Timo Vihavainen on käyttänyt oivan puheenvuoron turvallisuuspoliittisen ilmapiirin muuttumisesta huonompaan suuntaan: ”Leikitään sodan mahdollisuudella”.
Olen lukuisissa kirjotuksissani käyttänyt sanoja ”hysteria” ja ”paniikki” kuvaamaan sitä tilannetta, joka nyt vallitsee kansainvälisessä politiikassa. Venäjä on kiistämättä käyttäytynyt brutaalin kelvottomasti, mutta se, että muut maat ovat alistuneet kilpavarustelun kierteeseen on ollut pettymys. Suomi on ollut mukana epäsuorasti vastakkainasettelun osapuolena, joskin on myös toiminut sillanrakentajana.
Jatkuvasti on pidetty esillä Suomen potentiaalia avustaa Baltian maita konfliktitilanteessa. Onneksi Pekka Visurin kaltaiset viileät ajattelijat ovat torpedoineet epärealistiset ajatukset Baltian maiden tukemisesta Suomesta käsin. Innokkaiden militaristien pitäisi uskoa tämä.
Jännityksen lisäämisen ”vastavuoroisuusperiaate” on päällä, eikä vanhoista kylmän sodan kokemuksista haluta oppia mitään. Tietenkään tilanne ei ole toivoton, vaan jossain taustalla käydään neuvotteluja, jotka saattavat jossain vaiheessa johtaa tulokseen - tai sitten eivät.
Itsesuggerointi toimi varustelukierteen katalysaattorina. Kun jatkuvasti - päivittäin – hoetaan varustautumisesta, on lopputulos juuri se, mitä kukaan ei halua (lukuunottamatta ehkä kaikkien kiivaimpia militaristeja).
Erityisen ärsyttävänä pidän maapallon ympäri kiertäviä ns. asiantuntijalausuntoja, joita levitellään valta- ja sosiaalisessa mediassa muka totuuden välikappaleina. Tosiasiassa on kysymys erilaisten thinktankien kilpailusta siitä, kuka pystyy hätkähdyttämään eniten.
Suomessa yhtenä huolen aiheena on ollut turvallisuuskysymysten parlamentaarisen käsittelyn onnahtelu. Turvallisuuskysymyksiä on hoidettu virkamiestyönä, vaikka tarvetta olisi eduskunnan käsittelyyn. Huolestuttavaa on, että kenraalien valta ohi poliittisen päätöksentekotason on vahvistunut. On tapahtumassa ikään kuin sota-ajan ilmiö, jossa päätöksentekoa kavennetaan normaaliparlamentarismin tasosta. Mutta kun se sota puuttuu!
Itä-Ukrainan ja Krimin tilanteen yhdistäminen Itämeren tilanteeseen on lähinnä absurdia ja perustuu vanhaan München 1938 -oireyhtymään ilman, että kukaan pystyy vakavasti argumentoimaan ketjureaktion logiikan puolesta. Banaali arkiajattelu viettää tällaisessa yhteydessä riemujuhliaan, historiaa käytetään pintapuoliseen reposteluun.
Itämeren tilanteen kärjistyminen on sen reunavaltioiden ”sisämerikysymys” täydennettynä USA:n hegemoniapyrkimyksillä, ja se kumpuaa ensisijaisesti alueen maiden tarpeista ja toisiaan kohtaan tuntemista uhista. Toki Itämeren kysymyksellä on myös yleiseen kansainväliseen jännitykseen liittyvä ulottuvuus.
Jännityksen lisääntyminen on rakenteellinen ongelma. Syy, jonka takia kehitystä ei pystytä toppuuttelemaan on, että jännityksen lisääminen on jonkin tai joidenkin tahojen etu. Kysymys ei ole välttämättä ensisijassa sotilaallisista tahoista, vaan sotaisista siviilitahoista, jotka kuvittelevat hyötyvänsä kiristyvästä kansainvälisestä tilanteesta. Olisi säilytettävä tietty kylmäpäisyys. Suomelle tarjotaan ja suorastaan tyrkytetään erilaisia rooleja turvallisuuspolitiikassa. On helppo langeta kosiskeluihin. On niin paljon esimerkkejä, joissa edessä luvataan ja takana ei pidetä. Suomalainen sinisilmäisyys ei ole näissä asioissa hyve. Oma etu ja oma puolustus on oikeastaan ainoa, johon luotan. Oma apu paras apu. Kaikki muu on lupausta jostakin.
Ei voi välttyä ajatukselta, että monille idän ja lännen skisman kärjistäjille kysymys on tarkoitushakuisesta ideologisesta vastakkainasettelusta. Haluttomuus ymmärtää toisen osapuolen ajatuksia on usein kriisien keskeinen syy, ja osoittaa kyvyttömyyttä asettua toisen osapuolen asemaan.
Olen ollut hämmästynyt, kun osa rauhallisista suomalaisista on menettänyt malttinsa ja alistunut kansainvälisten kauhuskenaarioiden välikappaleiksi.
Olisiko syy myös suomettumisen historian väärinymmärtämisestä? Kun joskus on nöyrrytty mielistelemään Neuvostoliittoa, halutaan nyt näyttää ison veljen avustuksella kaapin paikka: vihdoinkin saamme sanoa, mitä ajattelemme! Ajatus on tietenkin lapsellinen.
