Trumpin ristiretki - republikaanit hakevat juuriaan

Radio Suomen Maailmanpolitiikan arkipäivää -lähetys 23.7. 2016 (”Trump hämmentää Yhdysvaltain mahtipuoluetta”) innosti pohtimaan republikaanipuolueen historian saatossa vaihtuneita yhteiskuntapoliittisia kantoja. Painotan asioita omalla tavallani, joten mielipiteistä vastaa kirjoittaja.

Olemme eläneet 1960-luvun puolivälistä lähtien republikaanipuolueen radikalisoitumisen aikaa. Oppi-isänä tälle kaudelle on pidetty Barry Goldwateria. Paradoksaalisesti demokraatti Lyndon B. Johnsonin maanvyörymävoitto Goldwaterista vuoden 1964 vaaleissa käynnisti republikaanien irtioton eisenhowerilaisesta konsensushenkisyydestä. Monet tämän päivän liberaalit ovat ihailleet sodan jälkeistä suurten ikäluokkien aikaa, jolloin korkein marginaaliprosentti oli 91-92 prosenttia riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani ja ihmisten on korostettu olleen tyytyväisiä maan tilaan ja omaan tilaansa. Eisenhower piti 1950-luvulla silloista puolueen radikaalia oppositiota marginaali-ilmiönä.

Barry Goldwaterin takaa nousi esille jo vuonna 1964 Ronald Reagan. Hänen vaalipuheensa Goldwaterin puolesta ”A Time for Choosing” viitoitti tietä tulevaisuuteen. Mutta historia ei tapaa edetä lineaarisesti. Vielä Richard Nixonia voidaan pitää eisenhowerilaisena tai paremminkin New Deal -presidenttinä. Vasta Ronald Reagan 1980-luvun alussa yhdisti nykyisin niin tutun moraalikonservatismin markkinaliberalismiin (uusliberalismiin).

Jälleen etenemiseen tuli historian oikkuja: liberaali Bill Clintonista tuli varsinainen saatana monille äärikonservatiiviselle republikaanille. Viha Clintonia kohtaan 1990-luvulla oli hehkuvaa ja periksiantamatonta. Clinton heitti omilla naisseikkailullaan polttoainetta itsensä vastaiseen roihuun, mutta samaan aikaan nousi myös teekutsuliike eli reaganilaisen radikalismin radikaalein versio. Liberaali clintonilaisuus ja teekutsuliike olivat kuin tuli ja vesi.

George Bush nuoremman aikaan uusliberalismi ideologiana saavutti täyteyden. Bushin uusliberalistinen omistajuusyhteiskunta johti tuhoisiin talouden seuraamuksiin ja finanssikriisin voidaan katsoa ainakin jollakin tapaa aloittaneen uuden aikakauden. Mutta jälleen muutos on tapahtunut vähitellen. Ei Barack Obaman koneiston pankkitoiminnan säätelypyrkimykset saaneet vastakaikua republikaaneilta, päinvastoin vähitellen tilanne kärjistyi ja Obama sai viedä lakihankkeensa läpi puoliväkisin. Budjettiriidat ovat olleet myös repiviä.

Koko ajanjakso 1990-luvulta 2000-luvulle on ollut katkeraa taistelua, jossa republikaaninen puolue on teekutsuliikkeen kannustamana pyrkinyt viemään markkinaliberalismin äärimmilleen. Vastaavasti demokraatit ovat taistelleet rikkaiden verojen kiristämisen puolesta. Seuraava esimerkki on kuvaava: Clintonin aikana korkein marginaaliprosentti nostettiin 28 prosentista 39 prosenttiin, laskettiin George Bushin aikaan 35 prosenttiin ja nostettiin Obaman aikana taas 39 prosenttiin.

Vaikeudet eritellä tapahtumien kulkua alkavat, kun Donald Trump astuu kuvaan mukaan. Yhden teorian mukaan republikaanien ääriliberaali linja nimenomaan synnytti Trump-ilmiön. Trump puhkaisi republikaanien rikkaita ja tuloerojen kasvua suosivan kuplan ottamalla pääkohderyhmäkseen keski- ja pienituloiset valkoiset miehet. Hän hajotti samalla reaganilaisen markkinaliberalismi-moraalikonservatismi -linjan.

Tullaan ristiriitaan, jossa vastakkain ovat trumpilainen - amerikkalaisittain katsottuna - ”puolisosialismi” ja Clevelandissa hyväksytty republikaanien puolueohjelma, joka on perinteisen arvokonservatismin ja markkinaliberalismin yhdistelmä. Trumpin irtiotot puolueensa ohjelmasta ovat kaikkien nähtävissä. Puolueen yhtenäisyyden vuoksi erimielisyydet on pyritty siivoamaan maton alle, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta.

Näyttää siltä, että republikaanien arvokonservatismin varjolla rikkaita suosiva politiikka on päättymässä, joskin suurin varauksin.

Mielenkiintoista on, että republikaanien yhteiskunnallinen näkemys on vaihdellut 150 vuoden aikana laajaa julkista sektoria puoltavasta linjasta äärimarkkinaliberalistiseen linjaan. Ääriliberaali linja 1880-luvulla, 1920-luvulla ja 1980-luvulla (räikeä eriarvoisuus kasvoi) johti romahdukseen vuosina 1893, 1929 ja 2008. Varsinkin 1980-luvulta alkaneen jakson aikana vaurautta jaettiin ylöspäin eli tuloerot kasvoivat. Näiden virstanpylväiden jälkeen on seurannut julkisen sektorin sääntelyä korostava linja. Jää nähtäväksi ollaanko nyt siirtymässä kohti vahvempaa julkisen sektorin mallia. Varmaa tämä ei ole, sillä markkinaliberalistit eivät anna helposti periksi.

Republikaanien sisällä olevan ristiriidan purkausväylänä ovat toimineet rotu- ja maahanmuuttokysymykset. Näistä löytyy yhteinen kanta. Trump on onnistunut tavoittamaan vanhoillisen Amerikan ruohonjuuritason, joka republikaaninen perinteiseltä linjalta ei ole onnistunut.

Teoreettisesti voidaan pohtia mahdollisuutta löytää yhteiskunnallinen konsensus demokraattien ja republikaanien välillä 1930-luvulta aina 1970-luvulle ulottuvan ajanjakson tapaan. Mutta ensin on käytävä kamppailu Clintonin ja Trumpin välillä. Sen aikana ei ole mitään mahdollisuutta rakentaa sopua. Populisti Trump, joka yrittää löytää ruohonjuuritason arjen asioista pontimen kannatuksensa nousulle kohtaa uraohjus, politiikan konkari Hillary Clintonin.

Mahdottomuus ei ole, että republikaanit omaksuvat sosiaalisemman linjan ainakin aluksi Trumpin johdolla, jos valinta jostakin ihmeen syystä kohdistuisi häneen. Mikä on Clintonin ja demokraattien vastaveto? Clintonin haasteena on sandersilaisen vasemmistolaisuuden suodattaminen osaksi vaalikapanjaa ilman, että pelotetaan keskitien demokraatit kannattajakunnasta.

Napaisuuden vaihtuminen on epätodellinen vaihtoehto, mutta joissakin asioissa republikaanit ovat tulleet demokraattien vahvuusalueille.