Vihan sanansaattajat

Saska Saarikoski kirjoitti hyvän kolumnin Helsingin Sanomiin 23.9.2018: ”Amerikkalaiset eivät osaa lopettaa vihaamista”. Hän viittaa meneillään oleviin vihakampanjoihin Yhdysvalloissa sikäläisen vasemmiston ja oikeiston kesken. Saarikoski on oheisen kirjoituksen imponoija, mutta tekstistä vastaan tietenkin itse.

Vihaa on toki ollut ennenkin. Esimerkkejä amerikkalaisten yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vihaisuudesta voidaan poimia runsaasti lähihistoriasta, aiheuttajina esimerkiksi Vietnamin sota sekä Richard Nixoniin, Bill Clintoniin ja Barack Obamaan liittyvät pelot ja inhot. Näiden jälkeen amerikkalainen polarisaatio on kiihtynyt. Sen ilmiasua voisi sanoa vihaksi, jota tunnetaan vastakkaiseksi koettua osapuolta kohtaan.

Nykyisin tunnetun vihan alkulähteiltä voidaan poimia Lyndon B. Johnsonin 1960-luvulla läpiviemät kansalaisoikeuslait ja taistelu köyhyyttä vastaan (”War on Poverty”), jotka herättivät ristiriitaisia tunteita. Johnson hyvää tarkoittaen aiheutti paljon mielipahaa konservatiivipiireille suomalla mustille liikkumatilaa yhteiskunnassa. Tämä suututti valkoisen enemmistön tai pikemminkin sen oikeistolaisimman osan. Ja silloin puhutaan jo miljoonista ihmisistä.

Oikeastaan em. teemat ovat kulkeneet yllä mainittujen henkilöiden ja tapahtumien kautta punaisena lankana läpi koko nykyhistorian. Nykyvihassa on menneen raskas painolasti mukana!

Viha ei ole mikään irrationaalinen käsite. Jos erittelen omaa näkemystäni, niin ensimmäisenä vihan aiheuttajana tulee mieleen voimattomuuden tunne. Olisi suuri halu muuttaa yhteiskuntaa, mutta tarvittava voima puuttuu, sillä vastassa on valtava talouden ja eri elinkeinojen sekä sotilaiden lobbauskoneisto. Jäljelle jää vain raivon puhkuminen ulos tilaisuuden tullen. Tähän tarvitaan tulkkeja, joina toimivat etevät kansalaisten manipuloijat.

Se, että muutosta ei saada aikaan johtaa kahteen osin erisuuntaiseen jatkoajatukseen. Ensinnäkin liberaali demokratia on kriisissä. Se on tunnustettava tosiasia. Periaatteessa kaikki on kunnossa, vaalit pidetään ja sananvapaus vallitsee. Ongelma on, että muutoshalun ääni ei kovasta volyymista huolimatta kuulu.

Amerikkalaiset poliitikot ovat kehittäneet keinon, jolla heidän äänensä kuuluu. Otetaan esimerkiksi vasemmiston Bernie Sanders. Kun kuuntelin hänen vaalikampanjaansa demokraattien presidenttiehdokkuudesta hän toisti toistamasta päästyään samoja teemoja puheesta puheeseen , paikkakunnasta toiseen. Hänen oli pakko, sillä muutoin sanoma ei olisi iskostunut perille. Suomalaisesta näkökulmasta syntyi omituinen pakkosyöttämisen tunne, vaikka sanoma sinänsä on aivan kelvollista muutoksen hakemista.

Tietenkin poliittiset vastustajat toistivat vastaavasti omia iskulauseitaan. Ja polarisaatio jyrkkeni.

Toinen muutoksen este koskee erimielisyyttä muutoksen suunnasta. Karkeasti ottaen kansakunta on jakautunut kahtia. Molemmat osapuolet haluavat muutosta omaan suuntaansa. Pattitilanne ei anna mahdollisuutta antaa periksi.

Syvimmällä ihmisessä ovat arvot ja ideologiat. Tarpeeksi voimakkaina nämä menevät kirkkaasti tiedon ja järkiperäisen ajattelun edelle. Yhdysvalloissa on nähtävissä, että kannatusta saavat sellaiset konservatiivi- ja oikeistotahot, jotka näyttäisivät toimivan tosipaikan tullen kannattajiaan vastaan!

:::::::::::::::

Löytyykö kauempaa historiasta ratkaisua vihaisuuden synnylle? Yritän hakea yhden punaisen langan pään.

Uskonnollista syrjintää tai vainoja kokeneet eurooppalaiset pakenivat aikoinaan vanhalta mantereelta Amerikan mantereen vapaampiin oloihin. Olivatko he uskonnonvapauden kannalla niin kuin pinnalta olisi voinut päätellä. Ei suinkaan, he vain halusivat pitää kiinni omasta uskontokunnastaan viimeisen saakka. Niinpä he linnoittautuivat oman uskontonsa taakse muita vieroksuen myös Yhdysvalloissa. Tästä asennemaailmasta voisi ajatella olevan heijastusvaikutuksia nykypäivään.

Usko amerikkalaiseen unelmaan on kärsinyt haaksirikon, kun suuri osa kansalaisista ei pysty saavuttamaan sitä. Liberaaleilla on vahva myötätunto heikompiosaisia kohtaan – rikkaillakin liberaaleilla – mutta omantunnon tuska ei pääsen realisoitumaan läheskään täysipainoisesti, sillä osa oikean reunan kulkijoista on sitä mieltä, että jokainen on ”oman onnensa seppä”. He ovat nimenneet kirjailija Ayn Randin ”asianajajakseen”, joka pääteoksessaan korostaa pienen eliitin oikeuksia. Aikuisten satua muistuttavassa tarinassa ahkerat ja muita etevämmät ihmiset vetäytyvät luvattuun maahan putipuhtaan kapitalismin pariin. Näinkö se on käsitettävä? Rand on hyödyllinen palvelija eliitille, koska tekee kirjoillaan likaisen työn kannattajiensa puolesta: kenenkään ei tarvitse yli kohtuuden tuoda esille oman rikastumisensa pakkomiellettä.

Bernie Sanders kirjassaan ”Mahdollisuuksien maa” (2016) kajoaa oleelliseen kysymykseen eli tuloeroihin, jotka ovat synnyttäneet vihaisuutta. Rikkain prosentti amerikkalaisista tienasi 1920-luvulla - edellisellä laissez faire kaudella - peräti 25 prosenttia kokonaistuloista. Sittemmin kehittynyt amerikkalainen versio hyvinvointiyhteiskunnasta tasasi eroja 1960-luvulle tultaessa siten, että rikkaimman prosentin osuus putosi alle 10 prosentin. Sen jälkeen osuus on noussut jälleen 20 prosentin tasolle. Trumpin veronkevennysten vaikutukset rikkaille jäävät nähtäväksi. Kannattaa huomioida, että rikkaimmasta prosentista 75-80 prosenttia kuuluu rikkaimpaan puoleen prosenttiin.

Vastaavasti aikajaksolla 1947-1973 palkat nousivat sitä nopeammin, mitä pienipalkkaisimmista ihmisistä oli kysymys! Kaiken kaikkiaan keskiluokka laajeni valtavasti ja Yhdysvallat näytti siltä, mikä kuva meillä siitä on ollutkin. Sen jälkeen muutos on ollut dramaattinen. Bernie Sandersin mukaan kokopäivätyötä tekevien yhdysvaltalaismiesten reaaliset mediaanitulot ovat 2144 dollaria pienemmät kuin 43 vuotta sitten! Viimeisen vuosikymmenen aikana kaiken kaikkiaan 81 prosenttia maan kotitalouksista on kohdannut tulokehityksen pysähtymisen tai laskun! Ei ihme, että kansalaiset ovat tyytymättömiä ja suuttumuksen merkkejä on näkyvissä. Kuva täydentyy sillä, että negatiivisen palkkakehityksen lisäksi työpäivät ovat pitkiä ja lomat lyhyitä.

Kuinka suuri osa vihaisuudesta selittyy sillä, että on vauraus on kovemman taistelun takana tänä päivänä kuin kultaisina päivinä, vaikka elämä muuten on helpottunut?

Sanders ottaa esille mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaisten vihaisuuteen, toivottomuuteen ja pelkoon: amerikkalaiset ovat vihaisia, koska he ovat hyvin huolissaan lastensa tulevaisuudesta. Monien lasten elintaso tulee olemaan alempi kuin heidän vanhempiensa. Luulenpa, että meillä Suomessakin vähitellen herätään tähän ilmiöön.

:::::::::::::::::::::::

Donald Trump on vihan sanansaattaja. Hän ilmaisee suorasukaisesti inhonsa kohteen. Hän saattaa muuttaa mieltään – epätasapainoinen kun on – vuorokauden sisällä. Tässä on yksi ongelma: Trumpin vihaisuus on epäjohdonmukaista. Viha kohdistuu koleerisen luonteenlaadun seurauksena melko sattumanvaraisen tuntuisesti eri ihmisiin ja asioihin. Hän tekee yhteiskuntaan juurtuneesta polarisoivasta vihasta entistä sotkuisempaa. Asemansa puolesta hän aiheuttaa ”pelkopolarisaation”: vastustajien kanta on muuttunut vihasta inhoksi ja kannattajien on pakko kannattaa Trumpia oman etunsa vuoksi, vaikka eivät pitäisikään miehestä.

Demokratia näyttää ainakin näennäisesti pettäneen kannattajansa. Vaikuttamismahdollisuus demokraattisen päätöksentekokoneisto kautta on heikentynyt. Äänestämättä jättäminen on mielipiteenilmaus järjestelmää kohtaan. Vaaleista vaaleihin osallistuminen on jäänyt alhaiselle tasolle. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset pudokkaat hakevat epätoivon hetkellä apua jopa aiemmista poliittisista vastustajista. Vauraiden talouksien puolestapuhujat ovatkin yhtäkkiä köyhien ystäviä - siis teoriassa.

Nykyaikainen kaiken jakava ja pirstova kehitys luo edellytyksiä jatkuvalle vihanpidolle: aseet, uskonto, poliisi, seksiaddiktit, sosialistit, kapitalistit, vasemmistoliberaalit, oikeistokonservatiivit, viihteen jumalat, vaalit, rikollisuus, lahjonta, toteutumaton onnellisuuden tavoittelu, unelmien ja todellisuuden ristiriita ovat kaikki elementtejä vihanpidossa.

Tunnevaltaisuus on ristiriitojen synnyssä tavattoman vaikuttava elementti. Kysymys on tahtojen taistelusta, jossa vaikuttaminen tapahtuu syvällä tunteiden tasolla. Traumat ja turhautumiset on kehittyneet vähitellen. Niitä ei voida liittää yhteen ihmiseen tai johonkin tapahtumaan. Kysymys on itseään toteuttavasta kierteestä.

Se, mistä poliitikkoja syytetään on ihmisissä itsessään. Paha ulkoistetaan poliitikkoihin, jotta saataisiin omalle mielelle rauha. Saska Saarikosken lainaama Washington Post on oikeassa: ihmiset haluavat kompromisseja, mutta rakastavat vihata niitä.

Trump katsoo, että muut ovat imemässä Yhdysvaltoja kuiviin. Iskulause kuuluu nyt: Amerikka ensin. Tilanne on täysin muuttunut 50 vuoden takaisesta: toisen maailmansodan jälkeen Marshall-avun tarkoituksena oli itse asiassa sitoa Eurooppa Yhdysvaltoihin. Apu käsitettiin sijoitukseksi, jonka avulla amerikkalaisten tuotteiden markkinointi avautui. Nyt ”ulkomaat” koetaan taloudellisena uhkana, Yhdysvallat on omaksunut vetäytyjän roolin.

Trumpistien käsite ”vaihtoehtoinen totuus” on tarkoitettu lieventämään vihanpitoa. Annetaan ymmärtää, että yhtäpitäviä totuuksia on useampia ja ihmiset voivat valita niistä ja silti pysyä totuudessa kiinni. Ajattelevat ihmiset näkevät asiat juuri päinvastoin: totuuden arvoa vesitetään.

Ja taas on yksi vihanpidon väline käytettävissä.

Suomessa on vaikea edetä yhtä pitkälle totuuden manipuloinnissa ja vihan kerryttämisessä, mutta miedompana vihanpidon merkit ovat nähtävissä täälläkin. Moniarvoisesta yleissivistyksen tasosta huolehtiminen on paras keino suojautua vihapuheelta.