Osa Natoon liittymisen kannattajista ivailee seuraavalla ahdistavalla umpikujalla: konfliktin uhatessa Natoon ei uskalleta liittyä, ja rauhan aikaan siihen ei ole tarvetta. Eihän tästä ole kysymys. Argumentit liittoutumattomuuden puolesta eivät perustu spekulaatioon vaan perustavaa laatua olevaan pitkäjänteiseen harkintaan liittoutumisen haitoista. Ulkopolitiikka ei voi perustua spekulanttien tilannesidonnaisille päätelmille.
Itä-Euroopan valtioiden hysteriaa muistuttava suhtautuminen Venäjään on yksi mysteereistä. Periaatteessa kysymys on ymmärrettävästä suhtautumisesta Neuvostoliiton aikaisiin kauhukokemuksiin, mutta silti esimerkiksi Puolan ja Unkarin ulkopoliittinen kyvykkyys ei herätä luottamusta. Historia on täynnä epäoikeudenmukaisuutta. Kyky ohittaa närkästyttävät kauhukokemukset ja suuntautua positiivisella odotuksella tulevaisuuteen näyttää olevan liian vaikea haaste.
Vihavainen on oikeassa viitatessaan mielikuvien varassa tapahtuvaan vihapuheiden kyhäämiseen. Venäjän vaaran yliarvioiminen on osa tätä kuvitelmaa. Molemmin puolin – idässä ja lännessä - sotahaukat tanssahtelevat kiehtovaksi koetun sodan mahdollisuuden ympärillä.
Vihavaisen blogin kommenttiosuudessa, jokin anonyymi totesi, kyseessä olevan valmistautumisen Venäjän raakaaine resurssien ja kulutusmarkkinakysynnän haltuunoton yrityksestä,läntisen arvoyhteisön toimioiden käsiin.
VastaaPoistaVenäläisten ihmisarvon vieminen ja yleinen saatanallistaminen ,ovat tuon tavoiteen toteutttamiseksi välttämättömiä.
Myös Venäjän eristäminen urheilumaailmasta tähtää samaan, eli venäläisten henkiseen nitistämiseen, vaikka yhtälailla doubatttuja löytyy muistakin maista, esimerkiksi valko-venäjältä ja Ukrainasta.
Perimmäisenä syynä tavoitteille idän suuntaan näkisin läntisen arvoyhteiisön alueen talouden sakkaamisen, velkaantuvat valtiot, heikko talouden kasvu,paheneva nuorisotyöttömyyys, ovat noidankehä,josta ei irtaannuta, muuten kuin ekpansiivisella valloituspolitikalla ja heikompien alistamisella ja niiden resurssien ryöstöllä.
Reaalipoliittinen kommentti:
VastaaPoistaKyllä Venäjä on harvoja valtioita, joissa dopingia käytetään systemaattisesti ja vielä valtion suojeluksessa. Muualla kysymys on pääosin yksityisestä bisneksestä, eikä dopingin käyttö (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) ole systemaattista.
Meneillään olevissa Euroopanmestaruuskisoissa epäilisin vahvasti turkkilaisia ja ukrainalaisia vilpistä. Tähän liittyy lahjakkaiden urheilijoiden osto esim. "juoksumaista".
Historiallisesti katsoen kilpa urheilun funktio on ollut muutoksessa läpi reippaan vuosisadan ajan, nykyisen opympia liikeen alkuperäisenä ideana oli osoittaa parempien ainesten, eli säätyläiisten fyysinen paremuus,tavlliseen rahvaaseen nähden.
VastaaPoistaRodunjalostuksen kultaisina aikoina, esimerkiksi Kekkonen oli sitä mieltä, että vain luontainen lahjakuus oli sallittua, treenaus oli siinä katsantokannassa arveluttavaa.
Nyt kun eletään ultraliberaalin kapitalismin aikakautta, hyvä viihde on kaiken keskiössä,lisäksi, juuri liberaalien kaupan vapauttamisen nimissä,vapaan kilpailun ollessa tärkein tavoite, sekä siihen liitettynä yksilön oikeus omaan kehoonsa sekä sen käytöön,olaan tilanteessa jossa esimerkiksi yhdysvaltalaisia ammattiurheilioita ei voida kunnolla testata.
Joten nyt venäläiset joutuvat kärsimään polittisten suhdaanteiden takia, ja tuo näkökohta vain lisää venäläisten patriotistista uhoa ja siilä ei välttämättä ole olenkan hyvät jälkiseuraukset.
En usko, että venäläisiä vainotaan. Nyt kävi niin, että vuosien järjestelmällinen vilppi tuli kaikkien tietoon. Tietenkin epätietoisuus jatkuu muidenkin osalta. Jotenkin uskon, että venäläiset ottavat opiksi ja se merkitsee yleisurheilun tervehtymistä.
VastaaPoistaKäydyt EM-kisat osoittivat doping-valvonnan tehon. Monissa lajeissa tulostaso oli vaatimattomaksi. Jopa skandinaavit menestyivät, kun ei tarvimnut antaa tasoitusta.