Ruotsissa käydään parhaillaan kovaa taistelua vallasta vasemmisto- ja porvariblokin välillä. Tässä en lähde arvailemaan, miten kamppailussa käy. Sen sijaan pohdin nykyisen taistelun taustalla näkyvän ”ruotsalaisen omantunnon” juuria ja selityksiä 1960-luvun ajattelua peilaten. Yksi osa tätä omatuntoproblematiikkaa on maahanmuutto- ja turvapaikanhakijakysymys. Faktalähteenäni on Henrik Berggrenin Olof Palme -elämäkerta ”Edessä ihana tulevaisuus. Olof Palme ja kansankoti” (2006).
Ruotsissa niin kuin monessa muussakin maassa tapahtui 1960-luvun puolessa välissä henkisen rakenteen muutos: vallitsi vahva ideologinen usko vapauteen, moderniuteen ja tasa-arvoon, vaikka arkielämä saattoi olla hyvinkin sovinnaista. Kuvaan astuivat huumeet, vapaampi suhtautuminen seksiin, tapakulttuurin uusiutuminen (sinuttelu!), etnisten ravintoloiden yleistyminen, muodin vapautuminen….. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.
On syytä muistaa, että myös konservatiiviset vastaliikkeet heräsivät taistelemaan vanhojen arvojen puolesta. Vuonna 1965 virisi myös ensimmäistä kertaa maahanmuuttajakeskustelu, kun ammattiyhdistysliike alkoi vaatia maahanmuuton lisäämistä. Ruotsissa oli tuolloin noin 400 000 ”ulkomaalaista” (maahanmuuttajakäsite omaksuttiin vasta 1960-luvun lopulla). Muuttajia tuli erityisesti Suomesta ja Etelä-Euroopasta. Helppoa ei ollut silloinkaan: kriitikkojen mielestä ruotsalaisilla oli voimakas tunne kokea moraalista ylemmyyttä ulkomaalaisia kohtaan.
Mutta käydäänpä ajan ilmiöihin kiinni taustoista käsin….
Yhtenä tuon ajan muutostrendinä oli keskushallinnon voimakas laajentuminen. Tapahtunut paradigman muutos oli yhteydessä opiskelijoiden ryntäykseen yliopistoihin. Nuoret miehet täyttivät kiivaaseen tahtiin avoimet työpaikat (”nuoret kunnianhimoiset miehet silmillään neliskulmaiset silmälasit”). Myös elinkeinoelämä kehittyi ripeästi: perustetiin uusia tehtaita kiivaaseen tahtiin. Kaupungistumista edistettiin, ”tehostaminen” oli avainsana. Tukholma muuttui jättimäiseksi rakennustyömaaksi, silti se oli uudistajien mielestä liian pieni.
Oppaana toimi Herbert Marcusen ”Yksiulotteinen ihminen”, jossa ylistettiin moderniutta ja uutta teknologiaa edistyksen airuena. Muuallakin tapahtui samaa kuin Ruotsissa, mutta ”Ruotsi oli luokkansa paras”.
Tage Erlander ja Olof Palme olivat ennakoineet tulevaisuuden jo vuonna 1956 arvioidessaan ihmisten kasvavien odotusten johtavan tyytymättömyyden lisääntymiseen. Piti tulla ihmisten tarpeita vastaan hyvin valmistautuneena. Sosiaalidemokraatit halusivat ”kansan ja valtiovallan liiton uusia herroja eli kapitalisteja vastaan”. Vanhat ”herrat” olivat aatelisia.
Sotaa käymätön Ruotsi liukui asetelmaan, jossa valtiovallan laajentaminen ja kehityshankkeet hyväksyttiin laajalti yli ideologiarajojen. Kaiken edellytyksenä oli taloudellinen kasvu ja sitähän riitti: vuonna 1964 bkt kasvoi 7 prosenttia. Valtion tarjoamat palvelut irtaannuttivat ihmiset suvusta, perheestä, hyväntekeväisyydestä, kirkosta, kansanliikkeistä, työnantajista……
Kuusikymmentälukua ilmensi odotus, ihanan tulevaisuuden odotus. Kaikki ei mennyt toiveiden mukaan, mutta siinäkin, mikä realisoitui, Ruotsi onnistui paremmin kuin muut. Olisin valmis myöntämään, että Ruotsin kuusikymmentäluku oli historiallinen saavutus: harvoin jos koskaan niin suurten kansanosien tarpeet tulivat tyydytetyiksi tai ainakin voitiin antaa uskottavasti lupaus paremmasta.
Ruotsin kuusikymmentäluku oli kulttuurisesti – mieluummin kuin poliittisesti - radikaali. Silloin nähtiin ilmiö, jossa nuorisoa alkoi toistuvasti kerääntyä Tukholman keskeisiin kokoontumispaikkoihin, jotka muodostivat uusien ajatusten ja myös levottomuuksien purkautumisväylät. Nämä ”modit” (mods = moderns) pukeutuivat huomiota herättävästi. Nuoriso ei suinkaan lähtenyt suinpäin mukaan Erlanderin ja Palmen ”vahvaan yhteiskuntaan”, vaan he kapinoivat sitä vastaan: alettiin vaatia laajempaa yksilönvapautta ja vähemmän mekaanista yhteisöllisyyttä. ”Valtion turvaama individualismi” ei riittänyt.
Samaan aikaan alkoivat Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset eli miltei heti, kun sota eskaloitui vuoden 1965 alussa. Mistä Ruotsin radikalisoituminen johtui? Oliko siinä muista maista poikkeavia piirteitä? Henrik Berggren vastaa: kyllä. Radikalisoituminen ei johtunut niinkään kansainvälisen uusvasemmiston ohjelmista, vaan enemmänkin yltäkylläisyyden herättämästä syyllisyydentunnosta. Huono omatunto lisääntyi kaikkialla länsimaissa 60-luvun puolessavälissä. Kritiikki lännessä kohdistui omahyväiseen maapallon ”yläluokkaan”. Se, että Ruotsi oli välttänyt toisen maailmansodan kauhut lisäsi ruotsalaisten syyllisyydentunnetta. Pahimmillaan ajauduttiin melkoiseen itseruoskintaan (Göran Palm, P.C. Jersild). Hyökkäykset kohdistuivat myös sinänsä hienoon hallintokoneistoon, joka oli valjastettu tekemään Ruotsista uusi uljas yhteiskunta.
Kenen joukoissa seisoi Olof Palme, joka usein on symboloinut noita radikaaleja aikoja? Palme kuului edelliseen sukupolveen, eikä välittömästi syttynyt radikaaleille ajatuksille. Lähtökohdiltaan hän kuului yläluokkaan ja rajasi poliittisen katsantonsa konkreettisiin ongelmiin ja haasteisiin: syyllisyyden vatvominen ei oikein sopinut hänen pirtaansa.
Palme kuitenkin asemoi itsensä taitavasti siten, että ei joutunut vasemman laidan taklaamaksi. Hänen ehkä hiukan nuhjuinen olemuksensa (hänet valittiin mm. kymmenen huonoimman pukeutuvan miehen joukkoon) pelasti paljon. Palmen käytännönläheinen tasa-arvoajattelu näkyi tavallisena rivitalossa asumisena sekä tavassa, jolla molemmat sekä Lisbet että Olof kävivät töissä ja jakoivat lastenhoidon. Palme vaikuttaa keksineen laatuaikakäsitteen jo 1960-luvulla! Osa käsityksestä oli kiiltokuvaa, osa todellisuutta. Palmen kuoren alta paljastui ”keskiluokan sankari”, joka poliittisesti vastasi hyvin kannattajakunnan rakennetta. Palmen valttina näytti olevan, että hän osasi käsitellä lehdistöä. Hän menestyi loistavasti median kanssa sekä kotimaassaan että ulkomailla. Jotenkin hän pystyi asemoimaan itsensä myös radikaalien hyväksymäksi henkilöksi. Palme oli liian vikkelä jäädäkseen tuleen makaamaan. Pikanttina yksityiskohtana Berggren tuo esille Hannu Salaman Juhannustanssi-oikeudenkäynnin, johon Palme otti aktiivisesti kantaa tietenkin kirjailijaa puolustaen. Kirja herätti Ruotsissa suurta huomiota.
