Diplomatian loppu

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö osallistui asevalvontaa käsittelevään paneelikeskusteluun Münchenin turvallisuuskonferenssissa 16. helmikuuta 2019. Paneelissa käsiteltiin erityisesti keskimatkan ja keskipitkän matkan ydinaseita rajoittavan INF-sopimuksen romuttumista.

Niinistö kajosi yhteiseen huoleen turvallisuudestamme toteamalla muun muassa: ”Kaikkein huolestuttavinta on se, että kansainvälisiä sopimuksia lähdetään ylipäätään purkamaan edes ajattelematta tilalle jotain muuta. Jos päädymme tilanteeseen, jossa diplomatia ei enää toimi, se on meille kaikille suuri ongelma. Olemmeko nyt todistamassa vaihetta, jolloin diplomatia päättyy?”.

Käsitän niin, että Niinistön huomautus ”diplomatian lopusta” oli retorinen. Huoli sinänsä on aito ja konkreettinen, mutta odotus diplomaattisten keinojen päätymisestä umpikujaan ei varmaankaan tarkoittanut, että lausahdus otetaan kirjaimellisesti. Muussa tapauksessa olemme samassa tilanteessa kuin väitetyssä ”historian loppu” -skenaariossa. Historia jatkuu ja diplomatia jatkuu.

Toki Niinistö ei ole ainoa, joka on käyttänyt käsitettä ”diplomatian loppu”. Asialla ei kuitenkaan tarvitse saivarrella enempää. Sen sijan on syytä pohtia, miksi ja miten nykyiseen tilanteeseen on tultu.

Niinistö ilmaisi aidon huolensa suurvaltojen suhteiden sotkuisuudesta. Kaukana takana päin on kaksinapainen maailma, joka – kaikista kauhukuvista huolimatta – muodostui selkeähköstä ideologisesta ja geopoliittisesta asetelmasta: isoa sotaa ei kylmän sodan aikana syttynyt eikä sen jälkeenkään.

Kylmän sodan aikana vallitsi kauhun tasapaino, joka esti kumpaakaan supervalloista tarttumasta järeimpään puolustus- tai hyökkäyskeinoon, ydinohjukseen, vaikka tuhon partaalla käytiinkin. Järki voitti. Nyt ajoittain tuntuu, että meitä yritetään totuttaa ajatukseen, että ydinsota on mahdollinen realistisesti ajatellen. Herman Kahnin 1960-luvulla esittämä ajatus siitä, että ydinsodan voi voittaa elpyy?

Ydinaseiden potentiaalinen käyttö konfliktitilanteessa ei ole poistunut mihinkään. Siksipä kaikin tavoin kannattaa taistella diplomatian onnistumisen puolesta.

Nykytilannetta voisi ohuesti verrata ensimmäisen maailmansodan alla vallinneeseen uhkatilanteeseen – tosin ilman ydinaseaspektia. Asemia haetaan – kuten silloinkin - erilaisilla liittosuhteilla, joskin oman lusikkansa soppaan pistää Donald Trump, joka monenkeskisten sopimusten sijasta kannattaa kahdenvälisiä ”diilejä” liikemiesmalliin. Hän siis teoreettisesti yksinkertaistaa liikemiesfilosofiansa avulla globaalia asetelmaa, mutta tosiasiassa monimutkaistaa sitä.

Kari Huhta Helsingin sanomien artikkelissa ”Mitä tapahtuu, kun diplomatia loppuu?” (3.3.2019) tarttuu diplomatiateemaan omin tulkinnoin. Hän vie tarkastelua autoritaariset hallinnot-liberaalit demokratiat -suuntaan ja ottaa periaatteellisesti kantaa Suomen suhtautumiseen Venezuelan tilanteeseen, jossa Suomi muiden EU-maiden kanssa asettui tukemaan oppositiojohtaja Juan Guaidoa. Tämä vertautuu tilanteeseen kylmän sodan aikana, jossa Suomi tavallisesti äänesti tyhjää. Se ei halunnut sotkeentua ”suurvaltojen eturistiriitoihin”.

UM:n mukaan vanha sääntö pätee edelleen: Suomi ei ottanut kantaa Venezuelan hallitukseen vaan perustuslain mukaiseen prosessiin. Tämä kiertolausuma ei ole muotoiltu ulkopolitiikkaa uudistavalla tavalla, vaan pitää voimassa edelleen vanhan toisen maailmansodan jälkeisen klausuulin ”puuttumattomuudesta ulkovaltioiden sisäisiin asioihin”.

Maailma on muuttunut monimutkaisemmaksi. Huhta ottaa esimerkiksi Egyptin hallinnon, johon EU ja Suomi voisivat ottaa jyrkän paheksuvan kannan, koska Egyptin presidentti ”rakentaa diktaattorin asemaa”. Ristiriita Venezuelan tapauksen kanssa syntyy, koska EU tosiasiassa yrittää parantaa suhteita Egyptiin.

Tällaisia kiemuraisia tilanteita syntyy tuhkatiheään. Riippuu näkökulmasta, mikä kanta voittaa.

Donald Trump on luonut aivan uuden kuvion luopuessaan liberaalin demokratian puolustamisesta suhteessa Pohjois-Koreaan ja sen johtajaan. Kahdenväliset diilit ajavat periaatteiden ohi. Trump on myös ilmoittanut ainakin retorisesti, että USA luopuu maailmanpoliisin tehtävistä. Se siis pyrkii irtautumaan liberaalin demokratian vientipyrkimyksistä. Myös ihmisoikeuskysymykset ja oikeusvaltioperiaatteet ovat toissijaisia.

Liberaalin demokratian pakkovienti ei hyödytä ketään, mutta irtisanoutuminen maailmanpolitiikan vastuukysymyksistä on vastenmielistä, koska USA hämmentää soppaa, vaikka kuinka kieltäisi sen.

Huhta valottaa maailmanpolitiikkaa Varsovassa helmikuussa pidetyn Euroopan maiden, Lähi-idän ja Yhdysvaltojen huippukokouksen avulla, joka paljasti osaaottavien maiden erilaiset intressit. Puola halusi luoda tiiviimmät kahdenväliset suhteet Yhdysvaltoihin ohi Naton. Yhdysvallat ja EU ottivat yhteen Iranin ydinohjelman valvonnasta. Taustalla kivi kengässä on USA:n irtautuminen Iran-sopimuksesta, joka solmittiin Barack Obaman aikana. Yksi iso ongelma on Itämeren kaasuputki, joka on myrkyttänyt Yhdysvaltain ja Saksan suhteita. Kuva eripuraisuudesta täydentyy riitelyllä siitä, mikä on Länsi-Euroopan osuus omasta puolustuksestaan. Trump on luonut suhteilleen vastavuoroisuusperiaatteen: jos ette suostu, niin…..

Diplomatialla on todella töitä!

Kiina on oma iso muuttuja kansainvälisten suhteiden yhtälössä. Sillä, kuinka autoritaarinen järjestelmä Kiinassa on ei ole juurikaan merkitystä: kaupankäynti on keskiössä ja Kiinan geopoliittiset tavoitteet.

Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat muodostavat keskenään kilpailevan triangelidraaman, jossa Venäjä ja Kiina ovat pyrkineet lähestymään toisiaan ylivoimaiseksi katsotun USA:n vastapainoksi. Molemmat maat katsovat tyytyväisyydestä hyräillen läntisten valtioiden eripuraisuutta.

Toisaalta tässä asetelmassa - Kiinan ja USA:n päästessä mahdollisesti sopimukseen kaupallisista suhteistaan – laskun maksajaksi saattaa joutua euroalue. Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti.

Kiina tuntuu näistä kolmesta rauhantahtoisimmalta, mutta vain näennäisesti. Se kannattaa vapaakauppaa, koska se on sille edullista. Kiina on jo pitkään levittänyt vaikutusvaltaansa kaikkialle maailmaan eikä suinkaan epäitsekkäistä syistä. Tulevaisuus on Kiinan ja lähimenneisyys Yhdysvaltojen. Diplomatia – ainakin pinnalta katsoen – on Kiinalle tärkeä työkalu kansainvälisissä suhteissa. Kiinan kannalta diplomatia on kaikkea muuta kuin loppumassa. Sillä on aikaa odottaa.

Heijastumat diplomatian vaikeuksiin juontavat juurensa jopa tavallisten kansalaisten kokemuksista. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on paljon ryhmiä, joita koettelevat rakenteellinen työttömyys ja ostovoiman supistuminen. Nykyisen some-kulttuurin aikana tieto ongelmista leviää salamannopeasti. Seurauksena edellä esitetystä on, että poliitikot kansallisella tasolla pyrkivät siirtämään vastuun ongelmista globaaleille kilpailijoille, jotka puolestaan reagoivat aggressiivisesti.

Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa, Saksa keskusvaltionaan ovat niin kauan hellineet yhteistyöpyrintöjä, ettemme ole muusta tienneetkään, nyt tiedämme. Riidan rakentaminen on lyhytjänteistä jäynäämistä, joka hyödyttää vain kilpailijoita.

En yritä väittää, että edellä on käyty läpi maailmanpolitiikan ongelmakohdat. Nekin, jotka on lueteltu edellä, tarjoavat valtavasti huolenaihetta.

Kaiken jälkeen kokeneille diplomaateille olisi kysyntää. Niinistö oli oikealla asialla diplomatiapuheellaan. Rauhantahtoinen diplomatia on Suomen, ja varsinkin Suomen etu.