Populistin poliittinen testamentti

Timo Soini ilmoitti jättävänsä eduskuntatyön vaalikauden päätyttyä 5.3.2019 järjestämässään tiedotustilaisuudessa eduskunnassa, missäpä muuallakaan (toki hän hoitaa jäljellä olevan hallituskauden ajan tehtäviään ministerinä). Ajatusta oli hierottu pitkään, joskin lopullinen ratkaisu tapahtui – vaimon konsultoimana – parin viimeisen viikon sisällä.

Minulle ei jäänyt vaikutelmaa, että hän pyrkisi EU-parlamenttiin. Pikemminkin suunta on johonkin kauemmas länteen omien arvailujeni mukaan. Nyt on edessä ”uusi matka”, totesi Soini.

Hän ei pitänyt lehdistötilaisuudessa valmisteltua puhetta. Itse asian eduskuntavaaleista luopumisestaan hän kertoi blokissaan etukäteen lyhyesti ja ytimekkäästi. Rennonoloinen Soini hoiti ”puheet” antamalla haastattelijoiden kysyä. Ja heitähän piisasi. Kysymykset eivät suinkaan loppuneet kesken, vaan Soini itse päätti tilaisuuden, jota hän piti koko ajan hallinnassaan.

Soini on monipolvinen tarinaniskijä. Ja tätä perinnettä hän noudatti lehdistötilaisuudessa. Tähänastinen ura on osin tuhlaajapojan tarina. Puolue hävisi alta. Hänen poliittinen urapolkunsa on osin noudattanut suuren edeltäjän Veikko Vennamon jalanjälkiä. Vennamoltakin hävisi käytännössä poliittinen liike alta. Molempien elämäntyötä jatkoivat toiset ihmiset.

Soini kehaisi jättäneensä jälkensä Suomen politiikkaan monella tavalla. Jäljen jättivät muun muassa kaksi jytkyä, 2011 ja 2015. Hänen poliittinen uransa on monella tapaa ainutlaatuinen Suomen poliittisessa historiassa. Soini oli selvästi ylpeä lukemattomista ”retoriikkajalanjäljistään”. Ykköstokaisuksi hän nosti eduskunnassa oppositioasemassa esitetyn sloganin ”Kuinka te kehtaatte, ja kyllähän te kehtaatte” (sen hän sai kuulla vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kaiunomaisena kuoroesityksenä päästyään itse kantamaan vastuuta hallituksessa).

Soinin poliittiset kannanotot (EU, maahanmuutto) ovat lieventyneet, osin hallitusvastuusta johtuen, mutta ehkä on muitakin syitä. Nyt hänestä voidaan käyttää epiteettiä ”maltillinen populisti”. Myös koko poliittinen ura osoittaa, että Soinin populismi ei ole päiväperhomaista: hän pyrki ”Soiniksi” 20 vuotta ennen kuin onnistui. Ehkä yhteiskunnallisesti tärkein Soinin saavutuksista on ollut, että hän aktivoi nukkuvien puoluetta ja oikeastikin herätteli vanhoja puolueita poliittisista maneereistaan.

Keskityn tässä Soinin populismimääritelmään, jonka tuoreimman version kuulimme tiedotustilaisuudessa. Nappaan lähtökohdaksi lausahduksen, jossa Soini puolihalveeraavasti totesi, että älkää nyt ainakaan sortuko käyttämään ilmaisua, jossa populismi määritetään ”monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiseksi”. Sen sijaan hän totesi populismin nousseen, koska perinteiset puolueet laiminlöivät tavallisen ihmisen tarpeet. Syntyi yhteiskunnallinen kapinaliike, joka Soinin mukaan on ”aina” ”konservatiivinen arvokapina”.

Nykyinen perussuomalainen puolue on Soinin mukaan unohtanut lähtökohtansa. Aivan täysin Soini ei tyrmännyt nykyisenlaista persupuoluetta, vaan totesi armeliaasti, että se voi palata vielä juurilleen Veikko Vennamon ”pienen ihmisen kapinaliikkeeksi”. Liekö ajatuksena ollut, että persut ja siniset voisivat yhdessä tehdä comebackin joskus tulevaisuudessa?

Soini ilmoitti, että hän ei ole katkera, mutta ainakaan hänen sympatiansa eivät kohdistu nykypersujen johtoon. Sinisten vaalikampanjaa hän aikoo tukea, kunhan ulkoministerin kiireiltään ehtii.

Mielenkiintoista, joskaan ei mitenkään yllättävää oli, että Soini vahvisti tiedotustilaisuudessa yhteiskuntafilosofiansa olevan hyvin arvokonservatiivista, jossa on vahva uskonnollinen painotus; melkein sanoisin, että hän haluaa palata johonkin menneeseen.

Liberaali demokratia ei ole hänen suosiossaan missään tapauksessa. Sitä edustavat soinilaisittain lievästikin vasemmistolaiset voimat, mutta erityisesti ”vihervasemmistolaiset” ja ”kulttuurimarxilaiset”. Käytännön politiikassa hän pärjäilee kokoomuksen ja keskustan liberaalien kanssa, kun ollaan samassa hallituksessa. Määrittelisin hänet myös melko oikeistolaiseksi (oikeistokonservatiiviksi). Jos asia olisi Soinista kiinni, Suomi olisi hyvin lähellä Natoon liittymistä.

Soinin ajattelua vasten voidaan asettaa hieman yleisemmällä tasolla olevat populismimääritykset. Käytän ohessa hyväkseni aiempaa kirjoitustani, jossa viittaan T&Y-lehdessä 3/2016 julkaistuun akatemiatutkija Juha Herkmanin artikkeliin ”Populismin ongelma?”, jossa hän tarkasteli populismia eurooppalaisena ja varsinkin skandinaavisena ilmiönä. Käytän ohessa Herkmanin artikkelia pohjana omille populismin tulkinnoilleni.

Herkman toteaa aivan oikein, että populismilla ei ole yhteistä ideologista pohjaa. Sen voi liittää keskenään kilpaileviin ideologioihin, joka selittää osin sen elinvoimaisuuden. Herkman tunnistaa lähteisiinsä nojautuen useita erilaisia populismia määrittäviä piirteitä, joista yhteenveto seuraavassa:

1) Kansallismielinen nationalismi yhdistetään sosialismiin tai konservatismiin. Tavoitteena on vedota kansan syviin riveihin (ollaan ”unohdetun kansan asialla” tai ”iskulauseena on ”kyllä kansa tietää”). Kansaa puolustetaan herroja, eliittiä vastaan. Haasteena on, mikä on kansa, ketä oikein puolustetaan?

2) Länsimaisissa demokratioissa populismia luonnehditaan usein protestiksi tai vastaliikkeeksi. Ollaan vanhoja puolueita vastaan, jotka eivät enää puhuttele äänestäjäkuntaa.

3) Populismi voidaan määrittää poliittiseksi tyyliksi, jota luonnehtii kansaan vetoava retoriikka. Ero varsinaisen populistin ja suositun perinteisen poliitikon välillä voi olla hyvin ohut.

4) Populismissa on usein kysymys ideologisesta rajanvedosta tai ihmisryhmien vastakkainasettelusta. Tyypillinen on jako ”puhtaaseen kansaan” ja korruptoituneeseen eliittiin.

5) Populismi on prosessi, joka on jatkumo. Tietty joukko tunnistaa itsensä poliittiseksi toimijaksi, joka haluaa muutoksen aikaiseksi. Usein tällöin viitataan sellaisiin ryhmiin, joita ei politiikka juuri kiinnosta. Äänestysprosentti voidaan ainakin hetkellisesti saada korkeammalle tasolle.

6) Populismi ammentaa voimavaransa meneillään olevasta kriisistä. Sekä vasemmisto että oikeisto voivat yhdistyä saman populistisen liikkeen alaisuuteen. Vanhat aatteelliset ajatustottumukset eivät pidä paikkaansa.

Soinin paheksumaa ”monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista” ei oheisessa luettelossa käytetä sellaisenaan, mutta siihen viitataan useissa kohdin. Ja miksi ei viitattaisi, sillä Soinin mielipiteistä huolimatta ”yksinkertaistamisteema” on aivan relevantti muiden määritysten ohessa.

:::::::::::::::::

Professori Jan-Werner Müller (synt. 1970) on kirjoittanut tiiviin teoksen populismista nimellä ”Mitä on populismi?”, 2017 (alkuperäinen teos: ”What is populism?” ). Olen sitäkin käyttänyt populismiarviointieni pohjana. Ohessa lainaus blogikirjoituksestani 21.11.2017:

”Müller pohtii liberaalin demokratian ja populismin suhdetta mielenkiintoisella tavalla. Oleellinen Müllerin johtopäätös on, että populismi ei korjaa liberaalia demokratiaa siinä mielessä, että se toisi politiikan lähemmäs kansaa, mutta hyödyllinen se voi olla, jos se tuo esille, että osaa kansasta (sen intressiä, sen identiteettiä) ei edusteta lainkaan. Mutta yhtä oleellista on, ettei edellä esitetty oikeuta populisteja esiintymään kansan ainoina edustajina, tai että heidän kannattajansa olisivat ”todellista” kansaa. Sitten tulee oleellinen lause: ”Populismin pitäisi … pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan tarkemmin, millaisia sen nykyiset epäonnistumiset voisivat olla”. Tämä velvoittaisi liberaalin demokratian kannattajat pohtimaan syvällisemmin poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerejä. On siis perusteltava uskottavasti, miksi liberaalin demokratian tärkeinä pitämät arvot tulisi säilyttää arvokkaina myös jatkossa.”

::::::::::::::::::::

Populismin menestys länsimaissa ei ole ainakaan hyytynyt viimeisten parin vuoden aikana, pikemminkin päinvastoin. Siksi on tärkeää eritellä sen etenemisen syitä ja ainakin välttää ylimielisyyttä populisteja kohtaan, jota kansakunnan kellokkaat huomaamattaankin voivat osoittaa.

Pelkistämällä edellä esitetyn voisi sanoa, että liberaalidemokratia on vaarassa unohtaa jotkin kansanryhmät, jotka jäävät edustuksellisen demokratian puoluerakenteen reuna-alueille (katveeseen), ohuesti edustetuiksi tai kokonaan ulkopuolelle. Monimutkaisten yhteiskunnallisten teemojen yksinkertaistaminen on populismimäärittelyssä aivan relevantti selitys sekin, esimerkkinä vaikkapa Italian nykyiset populistiset vallanpitäjät, jotka ovat malliesimerkki holtittomasta suhtautumisesta taloudenpitoon.