Vihastusta hän herätti suostumalla Vilgot Sjömanin (”Olen utelias keltainen”) haastateltavaksi – ja itse elokuvassa. Mutta sekin sopi hänen profiiliinsa.
Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kohdistui paineita, että se tuomitsisi Yhdysvaltojen toimet Vietnamissa. Radikaalit syyttivät Ruotsia nahjusmaisuudesta, joka toistui monessa muussakin yhteydessä. Aluksi virallinen Ruotsi pysyi neutraaleissa kannanotoissa, eikä Palme astunut ulkoministerin varpaille.
Vihdoin Gävlessä kesällä 1965 Palme puhui Vietnamista, mutta silloinkin verhotusti, kuitenkin riittävän selkeästi, että puhe huomioitiin (yleisellä tasolla hän asettui ”sorrettujen puolelle sortajia vastaan”). Palme napautti pienellä vasaralla, mutta jälki oli kuin lekalla lyöden. Porvaripoliitikot ja lehdistö hermostuivat kerta kaikkiaan. Iso askel kohti muutosta oli otettu. Vietnam säilyi kestoaiheena vuosia, mutta tässä en jatka asian käsittelyä.
Yhteiskunnan raju muutoksen uhka 1960-luvun lopulla pelästytti äänestäjiä (kuten muuallakin Euroopassa) ja näytti siltä, että porvariblokki voittaa vuoden 1968 vaalit. Näin ei käynyt. Sosiaalidemokraatit saivat 50,1 prosenttia äänistä, 8 prosenttia enemmän kuin vuoden 1966 vaaleissa. Sekä oikealla että äärivasemmalla puolella olleet puolueet menettivät kannatustaan. Mediatähti Palme oli vaalituloksen johdosta ihailun kohteena yhdessä Erlanderin kanssa.
Palme oli onnistunut saamaan kannattajikseen radikaaleja, mutta veti silti rajat kommunistien suuntaan samoin kuin oikealle.
:::::::::::::::::::
Mitä kaikkea noista ajoista on siirtynyt tähän päivään?
Jo 1960-luvulla tunnetulla syyllisyydentunnolla ja huonolla omallatunnolla on ollut pitkät jäljet ruotsalaisten muistissa. Vasta aivan viime aikojen turvapaikanhakijarynnäkkö (vuonna 2015 turvapaikanhakijoita tuli Ruotsiin 163 000) on pelästyttänyt alkuperäisväestön samoin kuin lähiömellakat murhineen ja autojen tuhoamisineen.
Ruotsidemokraatteihin suhtautuminen heijastaa ainakin osittain sitä ajatusmaailmaa, jonka ruotsalaiset omaksuivat 1960-luvulla. Monien on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ruotsidemokraattien nationalismia varsinkin kun se muistuttaa – nyt jo taka-alalle häivytettynä - natsihistoriasta. Ruotsin edistysmielinen 60-luku oli milteipä antiteesi nationalistisille ideologioille.
Kysymys ei ole enää pelkästään omantunnonkysymyksestä, vaan melkeinpä velvollisuudentunnosta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet sodan jalkoihin. Sen lisäksi käydään taistelua elintasopakolaisuudesta: ovatko ihmiset hakeutumassa kriisialueilta pohjoiseen enemmänkin paremman elämän toivossa kuin henkensä kaupalla: onko Ruotsilla tässäkin velvoitteita?
En yritä tässä peitellä Ruotsin varsin myöhään tapahtuneita rotuhygienisiä kokeiluja, mutta ne olivat joka tapauksessa väistyviä painajaisia jo 1960-luvulla.
:::::::::::::::
Ruotsissa maahanmuutto on pysynyt vuosittain korkealla 100 000 muuttajan tasolla ainakin osin teollisuuden ja palvelujen työnantajien tavoitteiden mukaisesti.
Vuosina 1982–2001 Ruotsi otti vastaan Sveitsin jälkeen eniten pakolaisia tutkittujen 20 eurooppalaisen ja amerikkalaisen maan joukosta.
Vuonna 2014 ulkomailla syntyneitä oli Ruotsin väestöstä 1 603 551.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti