Puolueista heimoihin ja lahkoihin

”Itse en kerta kaikkiaan ymmärrä, enkä kyllä usko suomalaisten enemmistönkään ymmärtävän, miksi lasta ei saisi sanoa tytöksi tai pojaksi. Ollaan kestämättömällä tiellä, jos aikuisten ahdaskatseisten ideologioiden vuoksi, ylhäältä annettuna aletaan häivyttää tyttönä tai poikana olemista.” Näin toteaa tuohtuneena keskustan kansanedusraja Sirkka-Liisa Anttila syyttäen julkistamassaan tiedotteessa ”punavihreää” vasemmistoa leimakirveiden heittelystä.

Anttila jatkaa: ”Poliittista korrektiutta” vaaditaan Anttilan mukaan nykyisin ”järjettömyyksiin asti jokaisessa asiassa – taidetta myöten.”

Tällaisen politiikan Anttila nimeää identiteettipolitiikaksi. Oikeaksi identiteetin muodoksi hän määrittää ”aidon suvaitsevaisuuden”, jota hänen mielestään edustaa esimerkiksi naisten ja miesten palkkaerojen kurominen umpeen. Samoin ilmastonmuutos koskee kaikkia, sekä miehiä että naisia. Poikia on voitava sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi – ei sukupuolineutraliteetin mukaisesti käyttämällä esimerkiksi ilmaisua ”palohenkilö”.

”Se ei tee kenestäkään rasistia, jos on huolissaan maahanmuuttoon liittyvistä kiistattomista ongelmista ja yhteiskuntamme turvallisuudesta”, jatkaa Anttila ärtyneenä.

Anttila on minun määritykseni mukaan konservatiivi, mutta ei oikeistokonservatiivi. Häntä ärsyttää (vasemmisto)liberaalin tahon yritys ”sanella” erilaisilla tasa-arvoa kuvaavilla ilmaisuilla keskustelun luonne. Minusta näyttää, että Anttilalla on paitsi halu sanoutua irti tietyistä käsitteistä niin myös poliittisen leiman lyöminen paheksuvassa hengessä omasta katsantokannasta poikkeaviin tahoihin. Anttila siis heittelee leimakirveitä takaisin. Vaalitkin painavat päälle.

::::::::::::::::

Anttilan puheenvuorosta minulle nousi mieleen käsite ”heimottuminen”, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että pahimmillaan vihaisten puheiden syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

::::::::::::::::::

Samaa keskustelua käyvät monet eri tahot hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Otanpa tähän esimerkin: Kanadan liberaalipuolueen johtajan Justin Trudeaun hallitus teki kaksi vuotta sitten esityksen uusien sukupuolineutraalien persoonapronominien käyttöönotosta: ze, zir tai they.

Tämä kimmastutti kanadalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin, joka esitti jyrkän vastalauseensa moiselle pronominipelille. Tyypillistä tälle ajalle on, että poliittisen korrektiuden vastustaja Peterson nousi esittämänsä vastalauseen johdosta maineeseen ja kunniaan. Tuo hallituksen esitys käynnisti professorin rynnistyksen kohti kuuluisuutta. Nyt hän kiertää maailmaa oppeineen suurella menestyksellä – Suomi mukaan lukien.

Peterson protestoi sitä, että vasemmistolaisella maailmankuvalla halutaan poistaa maailmasta ”luonnolliset hierarkiat”, jotka perustuvat ansaittuun ”miesten pätevyyteen”, eikä suinkaan ”heidän harjoittamaansa sortoon”. Petersonin kannattajat näyttävät olevan lähellä alt-right-oikeistoliikettä.

Professorin kritiikin kohde on ”postmoderni vasemmisto”, joka on väitetysti ottanut hegemonian käytävässä keskustelussa esimerkiksi yliopistoissa.

Peterson on osa konservatiivista ”backlashia”, jolla on nyt presidentti Trump puolellaan. Mutta vastapuolikin on vahva. Tilanteen kehitystä kannattaa seurata tarkoin.

Anttila mainitsi, että ilmastonmuutos on kaikille sama, eikä sisällä poliittista korrektiusongelmaa, mutta Peterson tekee tästäkin ”identiteettikysymyksen”: hänellä ei ole luottamusta ilmastonmuutostodisteisiin. Selväkään asia ei ole selvä.

::::::::::::::::::::

Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.

Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet - väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön ne vaikka heimoiksi.

Heimottumiseen liittyy oleellisesti johtajakeskeisyys. Sille on selvä sosiaalinen tilaus tämän päivän politiikassa ja elämässä yleensä. Johtajan kaipuu kumpuaa epävarmuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää maailmaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten asiat ovat. Uudella, tämän päivän olosuhteisiin sovitetulla epävarmuuden sietämiseen tähtäävällä sivistysliikkeellä olisi tehtävää!

Toisenkinlaisia ääniä onneksi kuuluu – 2000 vuoden takaa. Jaakko Lyytinen lainaa kolumnissaan (HS 15.9.2018) Juhana Torkin suomentamaa valtiomies, filosofi Senecan ”Elämän lyhyydestä” -teosta, jossa kirjoittaja toteaa osuvasti, että ”jos joku seuraa jotakuta yhtä ihmistä joka asiassa, hänen paikkansa ei ole senaatti vaan lahko”.

:::::::::::::::::

Liberaalidemokraattinen – ei niin johtajakeskeinen – tapa hallita on joutunut kovaan puristukseen. Sehän perustuu ajatukseen, että ihmiset osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnallisten asioiden hoitoon, jos ei muuten niin äänestämällä vaaleissa. Kuitenkin tuossa samassa äänestäjäjoukossa on Petersonin ”seuraa johtajaa” -kannattajia, joiden päämääränä on toimia heimottumisen sanansaattajina ja autoritaarisuuden edistäjinä.

Johtajakeskeisestä lahkosta tai heimosta olkoon meiltä Suomesta esimerkkinä Hjallis Harkimon Liike Nyt - liike. Hjallis Harkimon liikettä ei voi yhdistää ainakaan suoralta kädeltä poliittisen korrektiuden agendaan, mutta siinä haetaan politiikan kentältä tilaa toimia ahtaassa raossa, jolla arvioidaan olevan sosiaalinen tilaus.

”Liike Nyt”, on perustajiensa mukaan kansanliike, johon on liittynyt tai liittymässä joitakin vaikuttajiksi haluavia ihmisiä tai ryhmiä. Eiköhän tämäkin liike paljastu lopulta yhden miehen showksi – vaikka ilmoittaa tavoitteekseen juuri päinvastaisen. Se siis liittynee osaksi heimottumisen rakennetta.

Taustalla tämän tyyppisissä esille tuloissa on ollut johdon toimiminen merkittävillä paikoilla joillakin muilla elämänalueilla ja sitten pyrkiminen suoraan huipulle politiikassa. Kun pääsy huipulle on estynyt valittua suoraviivaista reittiä pitkin, kyllästytään odottamaan ”omaa ministerivuoroa” ja perustetaan oma liike, jonka tavoitteena on pyrkiä erottumaan jollakin omintakeisella tavalla muista.

Tämä kaikki on osa (oikeisto)konservatiivista liikettä, jossa yritetään ottaa keskusteluhegemonia omiin käsiin väitetyltä vasemmistohegemonialta. Suomessa tavoite ei ole ihan helposti saavutettavissa, sillä vasemmiston lisäksi keskellä ja oikeallakin poliittista karttaa on vapaamielisiä voimia, jotka antavat kannatuksensa liberaalille demokratialle.

Ovatko ultraliberaalit tai muuten vain identiteettiherkät ihmiset ylilyönneillään itse pilaamassa sinänsä tasa-arvoa vahvistavia pyrkimyksiään? Ainakin polarisaatio on vahvistumassa eri tahojen kesken. Valitettavaa on, että asiallinen keskustelu kärsii ja erinäiset ääriajatukset voimistuvat. Tässä eliksiirissä Anttilan säyseä kritiikki on maltillisimmasta päästä.

Jotenkin Petersonin ajamassa linjauksessa on astian maku: tämä on jo kuultu monta kertaa ilman kattavia todisteita . Mutta ehkä aina uudet nuoret – sillä nuorista miehistä on kysymys – ryntäävät avatusta aukosta sisään johtajansa perässä.

Itse asiassa Suomessa tämän ”ylikorrektiuden” vastaisen mielenosoituksen käynnisti Timo Soini nimitellessään ”vihervasemmistoa” kulttuurimarxistiseksi plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Soini käytti ilmaisua leimakirveenä epämiellyttäviksi kokemiaan aatteita ja virtauksia vastaan. Hän liitti kulttuurimarxilaisuuden seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin ja ympäristöaktivisteihin. Valitettavaa on, että monet yhteiskunnan moniarvoisuutta vahvistavat ja suvaitsevina pidetyt asiat pyritään leimaamaan joillakin haukkumanimillä (kuten kulttuurimarxilaisuus) epäkelvoiksi.

:::::::::::::::::

Vähän päästä tupsahtaa jostakin näitä jonkin tuntemattoman joukon mielenilmauksia, jotka herättävät kummastusta. Niillä ei välttämättä ole ideologista yhteyttä keskenään.

Vastikään uutisoitiin suomalaisryhmän erikoisesta esilläolosta Puolassa. Asiasta uutisoi mm. MTV: ”Helsinkiläisten lukiolaisnuorten perinteinen historian kurssin teemamatka Puolan Krakovaan sai tyrmistyttävän päätöksen …... Lukiolaiset olivat päättämässä illallistaan juutalaisravintolassa, kun samassa tilassa olleessa toisessa suomalaisseurueessa intouduttiin natsitervehdyksiin.”

Edellä kuvatun kaltaisiin ilmiöihin joudutaan tottumaan. Puoluekenttä on pirstoutunut ja pirstoutuu edelleen, samoin kansalaisryhmät. Politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen markkinoille ilmestyy uusia onnentavoittelijoita. Netti on tehokas väline synnyttämään näitä tunteita kohottavia ilmiöitä, mutta helposti ne myös marginalisoituvat ja kuolevat pois.