Stora Enso suunnittelee sulkevansa paperikoneen Oulussa ja vähentävänsä 400 työpaikkaa. Tarkoitus on muuttaa tehdas hienopaperitehtaasta kartonkitehtaaksi. Paperi ei vedä. Tavaran paketointiin tarvittava kartonki on nyt päätuote ja ehkä pitkälle jatkossakin.
Yt-neuvotteluja ja irtisanomisilmoituksia on tullut viimeisten kuukausien aikana tuhkatiheään. Määrään nähden asiasta puhutaan hämmästyttävän vähän. On pakko kysyä olemmeko liikkumassa odotettuakin vähäisemmän kasvun aikaan.
Ilmiö on koko Euroopan laajuinen: EKP ilmoittaa euroalueen kasvuarvioksi ruhtinaalliset 1,1 prosenttia vuodelle 2019. Tuo edellä esitetty tuli mielen, kun puolueiden vaalilupaukset on nyt pääosin kuultu. Ne perustuvat hyvin monelta osin työllisyysasteen paranemiseen 75 prosenttiin. Se on uusi mantra, jonka nimiin vannotaan. Se taitaa olla ainoa kasvuun perustuva oljenkorsi. Entä jos se pettää?
Onko lähes yksimielisesti asetettu 75 prosentin tavoite realistinen? Vasemmistoliiton Li Andersson on Kauppalehden haastattelussa 18.3.2019 (”Työllisyyden kasvusta tuli vaalien ` taikaseinä´”) asettanut kyseenalaiseksi työllisyyden paranemisen tavoitteen mukaisesti.
Andersson kysyy: ”Mitä jos työllisyyskehitys ei olekaan niin hyvää, kuin mitä se nyt on ollut?” Andersson heittää epäilyn kaikkien puolueiden vaalilupauksia kohtaan, jotka koskevat koulutusta ja hyvinvointipalveluja, koska ne perustuvat kasvavaan työllisyyteen. Sitten hän esittää omat prinsiippinsä, joita en tässä kommentoi, koska minua kiinnostaa paljon enemmän äänestysajattelun muodostuminen.
Pitäisikö lupaukset sitoa talouden tulevaan kasvuun (ja siitä aiheutuvaan työllisyyskehitykseen)? On aivan eri asia luvata äänestäjille yhtä hyvää ja kahta kaunista, jos kasvua on yksi prosentti tai kolme prosenttia. Hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa kasvuun ovat rajalliset. Hallitusta mahtavampi tekijä eli yleinen taloudellinen kehitys on se, joka ratkaisee. Hallitus pystyy vaimentamana hieman taantumaa ja edistämään hiukkasen taloudellisen kasvun vaihetta, mutta siinä se sitten onkin.
::::::::::::::::::
Äänestäjä joutuu myös miettimään B-suunnitelmaa, jos vaalikoneen kysymykset eivät luo uskottavaa pohjaa valinnoille. Lainaan tähän apulaisprofessori Tanja Aitamurron kolumnia ”Demokratian kanta-asiakkaana”. Helsingin Sanomissa 19.3.2019 . Hän toimii apulaisprofessorina University of Illinois´ssa Chicagossa. Hän pohtii, mitä sitten tapahtuu, kun puolue on valittu (puolueen valinta on siis ensisijainen). Hän toteaa, että ”puolueen valinta ei riitä. On valittava ehdokas , joka tietää paljon, oppii nopeasti ja tekee taitavaa politiikkaa. Mutta sekään ei riitä. Ehdokkailla pitäisi olla puolueessaan tarpeeksi valtaa. Jos on hierarkiassa alaportailla, ei ole sananvaltaa eduskuntaryhmänsä linjauksiin”.
Vähän myöhemmin hän toteaa: ”Turvaudun vaalikoneisin, mutta niistä ei ole apua, koska monen kysymyksen kohdalla joudun valitsemaan vaihtoehdon `en osaa sanoa´”.
Vaalikoneesta on tullut uusi mantra, jonka nimeen vannotaan. Miksi? Siksi, että monelle ne tarjoavat aidosti tarjottimen, joka edesauttaa valinnassa.
Kovin kriittinen Aitamurto on perusteluissaan, mutta huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Tulee tunne, että vaalikoneet yksinkertaistavat ympärillä olevaa todellisuutta liiaksi. Ne ohjaavat kaavamaiseen ehdokkaiden arviointiin. Turvaudun omaan politiikan seurantaan, jossa noudatan pitkälle Aitamurron edellä eritettyjä valintaperusteiden logiikkaa.
Eräs tuttavani oli tehnyt vaalikoneen täysin vastaten ei osaa sanoa,tulos oli ollut ylättävä,vaalikone oli suositellut Kokomusta.
VastaaPoista