Vastenmieliset ehdokkaat?

Kysymys on tietenkin Yhdysvaltain presidentinvaaliasetelmasta. Kauppalehti otsakoi juuri erään juttunsa räväkästi: ”Vastenmielinen valinta”. Mielipidetiedustelujen pohjalta tähän löytyy perusteita. Jutussa viitataan NYT/CBS-kyselyyn, jonka perusteella 67 prosenttia vastanneista pitää Clintonia epärehellisenä ja 62 prosenttia Trumpia epäluotettavana. Myös kokonaiskannatus ehdokkaiden välillä on tasan.

Tämä on tyypillinen poliittinen asetelma USA:n politiikassa: kakku jaetaan kahtia. Jos toisella osapuolella on jotain luotaantyöntävää kontollaan on asia tasapainotettava siten, että toisellekin suodaan likasangosta saman verran, vaikkei vertailussa olisi mitään järkeä.

Menevätkö synnit tasan? Katsotaanpa. Trumpin möläytykset ovat kaikkien tiedossa. Hänen käytöksensä ei ole ollut ”presidentillinen”. Rasismi (muuri Meksikon rajalle, muslimien maahanpääsyn estäminen), naisvihamielisyys, julkea toisten ihmisten aliarvioiminen, yhtä julkea toisten valtioiden päämiesten aliarvioiminen, kauppasuhteiden kyseenalaistaminen, työpaikkojen takaisinhankkiminen Yhdysvaltoihin populistisilla perusteilla jne. Suurin osa järkevinä pidetyistä asiantuntijoista - riippumatta poliittisesta suuntauksesta - tuomitsee Trumpin käytöksen. Itse asiassa Trumpin arvaamattomuuteen suhtaudutaan kauhulla. Ne, jotka arvioivat Vladimir Putinin käytöksen arvaamattomaksi näkevät jo pahaa unta tulevasta.

Perinteisen presidentinvaalikampanjan näkökulmasta Clinton on ”tavallinen ehdokas”, jonka kanssa voi olla samaa tai eri mieltä, mutta käytös on asiallinen. Hänellä on tämä yksi kupru, joka on saanut propagandistien työstämänä elämää suuremman merkityksen. Huolimattomuus yksityispuhelimen käytössä oli alkeellinen virhe, mutta ei missään suhteessa siitä nostettuun hälyyn. Mutta kun töppäyksissä pitää saavuttaa tasapeli!

Tasan eivät käy epäasiallisen käytöksen lahjat. Presidentillisyyttä mittapuuna pitäen valinnasta ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä. Amerikkalaisen kampanjatavan mukaan äärimmäinen vastakkainasettelu leimaa ja pelkistää kamppailua.

Itse asiassa Trumpin poliittisena valttina on, että hän republikaanien ehdokkaana yrittää olla mahdollisimman paljon demokraattien kannattajien asialla. Sosiaaliturvan leikkaukset on raivattu pois hänen agendaltaan, joka sinänsä on jotain ennenkuulumatonta, kun kysymys on republikaanina itseään pitävästä henkilöstä. Aina ei ole ollut näin: jos katsotaan Trumpin henkilöhistoriaa, niin hän on todellakin ollut välillä demokraatti, välillä sitoutumaton ja välillä republikaani. Tämä populistinen liikkuvuus on taannut hänelle mahdollisuuden tukea tavallista työtätekevää amerikkalaista, jolta aasialaiset ovat vieneet tai uhkaavat viedä työpaikan. Tavallisen työläisen palkkakehitys on ollut murheellinen kymmenien vuosien ajan. Hyvin monet ovat saaneet negatiivisesta kehityksestä tarpeekseen. Taivaanrannalla häämöttävä amerikkalainen unelma ei enää riitä. Taivaanranta loittonee sitä mukaa kuin sitä lähestytään!

Itse tuki työväelle työpaikkojen palauttamiseksi Yhdysvaltoihin on ymmärrettävä ja taitava poliittinen veto, mutta keinot ovat täysin populistisia (siis ajatus, että hän sanelee Kiinan johdolle ehtonsa on absurdi).

Asettumalla valkoisten puolelle hän väheksyy muita rotuja, joka pelottaa republikaanien johtoa. Hän myös asettuu republikaaninen vanhaa luottotahoa eli taloudellista eliittiä vastaan. Trump luottanee siihen, että kaikki lupaukset ja vaatimukset ovat vain sanoja, niitä voidaan muuttaa….

Trumpin harjoittama työväen kosiskelu aiheuttaa varmasti vaikeuksia Clintonin kampanjan rakentamiselle. Bernie Sandersin keskeisten ohjelmien suodattaminen Clintonin vaaliohjelmaan on demokraattien kannalta hyvä merkki, mutta ovatko sandersilaiset rivikannattajat niin ikonisia sandersilaisia, että eivät suostu hievahtamaan Clintonin vastaisuudestaan? Hillary Clinton edustaa nyt vanhan järjestelmän epäsuosittua poliittista establishmenttia.

Tilanne on sekava, koska Clinton-Sanders taistelee samojen valkoisten työväenkuokan ihmisten äänistä kuin Trump. Vanha kaksipuoluejärjestelmän ”työnjako” horjuu. Meillä Suomessa samantyyppisen ryöstöretken aidan toiselle puolelle teki perussuomalaiset, pääkohteena oli sosiaalidemokraattinen puolue.

Voisiko poliittinen napaisuus vaihtua? Ehkei sentään. Kuitenkin republikaanien vaaliohjelma edustaa peittelemätöntä arvokonservatismia, mutta avaa uusia näkymiä talouspolitiikkaan. Professori Marko Maunula toteaa, että ohjelma on kooste vasemmistolaista talouspopulismia ja oikeistolaista arvomaailmaa.

Mitkä siis voisivat olla Trumpin menestyksen syvällisemmät syyt ohi edellä esitettyjen mielestäni vahvojen Trumpin vastaisten argumenttien? Esillä on ollut kansallinen anti-intellektuaalinen perinne, joka on suunnattu ”todellisuudesta vieraantunutta vasemmistoeliittiä vastaan”. Railoa on rakentamalla rakennettu. Trump on liittynyt tähän perinteeseen omalla omaperäisellä tavallaan. Tavat ovat niin erikoiset, että osa republikaaneista – ja varsinkin republikaanieliitistä - ei voi niitä hyväksyä.

Edellä mainittu aidosti kovia kokenut ”anti-intellektuaalinen” valkoinen työväenluokka on arvoiltaan (perhe, sukupuoli, uskonto) lähellä Trumpia ja Trump on populismillaan onnistunut hivelemään syrjityksi itsensä kokeneiden valkoisten tuntoja. Demokraattien puolella Bernie Sanders on tavoittanut osin samat ihmiset, mutta heidän vaihtoehtonsa on jäädä passiivisiksi vaaleissa.