Perinteiset talviurheilun yksilölajit taantuvat Suomessa?

Kirjoitin Seefeldin MM-kisojen puolivälissä (25.2.2019) blogikirjoituksen, jossa pyrin erittelemään tarvetta/kykyä käsitellä tappioita. Suomen kisat alkoivat odotuksiin nähden heikosti ja nyt, kun kisat ovat päättyneet voidaan todeta, että ne jatkuivat melkein yhtä heikosti.

Tämä katsaus Seefeldin kisoihin on kirjoitettu kisojen päätöstunnelmissa 3.3.2019.

Seefeldissä käytiin monessakin mielessä hienot kisat, täynnä mahtavia kilpailuja ja dramatiikkaa. Norjan, Ruotsin, Saksan ja Venäjän menestys oli suurin piirtein odotettu tai ylitti odotukset, vaikka niillekin tuli pettymyksiä. Varsinkin Norjan 13 kultamitalia ovat mykistävä suoritus, jossa riittää ihmeteltävää.

Resurssierojen täytyy olla valtavat. Tämä koskee sekä taloudellisia että henkisiä resursseja. Olosuhteet olivat Seefeldissä poikkeavat: oli vaikeaa sopeuttaa huolto vallitseviin olosuhteisiin. Huolellinen valmistelu edellyttää massiivista valmistelua. MM-kisojen kanssa samaan aikaan käytiin yleisurheilun sisäratojen EM-kilpailut. Ruotsalaisten ja norjalaisten menestys on hämmästyttävän laaja-alaista. Valmennuksessa, harjoittelussa tai ravinnossa on pystytty löytämään oikeat menettelyt. Mutta on varmaan resurssejakin panostettu huipulle pyrkiviin.

Suomen osalta Seefeldissä puhuttiin 5-6 mitalista etukäteen. Pettymys tässä mielessä oli valtava. Yksi lähtökohdista kisoihin tultaessa olivat viime vuosien kohtuullisen hyvät menestykset olympia- ja MM-kisoissa. Odotettiin jatkoa menestykselle.

Syytä menestymättömyyteen on löydetty mm. välinehuollosta, huonosta onnesta (kaatumiset, suksi- ja sauvarikot), sääolosuhteiden vaikeasta hallinnasta jne.

Jos jotain positiivista pitäisi mainita, niin rohkenen sanoa, että suomalaiset penkkiurheilijat ovat oppineet iloitsemaan myös vähäisemmästä menestyksestä: näillä mennään.

Sekä miesten että naisten viestit osoittivat selvimmin, minkälaiset tasoerot joukkueilla on. Menestyvillä mailla on mahtava potentiaali lahjakkuuksissa: jos joku hieman epäonnistuu korvaavat joukkueen muut jäsenet takaiskun. Norja, Ruotsi ja Venäjä saavat kokoon suhteellisen tasaiset joukkueet ja ennen kaikkea jokaiselle paikalle löytyy riittävän kyvykäs vapaan tai perinteisen tyylin taitaja. Suomella oli asettaa viesteihin kaksi muiden huippujen tasolla olevaa urheilijaa: Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski. Hekin joutuivat joukkueen sisäisen kilpailun puutteessa hiihtämään liian paljon: keskittyminen päämatkoille kärsi.

Jopa viidenkympin hiihdossa näkyi Norjan joukkueen laatu: oli varaa päästää yksi hiihtäjä (Holund) kärkeen ilman, että muilla tuntui olevan tarvetta haastaa muilta karkuun päässyt hiihtäjä.

Entä sitten vanha suurlajimme mäkihyppy?

Rekisteröityjen mäkihyppääjien määrä Suomessa on hämmästyttävän alhainen, vain muutamia kymmeniä. Voidaanko puhua jopa kuihtuvasta lajista? Sloveniassa yhdessä ainoassa ikäluokassa saattaa olla kymmeniä hyppääjiä. On jälleen pakko muistuttaa harrastajamäärien vähäisyydestä. Aiemmin suuret ikäluokat ja niitä seuranneet melko suuret ikäluokat tuottivat jatkuvasti huipulle pystyviä mäkihyppääjiä.

Urheilumaailmassa syntyy jatkuvasti uusia lajeja, mutta vastaavat olemme saaneet nähdä kuihtuvia lajeja. Kaipa kysymys on melkein luonnonlaista. Uusien urheilulajien suma on valtava. Lahjakkuudet jakautuvat lukemattomiin eri lajeihin. Jotta vanhoissa lajeissa menestyttäisiin tarvittaisiin keskittymistä päälajeihin. Helpommin sanottu kuin tehty!

Matti Nykäsen kisojen alla tapahtunut kuolema muistutti menneistä loiston päivistä. Eikä kysymys ollut vai Nykäsestä vaan 10-15 hyppääjästä, jotka pystyivät mitalisuorituksiin joko yksilöinä tai joukkuemäen jäseninä.

::::::::::::::::::::

Olen näissä kirjoituksissa aina viitannut myös nuoriin lupauksiin. Kun vanhat eivät jaksa ihan niin paljon kuin heiltä odotetaan, on useimmiten tarjolla nuoria, joilla on taivas auki. Eveliina Piipolla (20 vuotta) tuntuu olevan tervehenkisiä ajatuksia, on halua oppia muilta, mutta myös luottoa omaa kehitystä kohtaan. Myös Anita Korvassa meillä on lupaus, jolla on riittävä määrä itseluottamusta ja ymmärrystä päästäkseen huipulle. Yleensäkin sanoisin, että nuoret huiput ovat nykyisin paljon kypsemmän oloisia kuin ikätoverit vielä pari kymmentä vuotta sitten.

Myös yhdistetyn nuoret suomalaiset ykköstykit ovat näiden kisojen odotuksia vaatimattomammasta menestyksestä huolimatta potentiaalisia ehdokkaita kansainväliselle huipulle. Tämän he osoittivat jo pari kolme vuotta sitten.

::::::::::::::::

Doping jaksaa yllättää. Yllättävää ei ole se, että vippaskonsteja käytetään, vaan tapa, jolla asia tuli julki näissä kisoissa. Hiihtäjät jäivät kiinni itseteosta, suoraan rysän päältä. Olemmeko siirtyneet vaiheeseen, jossa kisoissa tehdään interventioita suoraan hotelleihin ja mahdollisesti meneillään oleviin kisatapahtumiin?

Matti Heikkinen, yksi analyyttisimmistä urheilijoistamme, totesi MTV:n haastattelussa: ”Olen sanonut joskus, että jos menestyminen perustuu normaalisuoritukseen, se on hyvin todennäköistä, mutta jos se perustuu ylisuorittamiseen, niin silloin se on hyvin epätodennäköistä”. Juuri näin, ja monet haluavat pitää yllä kestävää ”normaalisuoritusta” dopingin avulla.

:::::::::::::::::

Kaikesta kritiikistä huolimatta on tunnustettava, että meikäläiset eivät missään vaiheessa ole suhtautuneet hällä väliä -tyyliin kisoihin, vaan taistelivat parhaan sijoituksen puolesta loppuun saakka.

Vielä on kehuttava TV:n selostajat, asiantuntijat ja heidän avustajansa: riittävästi erittelyä, riittävästi osaamista ja kerrankin sopiva annos huumoria.