Vaalihistoriaa....

Olen sitä ikäluokkaa, jolla on pitkä vaalihistoria takanaan. Seurasin vaaleja paljon ennen kuin pääsin itse äänestämään. Ensimmäiset vaalit, joista tein huomioita olivat vuoden 1962 presidentinvaalit. Niihin vaikutti ns. noottikriisi, joka sähköisti tunnelmaa. Siitä eteenpäin olen enemmän tai vähemmän intensiivisesti tarkkaillut poliittisia tapahtumia. Omaksuin myös varhain periaatteen, että äänestäminen on paitsi oikeus niin myös kansalaisvelvollisuus. Niinpä olen kahlannut kaikki kymmenet vaalit läpi paikallistasolta EU-vaaleihin.

Nyt ”kaiken kokeneena” tuntuu joskus siltä, että kyynisyys uhkaa: taas kerran tuhoton määrä lupauksia, joita ei voi lunastaa kuin osaksi! Olen vetäytynyt sanatarkasta vaalilupausten seurannasta. Kokemus on osoittanut, että vaalipuheiden risuaidasta risut kannattaa karsia ja jättää jäljelle vain aita. En ole ollut innostunut vaalikoneista. Panostan omaan politiikan seurantaan.

Yksi tapa selvittää itselleen vaalienalustilannetta on hyväksyä demokratian sudenkuopat. Ei siis kannata odottaa eksaktisti, mitä tulevissa ennusteissa tai lupauksissa sanotaan ja varsinkaan sitä, mikä toteutuu. Suosittelen siis tietynlaista suurpiirteisyyttä. Ihmisille – poliitikoille, mutta myös äänestäjille – kannattaa antaa paljon anteeksi. Yksi poliittisen terapian muoto on seurata muualla maailmassa toteutettuja vaaleja. Olemme kuitenkin demokratiassa, jossa vaalit viedään läpi ilman suurempia hässäköitä, vaalivilppiepäilyistä puhumattakaan. Tämän kaiken sanon tuntien tiettyä huolta, kun on paljastunut henkilöön kajoamisia vaalikampanjan kuluessa. Ei kai vaan….

Aiemmin vaalienalustunnelmia kuvasivat ns. ”vaalikirjat”. Ne olivat usein pamfletteja, joiden tarkoitus oli muistuttaa kirjoittajan tähtiajatuksista. Kaiken kattava optimistisuus leimasi näitä poliitikon elämänuran kuvauksia. Olen jättänyt nämä kirjat lähes säännöllisesti väliin. Viimeisin lukemani taisi olla Ahti Karjalaisen ”Kotimaani ompi Suomi”.

Vaalipamfletit ovat kuin haaleaa voikukkateetä sen eliksiirin rinnalla, jota saatetaan nyt tarjota osana mainos- ja propagandakampanjaa.

Vaalikeskustelu kärkevää? Monien mielestä sen pitääkin olla sellaista. Pääasia on kuitenkin hyvien tapojen noudattaminen poliittisessa kamppailussa.

Demokratian kantava pilari on uskottavuus tai luottamus. Niitä mitataan vaaleissa. Viimeisin vaalikausi on erityisen tarkkailun kohteena: miten vaalilupaukset pidetiin? Uskottavuus on kuitenkin monitahoisempi asia, koska sen pitää koskea koko järjestelmän uskottavuutta. Olemme Suomessa siinä onnellisessa tilanteessa, että luottamus viranomaisiin ja toisiin ihmisiin on kansainvälisesti mitattuna korkealla tasolla. Silti epäilyn täytyy olla aina – terveellä tavalla – läsnä. Viime aikoina on tapahtunut esimerkiksi viranomaistyössä virheitä, joita ei soisi tapahtuvan.

Äänestäjältä vaaditaan toisen asemaan asettumista. Mitä vastapuolen kannattaja ajattelee? Joskus on hyvä perehtyä vasta-argumentteihin, oman ajattelun opponointiin. Näissä blogikirjoituksissa tulee perehtyneeksi moniin asioihin maan ja taivaan välillä. Niissä on milteipä pakko perehtyä myös oman ajattelun kannalta kriittisiin puheenvuoroihin.

Vaaliturtumus uhkaa, se on selvä. Monesti jo pari kolme viikkoa ennen vaaleja äänestäjä tuntee vaaliväsymystä. Puhuvia päitä tulee joka tuutista, koska kaikki ajattelevat samalla tavalla: tietoa on liian vähän! Varmuuden vuoksi kohdistetaan kohdejoukkoon vielä yksi tietoisku. Vaaliturneisiin kuuluvat väittelyt ja haastamiset, jotka nekin tuntuvat usein vanhan kertaamiselta.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 25.3.2019 artikkeli, jossa lainattiin Helsingin yliopiston tutkimusta ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat” (2019). Tutkimuksen tulosta voidaan soveltaa laajemminkin länsimaissa toteutettuun poliittiseen järjestelmään. Sen suuri haaste on äänestämisen suuri vaihtelevuus eri kansalaispiireissä. Suomessakin suurituloiset ja pitkälle kouluttautuneet ovat aktiivisia äänestäjiä. Äänestysprosentti saattaa olla monissa ammattiryhmissä yli 90 prosenttia. Ns. duunariammateissa ja pienipalkkaisissa palvelualan töissä äänestysaktiivisuus saattaa jäädä jopa lähelle 50 prosenttia. Tämä demokratian tauti on erittäin syvällinen ongelma ja heijastelee epäluottamusta poliittisen järjestelmän kykyyn saada aikaan muutos. Pienituloiset siis suurelta osin epäilevät poliittisen ja taloudellisen järjestelmän oikeudenmukaisuutta.

Suurempi uhka on kuitenkin poliittiseen järjestelmään kohdistuva välinpitämättömyys. Siinäkin pohjalla on käsitys heikosta mahdollisuudesta vaikuttaa päätöksentekoon demokraattisen järjestelmän kautta , mutta mukana on myös hiukan selittämätöntä haluttomuutta välittää siitä, mitä tapahtuu. Suurimmaksi osaksi tässä on kysymys siitä, että asiat koetaan monimutkaisiksi. Se, mitä on liian vaikeaa ymmärtää, mitätöidään.

Palveleeko äänestäminen siis yksipuolisesti sivistyneistöä? Näin ei voida sanoa, vaikka ymmärränkin, että järjestelmään turhautuneita pienituloisia ja suorittavaa työtä tekeviä on pilvin pimein. Demokratian toteutuminen on liiaksi parempiosaisten hyvän tahdon varassa. Aktivisuuden lisääminen ”äänestämisen katvealueilla” on demokraattiselle järjestelmälle haaste. Kuulun itse aktiivisiin äänestäjiin, joten saatan olla väärä henkilö arvioimaan äänestämättömyyden syitä.

Viitaten edellä mainittuun yliopistolliseen tutkimuksen äänestämisen jakautumista tapahtuu Suomessa tulo- ja ammattijakaumien lisäksi maantieteellisin perustein ja ikäryhmittäin (itä äänestää heikommin kuin länsi ja nuoret heikommin kuin eläkeikäiset). Yli 70-vuotiaat äänestävät lähes 85-prosenttisesti, kun taas alle 20 vuotiaat vain vähän yli 40-prosenttisesti!

Globalisaation mukanaan tuomat monet politiikan agendaa hajottavat voimat ovat omalta osaltaan heikentäneet uskoa demokraattisen järjestelmän vakauteen. Pieni ihminen tuntee itsensä entistäkin pienemmäksi tapahtumien tulvassa. On toinenkin näkökulma: tutkijat toteavat, että äänet, jotka jäävät antamatta voisivat vaikuttaa huomattavastikin vaalin tulokseen. Käytännössä ”äänestämättömien” aktivoiminen on kova haaste. Suoraan sanottuna selkeää aktivoimiskeinoa ei ole.

Viime aikoina on meillä ja muualla näyttänyt siltä, että puolueiden välinen kilpailu johtaa vaalien alla hyvin raadolliseen taisteluun kannatuksesta. Kysymys on virheiden etsimisestä kilpailijoiden ohjelmasta. Minkälaisen kuvan annamme poliittisesta järjestelmästämme? Vahvistammeko kuvaa, että poliittinen järjestelmä on haurastuva tai peräti rappeutuva?