Eeva Lennon oli Ylen pitkäaikainen freelance-kirjeenvaihtaja Pariisissa ja Lontoossa. Hän on kirjoittanut muistelmansa ”Eeva Lennon, Lontoo” (Karisto, 2018). Lennonin kirjasta paljastuu monia uusia asioita kirjeenvaihtajan työstä. Koko taustatyö on aiemmin jäänyt piiloon, joka tämän päivän näkökulmasta näyttää olevan työn jännittävin osa. Nyt on aika paljastaa taustojen sokkelot. Erityisesti minua kiinnostivat työrupeamat Pariisissa ja Lontoossa Ylen kakkoskirjeenvaihtajana. Koko Lennonin työura oli paljon laajempi sisältäen toimimisen usean eri tiedostusvälineen kirjeenvaihtajana Pariisissa 1963-1970 ja sen jälkeen Lontoossa.
Eeva Lennon on lainopin kandidaatti (1960) ja valtiotieteen maisteri (1963). Käsittääkseni hän toimii edelleen eläkkeellä ollen freelance-toimittajana. Hän asuu Lontoossa.
Aviopuolison, edesmenneen irlantilaisen Peter Lennonin rooli toimittajakollegana oli hyvin merkittävä. Peter Lennon kirjoitti aikoinaan Pariisin 1960-luvun ajoista muistelmakirjan ”Foreign Correspondent”.
Paljon vaikutteita Eeva Lennon sai isältään eversti V.A.M. Karikoskelta, joka sotilasuran jälkeen toimi työnantajaliiton toimitusjohtajana. Maltillisesti vasemmalle suuntautuneen Eeva Lennoniin nähden isä näytti olevan ainakin ensivaikutelman perustella ”barrikadin” toisella puolella. Karikoski oli kuitenkin maltillisimpia työnantajien edustajia, vakuuttaa Lennon.
Joka tapauksessa myöhemmin niin tunnusomainen ”ranskalaisuus” tarttui Eeva Lennoniin hänen vanhempiensa kautta, joiden työurat risteytyivät Pariisissa 1930-luvulla.
Jää käsitys, että kohtuullisesti toimeentuleva perhe vietti 1930-luvulla keskiluokkaista elämää henkilöautoineen ja Terijoen kesineen. Kaikki tuo päättyi talvisotaan, josta tosin Lennon sanoo, ettei muista sen alkamisesta mitään.
Perheen tuttava- ja ystäväpiiriin kuului valtava määrä julkisuuden henkilöitä, joiden edesottamuksia Lennon kuvaa teoksessaan persoonallisella tavalla. Sama jatkui, kun Lennon irtaantui kodista opiskelemaan. Hän oli nykytermein loistavasti verkostoitunut. Lennon tuntui tuntevan kaikki ja kaikki tunsivat hänet, erityisesti Helsingin kulttuuripiireissä. Varsinkin elokuvamaailman toimijat olivat läheisiä Eeva Lennonille.
Isä-Karikosken 1960-luvun alussa tapahtuneen kuoleman jälkeen perheen talous ei ollut kaksisella pohjalla. Tilannetta synkensi äidin sairaus. Eeva Lennon ponnisteli läpi harmaan kiven päästäkseen omilleen. Monista konkreettisista syistä feminismi on tärkeä osa Lennonin elämän- ja työuraa. Hän käy läpi seikkaperäisesti kokemuksiaan miesten maailmassa.
Lennonin työura osui yksiin monien aikansa vaikuttajayksilöiden elämänuraan, joista Lennon käyttää aiheellisestikin nimeä ”autoritaariset johtajat”. Tällaisia olivat Charles de Gaulle ja Margaret Thatcher. Lennon lainaa Bertolt Brechtiä: onneton on se kansa, joka tarvitsee voimakasta johtajaa. Lennon ilmoittaa olevansa samaa mieltä ja itsekin olisin pitkälle valmis allekirjoittamaan tuon sitaatin.
Lennon filosofoi, että nuo autoritaariset johtajat saattoivat ratkaista joitakin ongelmia, mutta synnyttivät tilalle toisia. Kun nykyaikana monet autoritaarisiksi koetut johtajat nostavat päätään on hyvä palauttaa mieliin joidenkin lähimenneisyyden poliittisten johtajien henkilöhistoria.
Kirja kelpaa hyvin historian kertaukseksi. Aihetta elävöittää Lennonin omakohtaiset muistelut noista ajoista. Minusta ainakin tuntui kiinnostavalta palauttaa mieleen Algerian sodan (1954-1962) tapahtumat, jonka loppuvaiheet – radiouutisten välityksellä - kuuluivat omaan lapsuuteni kokemuspiiriin. Algerian sota miltei kaatoi ranskalaisen demokratian: ”Algerian sota alkoi mädättää Ranskaa”, kuten Lennon toteaa. Tarvittiin Charles de Gaullen itsevaltaisia otteita ennen kuin konflikti laantui. Samalla pystytettiin Ranskan V tasavalta.
Voin kuvitella, että uran tähtihetki oli Pariisin vuoden 1968 opiskelijamielenosoitusten raportointi. Hullun vuoden tapahtumat tulevat kerratuksi yksityiskohtaisesti. Lennon myötäelää kapinaliikkeen ja ymmärtää opiskelijoiden vaikuttimia. Charles de Gaullen kaatuminen levottomuuksien seurauksena saa kirjassa seikkaperäisen selityksen.
Eeva Lennon harmittelee, että hän myöhästyi – Lontooseen siirryttyään – Swingin´ Londonin kultaisista päivistä. Silti Harold Wilsonin pääministeriyden kuvaus on yksi kirjan kokokohtia.
Myös Wilsonin seuraajat saavat kukin kunnollisen erittelyn Edward Heathista ja James Callaghanista lähtien. Suurimman huomion kerää luonnollisesti Margaret Thatcher, johon Lennon suhtautuu odotetun kriittisesti päinvastoin kuin Ylen ykköskirjeenvaihtaja Erkki Toivanen.
Lennon on seurannut julkisuuden elämän koko spektriä: politiikkaa, taloutta, kulttuuria ja sosiaalipolitiikkaa. Hänellä on vahva yleissivistys ja viiden kielen taito, jotka tuovat perspektiiviä näkemyksiin. Ranskalaisuuden ja englantilaisuuden erilaisuuden kuvaus on yksi kirjan mielenkiintoisimpia osioita. Sen eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi voitaneen määritellä gaullelainen Eurooppa-ajattelu: ”Englanti on saari eikä kuulu Manner-Eurooppaan”. Tänä päivänä Ranska haluaisi Englannin kuuluvan Eurooppaan, mutta mitenkähän on Britannian laita?
Eeva Lennon joutui työskentelemään ahtaassa raossa, koska Ylellä oli palkkalistoillaan ykköskirjeenvaihtaja ja Lennon joutui myymään raporttejaan ja juttujaan kotisuomeen freelancerina. Parhaita osia kirjassa on hektisen työympäristön kuvaukset mediaviidakossa ja kovassa uutiskilpailussa. Freelancer -toimittajan työ oli taistelua resurssien niukkuutta vastaan. Teknisesti työ oli vaivalloista varsinkin ennen sähköisen tiedonvälityksen ja netin läpimurtoa. Todellista historian havinaa! Tarmonpesä Lennon joutui tekemään itselleen tilaa, mutta ei juurikaan kohdista kaunaa työtovereihinsa.
:::::::::::::::::
Pitkä ulkomailla asuminen on mahdollisesti vaikuttanut joihinkin teoksen sanavalintoihin, joissa hän ei päädy aina parhaimpaan käytettävissä olevaan. Mukaan valtavaan tekstimäärään on livahtanut koko joukko juorutietoa, mutta kaipa se on nykyajan kirjankustantamisessa välttämätöntä. Se tuo elämänmakua työnarkomaanin ahkeroinnin väleihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti