Pääministeri Juha Sipilä on yrittänyt soveltaa politiikkaan liike-elämästä saatuja oppeja. Seurauksena on ollut äkkikäänteitä, jotka on koettu vieraiksi poliittisessa ympäristössä. Niiden tarkoituskin on ollut sekoittaa pakkaa, mutta osa on johdettavissa pääministerin äkkinäisestä luonteenlaadusta.
Osa pääministerin toimista on ollut poliittisia hengissäsäilymisoperaatioita. Liiankin tutuksi on tullut tulos tai ulos -slogan, joka sekin on vieras poliittisessa ympäristössä. Edustuksellinen demokratia pitää sisällään ajatuksen, että poliittinen mandaatti annetaan kulloisellekin hallitukselle vaalien väliseksi ajaksi. Tulos tai ulos -ajattelu tarkoittaa politiikan kielelle käännettynä, että vaalit tuovat tuloksen, jonka seurauksena pääministeri ja hallitus vaihtuvat, jos vaihtuvat. Milloin muulloin pääministeri joutuisi eroamaan? Kahdessa tapauksessa nähdäkseni: pääministeri tekee jonkin rikkeen oikeudellisessa mielessä tai eduskunta antaa hallitukselle epäluottamuslauseen. Kumpaakaan näistä ei ole nyt tapahtunut. Siispä luontevaa olisi ollut, että hallitus olisi istunut kautensa loppuun asti ja vaalien jälkeen uusi hallitus astuisi tehtävään.
Nyt haluttiin tehdä toisin. Pääministeri ei halunnut odottaa äänestäjien arvioita (politiikan tulos tai ulos -prosessia) vaan kiirehti asioiden edelle. Ainoa syy, jonka näen tässä kiirehtimisessä vaikuttavana tekijänä on vaalit, joiden kampanjatyöhön pääministerin menettely on luettavissa. Sote tärkeydestään huolimatta on asia muiden joukossa. Sen näkökulmasta olisi ollut tärkeää valmistella poliittisen hallituksen voimassa ollessa siltaa jatkotyölle. Nyt tilanne on johtanut siihen, että kaikki toimet toimitusministeriön ja opposition taholta ovat vaalitaktisesti sävyttyneitä tai suorastaan vaalikampanjoiden sanelemia.
Vieraaksi koen myös toimitusjohtaja-ajattelun tunkemisen pääministerityöhön. Niinpä pääministeri erosta jäi päällimmäiseksi mieleen varsin itsekäs tapa ajatella. Sipilä ei halunnut käydä keskusteluja hallituspuolueiden eduskuntaryhmien kanssa, vaan ilmoitti erostaan (ja samalla hallituksen erosta) omista ”sisäisistä” syistä. Hallituksen muulle johdollekin asia hoidettiin ilmoitusasiana. Ei tämäkään ole poliittisessa kulttuurissa luonteva ratkaisu.
Poliittinen peli käy kaiken kaikkiaan kovilla kierroksilla. Kysymys on siitä – niin ainakin kuvitellaan – kenen käteen jää mustapekka soten valmistelun päättymisestä.
Yksi voittajista on Jan Vapaavuori, joka on toteuttanut puolueista (myös kokoomuksesta) irrallaan olevaa suurkaupunkikaupunkimanifestia. Vapaavuoren ja häntä tukeneiden suurimpien kaupunkien johtajien näkökulmasta nyt on palattu terveydenhoitojärjestelmän uudistamisen lähtökohtiin.
Eri alueilla selvästikin tarvittaisiin erilaisia ratkaisuja. Nyt on edetty liiaksi samalla sapluunalla ja eriytyneet tarpeet ovat jääneet vaille tarvittavaa huomiota.
Koko sote-hankkeen epäonnistuminen kulminoitui kahden suuren asian, maakuntahallinnon ja varsinaisen soten yhteen niputtamiseen vuonna 2015. Kuntaa suurempien terveydenhoitoalueiden ja sosiaali- ja terveydenhoidon uudistus eivät sinänsä olleet epäonnistumisen syinä, vaan kokonaisuuden möhkälemäinen laajuus, joka tukehdutti prosessin. Maakunnille suunniteltiin hallituksen mallissa kymmeniä tehtäviä. Valinnanvapaus on selvästi ideologinen kysymys, johon kielteistä suhtautumista lisäsi tänä keväänä vanhustyön yksiköissä tapahtuneet epäonnistumiset.
Useat tahot ovat tuoneet esille vaihtoehtoisena ratkaisuna hankkeen vaiheistamisen ja kokeilualueiden käytön. Nyt kunnianhimo ylitti järjen määrä.
On valiteltu sitä, että uudistusta on tehty kohta 10 vuotta ja paheksuttu hidasta etenemistä. Yhdysvalloissa terveydenhoitouudista on erään laskelman mukaan tehty 100 vuotta ja kun se lopulta Barack Obaman kaudella saatiin ”valmiiksi”, hyväksyttiin se korkeimmassa oikeudessa yhden äänen enemmistöllä. Ja kun Donald Trump siirtyi virkaan hän rupesi ensi töikseen purkamaan aikaansaatua ratkaisua!
Sotea olisi valmisteltava enemmän prosessinomaisesti kuin valmiina jättihankkeena.
Vaikuttaa siltä, että sotea pitää valmistella parlamentaarisesti, jotta vastustajien määrä minimoitaisiin. Toisaalta parlamentaarisen mallin mahdollistava taktikointi on pidettävä kurissa.
Vapaavuori,jos ei pelikuvioissaan sössi, on kohoamassa maamme kiistattomaksi satraapiksi,hän toimillaan katkaisi maakunnallisten, keskustalaisten, paikallisten,aluellisten satrappien nousun.
VastaaPoistaOnhan maamme pintalasta suurin osa aluetta missä keskustalla on polittisesti määräävä markkinaasema.
Kuitenkin siten etteivät nuo polittisesti autonomiset alueet ole taloudellisesti omillaan toimeentulevia,vaan Vapaavuoren valtakunta olisi joutunut vetämään myös kepulaisten satrappien hovia,kustantamalla niiden toiminnan.
Nyt viimein pitäisi apuun kutsua Sipilän naapuri Pekka Viljakainen,hän on toteuttamassa Venäjällä vastaavaa harvaanasuttujen alueiden palveluiden turvaamisprojektia.
Viljakainen on mukana Venäjän postin uudistamis projektissa, missä tuon organisaation kautta tuotetaan palvelut sinne minne markkinaehtoisesti palveluita ei voida toteuttaa,olisiko tuo myös viisasta meillä.
Taitaa olla niin, että omat virkmiehet tekevät valmistelutyön ja poliitikot sitten päättävät. Palveluiden eriyttäminen alueellisesti lienee välttämättömyys.
VastaaPoista