen varaan.
Keski-iän piteneminen voi asettaa esteitä uuden omaksumiselle koko kansakunnan keskimäärin vanhentuessa. Niinpä nuorten ei tulisi laskea tietämystään aikuisten varaan, koska nämä ovat putoamassa uuden kyydistä. Ihmisten tulee siis tottua väliaikaisuuteen ja tarkoituksettomuuteen. Suuret kertomukset ovat särkyneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti