Paljon on keskusteltu siitä onko Venäjän linja nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa strateginen vai onko se enemmänkin taktinen. Suurlähettiläs Rene Nyberg taisi Kultarannassa todeta, että Venäjällä on kyllä kokonaisstrategia, mutta käytännön askeleita ottaessaan se toimii enemmänkin taktisten näkökohtien varassa. Samaa tuntuvat korostavan amerikkalaiset ulkopolitiikkaan keskittyvät lehdet.
Minulla on vähän samanlainen ajattelutapa. Venäjällä on kyllä selvä strateginen pyrkimys palauttaa suurvalta-asemansa, mutta käytettävät keinot syntyvät lyhyen aikavälin päätöksinä. Venäjä reagoi tilanteeseen, mutta sillä ei vaikuttaisi olevan tavoitteena idän ja lännen välinen konflikti niin kuin monet haluavat asian nähdä. Minua kiusaa kaiken Venäjään liittyvän leimaavuus. Venäjä on tuomittu monilla tahoilla läpipahaksi, minkä leiman se toki osin ansaitseekin. Totuus ei voi kuitenkaan olla näin yksioikoinen.
Venäjän harjoittaman politiikan keinovalikoima on ollut hyvin monipuolinen, mutta asiantuntijat näkevät painotetusti voimankäyttöaspektin. Keinovalikoimaan kuuluvat paitsi joidenkin naapurien painostaminen, venäjänkielisten tukeminen Venäjän rajojen ulkopuolella, lännen heikentäminen, oman iskukyvyn kohottaminen ja Venäjän suurvalta-aseman tunnustaminen, niin myös suhteiden rakentaminen poliittisesti suosiollisiin hallituksiin, puolueisin ja kansalaisjärjestöihin. Toki siihen kuuluvat myös kybersodankäynnin valmistelu ja hybridisodankäynnin eri muodot. Näissä keinoissa ei ole juurikaan uutta verrattuna kylmän sodan aikaan, menettelytavat ovat vain modernisoituneet. Miksi vertaan kylmän sodan aikakauteen? Siksi, että lännen kannalta seesteistä kautta Venäjä-suhteissa ei kestänyt edes 20 vuotta. Suurvaltojen jännittynyt keskinäinen tilanne on siis pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Sitä paitsi Venäjän kannalta suuri osa em. seesteisestä kaudesta kului sekasortoon vaipumiseen ja sekasorrosta selviytymiseen. Kannattaa kiinnittää huomio siihen, miten lyhyt seesteisen ajan kausi oli, vaikka välillä tuudittauduttiin pysyvämpään rauhan aikaan suurvaltojen kesken. Suurvalloilla on ollut iät ja ajat taipumusta hakeutua jännitteisiin keskenään. Monet idän ja lännen thinktankit - näennäisen puolueettomuuden takaa - kylvävät epäluuloja vastustajan päänmenoksi. Niille riittää toimeksiantoja.
Venäjän käytöksen arvioinnissa tulkintaerimielisyyttä aiheuttaa se, kuinka pitkälle se on halukas viemään aggressionsa. Mielestäni tässä olisi syytä paneutua - sotaisien tulkintojen ohella – myös rauhanomaisiin tulkintoihin. Suurin osa Venäjän toiminnasta on ”mielenkäännytystyötä”, johon jo kylmän sodan aikana totuttiin. Se ei siis ole mitenkään ennenkuulumatonta. Kylmän sodan aikaista ideologista (sosialismi vastaan kapitalismi) taistelua on lähes mahdotonta irrottaa valtapolitiikasta. Nykyisen kaltainen valtapolitiikka oli itse asiassa kylmän sodan ytimessä ideologisesta kuorrutuksesta huolimatta.
Entä Ukraina ja Krim? Venäjän läsnäolo ja miehitys ovat kansainvälisen järjestelmän vastaisia tuomittavia tekoja. On kuitenkin välttämätöntä perehtyä konfliktin syviin virtoihin. Muodikkaasti Ukrainan tapahtumia aletaan vyöryttää vasta Maidanista eteenpäin. Idän ja lännen vastakkainasettelu ulottuu kuitenkin pitkälle 1990-luvulle ja senkin taakse.
Olen käynyt Ukrainan historiaa läpi useassakin blogikirjoituksessa. Olisi toivottavaa, että hätiköityjä mielipiteitä esittävät malttaisivat tutustua pitkän aikavälin kehitykseen Ukrainassa. Nyt johtopäätöksissä on panikoivia piirteitä. Osassa näistä on tarkoitushakuinen luonne: ideologista tai muista syistä halutaan tilanteen näyttävän umpikujalta, johon – esimerkiksi Suomen tapauksessa - ainoaksi ratkaisuksi koetaan turvan hakeminen liittoutumisen kautta.
Lainaan tähän kirjoitustani ”Tapahtui Ukrainassa” 11.3.2015:
”Oma lukunsa ovat numerotiedot Ukrainan viimeisiltä vuosikymmeniltä: Vieläkään ei ole saavutettu vuoden 1989 bkt-tasoa, väkiluku on alentunut vuoden 1981 52 miljoonasta asukkaasta vuoden 2013 46 miljoonaan asukkaaseen. Seuraavassa esitän johtopäätöksiäni nykyiseen konfliktiin johtaneista syistä sekä näkymän tulevaisuuteen:
1) 1990-luvun vaihteen mullistus heikensi Ukrainaa. Vahvat teollisuuden ja kulutustavaratuotteiden markkinat menetettiin, kun Neuvostoliitto kaatui ja markkinat avautuivat. Ukrainalaiset tuotteet eivät pärjänneet sen enempää itä- kuin länsimarkkinoilla.
Ukrainalla ei ollut raaka-ainevaroja, joilla se olisi kompensoinut menetykset. Köyhyys ja kurjuus ovat viitoittaneet Ukrainan tietä kohti epävarmaa tulevaisuutta.
2) Strateginen kohtalonyhteys suurvaltoihin.
Ukrainan kaasuriippuvuus Venäjästä on fakta. Ukrainan alue oli Neuvostoliiton keskeinen ydinaseiden ja laivaston sijoituspaikka. Yhdysvaltain hegemonistiset pyrkimykset ulottuivat myös Ukrainan alueelle (Naton laajenemispyrkimys). Mustanmeren alue on ikiaikainen strateginen polttopiste kansainvälisessä politiikassa. Kohdan 1 johdosta Ukrainaan muodostui poliittinen ja taloudellinen tyhjiö, jonka täyttämiseen pyrkivät milloin itä, milloin länsi. Ukrainasta tuli lännen ja idän kilpakenttä.
3) Lähtötilanne 1990-luvun alussa: suuri venäläisväestö (suhde: ukrainankielisiä 68 prosenttia, venäjänkielisiä 30 prosenttia). Historiallisista syistä (jo Neuvostoliiton aikana) vallassaolijat jakautuivat Länsi-Ukrainasta tukensa saaviin ja Itä-Ukrainasta tukensa saaviin. Välillä 1990-2010 juopa syveni. Nykykonflikti on edelleen polarisoinut vanhaa asetelmaa.
4) Demokratia ei ole juurtunut.
Korruptio ja eliitin äärimmäisen vahva asema periytyivät jo vanhasta Neuvostoliitosta. Oligarkkien asema vahvistui Ukrainassa hitaammin kuin muualla entisen Neuvostoliiton alueella, mutta lopputulos oli sama.
Puoluekentän sirpaleisuus ja vakiintumattomuus edistivät sekasortoa. Demokratian edellytykset olivat aivan liian heiveröiset. Koko poliittinen järjestelmä oli kokoaikaisessa kaaoksessa presidentin, hallituksen ja parlamentin taistellessa vallasta. Demokratian toimimattomuus on ohjannut järjestelmää korruptoituneeseen, autoritääriseen ja itsevaltaiseen suuntaan, vaikka johtajilla alun perin on saattanut olla jaloja pyrkimyksiä uudistaa yhteiskuntaa.
5) Tulevaisuus.
Ukraina on joutunut uuden suurvaltasuhteiden asetelman koekentäksi tai konfliktialustaksi, jossa Yhdysvallat edustaa vakiintunutta puolustuksellista - mutta tilaisuuden tullen uusia rajoja kokeilevaa - suurvaltahegemoniaa, Kiina nousevaa suurvaltaa ja Venäjä nöyryytettyä mahtia, joka havittelee uutta nousua ja uutta voimatasapainoa. Toistaiseksi on avoin asia edustaako Venäjän aggressiiviselta näyttävä ulostulo laajenemishaluista imperialismia vai - kuten itse oletan – toistaiseksi pääosin puolustuksellista strategiaa.”
:::::::::::::::::::::::::::::::
Ehkä tähän perään sopii lainata pari kappaletta juuri julkaistusta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta:
”Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä valtasi Krimin ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin. On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt.
Läntiseen yhteisöön kuuluvan Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut. Turvallisuustilanteen kiristymisellä Euroopassa ja Itämeren alueella on välittömiä vaikutuksia Suomelle. Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois.”
Ihmisen mielikuvitus muodostaa tapahtumaketjuja, joille ei välttämättä löydy älyllistä perustetta. Ainakin pitäisi tarkastella kriittisesti tapahtumien kulkua eikä omaksua kliseisimpiä selityksiä. Monen mielessä kummittelee ”München 1938” -syndrooma: ensin Georgia, sitten Ukraina, sitten Krim, sitten….. Vaikka sanamuodot selonteossa ovat viittauksenomaisia, on niissä silti ketjuttamiseen houkuttelevaa vetovoimaa.
Olen edellä esittänyt kritiikkiä yksioikoisia jännittyneen tilanteen tulkintoja vastaan. Tämä kansainvälinen tilanne on klassinen toisinto kylmä sota -tyyppisestä kierteestä: itä ja länsi vuorotellen lisäävät kierroksia, ja Suomessa moni poliitikko on innolla mukana rakentamassa draamaa haaveillen ehkä itselleen suurta roolia tulevassa toiviomaailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti