Liberaalin demokratian kohtalon vuodet

Minua on kiehtonut kovasti liberaalien demokratioiden nousu 1900-luvun alussa ja toisaalta syyt, jotka johtivat 1920-luvulla ja 1930-luvulla samaisten demokratioiden kaatumiseen. Historioitsija Eric Hobsbawm kokoaa mielestäni hyvin noiden vuosikymmenien tapahtumat yhteen yli 700-sivuisessa kirjassaan ”Äärimmäisyyksien aika”, jota olen uutterasti lukenut viime viikkoina.

Vuoteen 1914 mennessä liberaali demokratia näytti suorittaneen läpimurron. Jopa Venäjä ja Turkki tekivät myönnytyksiä perustuslaillisen hallitusmuodon suuntaan. Vuoden 1920 paikkeilla liberaalille demokratialle näytti avautuvan mahdollisuus laajaan läpimurtoon. Itse asiassa oli vain muutamia valtioita, joissa ei ollut minkäänlaisia vaaleja vuosien 1919-1947 välillä. Kuitenkin juuri tuolla aikavälillä liberaalit poliittiset instituutiot joutuivat perääntymään lähes sekasortoisissa olosuhteissa.

Aluksi on syytä käydä läpi Hobsbawmin alkuasetelmaa: vuosien 1918-1920 välisenä aikana lakiasäätävä kokous hajotettiin kahdessa eurooppalaisessa valtiossa, 1920-luvulla kuudessa, 1930-luvulla yhdeksässä ja saksalaismiehityksen paineissa sodan aikana vielä viidessä muussa maassa. Ainoat tehokkaat demokraattiset poliittiset instituutiot olivat Britanniassa, Suomessa (”juuri ja juuri”, kuten Hobsbawm toteaa), Irlannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Tässä jaottelussa ei käsitellä siirtomaita, joissa tosin ei ollut myöskään demokratisoitumispiirteitä.

Tuolle ajanjaksolle oli tunnusomaista poliittisen liberalismin taantuminen kiihtyvällä vauhdilla. Uhka tuli käytännössä pelkästään oikealta, mutta kaikki uhkatekijät eivät olleet fasismisidonnaisia. Kaikissa oli kysymys viehtymyksestä nationalismiin, lujiin poliisivoimiin, armeijaan ja muihin joukkoliikkeisiin. Uusille oikeistovoimille oli ominaista joko a) kommunismin vastaisuus täydennettynä muilla perinteisillä konservatiivipiirteillä tai b) pyrkimys sääty-yhteiskunnan tyyppisiin vanhoihin perinteisiin, joiden taustalla oli muinainen feodaaliyhteiskunta. Tavoitteena oli autoritäärinen, ylhäältä johdettu hallinto. Edustuksellinen demokratia koettiin yhteiskuntaa monimutkaistavana ja tehottomana tapana hallita maata. Mieluummin pyrittiin korporatiivisiin hallinnollisiin malleihin.

Taantumukselliset voimat löysivät kirkosta liittolaisen, joka oli perinteisesti kokenut liberaalit virtaukset vastenmielisiksi. Fasististen liikkeiden tuki ja turva oli kansallissosialismi. Ilman sitä niiden eteneminen olisi todennäköisesti pysähtynyt. Kansallissosialismin kautta omaksuttiin vahva patriarkaalisen yhteiskunnan malli, modernin taiteen vastaisuus (joka natseille edusti ”kulttuuribolsevismia”) ja rasismimyönteisyys (jonka italialainen fasismi omaksui myöhäisessä vaiheessa). Tyypillistä oli myös, että fasismi pyrki yhdistämään mielettömät vanhat uskomukset ja modernin teknologian epäuskottavaksi kokonaisuudeksi.

Hobsbawm yhdistää oivallisesti 1800-luvun lopun muukalaispelon ja sata vuotta myöhemmän (eli nykyisen) maahanmuuttajapelon. Varhempi muuttoinvaasio johtui tuolloisesta kaikkien aikojen suurimmasta siirtolaisaallosta. Ihmisten pettymys ja suuttumus kohdistui kapitalismiin ja toisaalta työväen massaliikkeisiin, joiden väliin jäi iso määrä kansalaisia. Suuttumuksen yhdeksi kohteeksi projisoituivat juutalaiset, joita syytettiin sekä muita ihmisiä hyväksi käyttävästä kapitalismista että kommunismista. Myös juurettomasta intellektualismista syyttäminen oli agendalla, olivathan juutalaiset ulkomaisuuden ja ulkopuolisuuden symboleja.

Liberalismin vastaiset voimat muodostuivat pääosin keski- ja alempien luokkien ihmisistä. Nämä ryhmät arvostivat esimerkiksi Saksassa korkealle ajanjakson ennen vuotta 1914. Se oli ikään kuin kontrasti kaikelle sille ikävälle kokemukselle, jonka 1920-luku ja 1930-luvun vaihde toi tullessaan. Yhteiskunta näytti murenevan heidän jalkojensa alta. Vielä 1960-luvun kyselyissä saksalaiset yli 60-vuotiaat haikailivat aikakautta ”ennen sotia” (1914-1945).

Jäljelle jää kysymys, miksi liberalismi taantui sotien välillä jopa niissä valtioissa, jotka eivät hyväksyneet fasismia. Hobsbawmin mukaan erityisesti radikaalit ryhmät menettivät uskonsa kapitalismiin sen tuottamien pettymysten takia. Kapitalismin katsottiin käyvän kuolinkamppailua. Vastenmielisyys kapitalismia kohtaan projisoitiin parlamentaariseen demokratiaan. Kun kumouksellinen työväenluokka vahvistui yhtenä aikakauden liberalismin vastavoimana, pakenivat suuret ihmisryhmät fasismiin. Pohtiessaan syitä kehitykseen, päätyy Hobsbawm varsin luonnolliseen selitykseen: ihmisten poliittinen liikehtiminen liittyy oleellisesti vastoinkäymisiin taloudessa. Joukkotyöttömyyden merkitystä ei voi mitenkään vähätellä.

Vastaavasti liberaalin demokratian uusi nousu ja kukoistus vuoden 1945 jälkeen perustui talouden kukoistukseen useimmissa länsimaissa. Tietenkin arvio on vain osittain oikea, sillä esim. Britanniassa ei koettu fasismia juuri millään tavalla. On pääteltävissä, että ne maat, jotka olivat omaksuneet parlamentarismin varhain, olivat parhaiten suojattuja ulkoparlamentaarisia voimia vastaan. Näitä maita olivat Englanti, Yhdysvallat, Ranska varauksin ja Skandinavian maat.

Yhteisenä piirteenä voitaneen todeta, että liberaali demokratia menestyy vakiintuneissa ja vakaissa olosuhteissa. Harvat maat sotien välillä olivat vakaita. Sekavat etniset olosuhteet ja suurvaltojen yksioikoiset rajojen piirtämiset loivat pohjan lukemattomille etnisille ryhmille, jotka muodostivat puolueita asiaansa ajamaan. Päätöksentekokyky luonnollisista syistä kärsi.

Hobsbawmin mukaan parlamentteja ei tuohon aikaan luotu ”hallitsemaan”, vaan toimimaan ”jarruina” ja valvomaan hallitsijoiden toimia. Muutos lakeja aktiivisesti säätäväksi elimeksi tapahtui vasta ajan kuluessa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Entä miksi liberaali demokratia menestyi sodan jälkeisessä maailmassa? Edellä jo mainittiin monien valtioiden kokema talousihme, jonka avulla oli helppoa luoda edellytykset parlamentaariselle demokratialle. Liberaalista näkökulmasta maailmansotien välinen aika vaikutti vain pieneltä katkokselta vuosisataisessa liberaalin demokratian vääjäämättömässä etenemisessä.

Jotta voitaisiin arvioida liberaalin demokratian menestysedellytyksiä tulevaisuudessa, on syytä verrata edellä kuvattua alennustilaa juuri nyt vallitsevaan tilanteeseen. Hobsbawmin kirja julkaistiin 1994, joten hän ei tarjoa apuaan kovin vahvasti nykypäivän arviointiin.

Yhden arvion hän esittää: ”Maailma saattaa olla epäonnekseen taas astumassa aikaan, jolloin sen tilanne ei enää näytä yhtä edulliselta kuin vuosina 1950-1990”. Juuri tämä kehitystrendi on nyt toteutumassa, ja jo osin toteutunut. Poliittinen ja taloudellinen tilanne heikkenee samanaikaisesti.

Ilmassa on samantyyppistä autoritaarista poliittista ajattelua kuin 1930-luvulla. Mihinkään yksioikoiseen historian tulkintaan ei ole kuitenkaan aihetta. Historia harvoin toistaa itseään sellaisenaan, eikä nytkään ole sellaista hytinää, että Euroopan valtiot siirtyisivät massiivisesti autoritaariseen hallintoon. Kuitenkin Venäjä, Unkari ja Puola, kuten myös Turkki ovat siirtyneet eriasteisiin itsevaltaisiin hallintotapoihin. Nyt vaikuttavat samansuuntaiset trendit kuin 1930-luvulla eli heikko taloudellinen tilanne, finanssikriisin jälkeinen krapula ja pakolaisongelma, joka on aiheuttanut rasistisen ja nationalistisen liikehdinnän. Lisäksi länsimaiden kilpailukyvyn heikkeneminen maailmamarkkinoilla on lähes kaikkien kehittyneiden maiden vaivana. EU:hun projisoidaan yhä voimakkaammin kaikenlaiset epäonnistumiset politiikassa ja taloudessa. Joka tapauksessa liberaalidemokratia on jälleen haasteiden edessä ja samat argumentit ovat voimassa nyt kuin 80 vuotta sitten: liberaaleja poliittisia järjestelmiä pidetään monilla tahoilla voimattomuuden symboleina.

Itse asettaisin kysymyksen (ehkä hiukan naiivinkin), miksi niin erinomainen poliittinen järjestelmä kuin liberaalidemokratia ei voita jatkuvasti alaa. Onko järjestelmässä jotain periaatteellista vikaa? Käsitän Hobsbawmin ajatuksen niin, että liberaali demokratia toimii silloin, kun yhteiskunnan sisäinen logiikka on kunnossa ja eri yhteiskunnalliset ryhmät ovat tasapainossa keskenään. Toinen edellytys on, että liberaalilla demokratialla – hyvin toimiakseen - tulee olla pitkät perinteet, jotta se kestäisi väistämättömät vastoinkäymiset.

Kuinka moni valtio lopulta täyttää nämä vaatimukset?