Rajatonta historiaa

Toisen maailmansodan jälkeistä poliittista historiaa tulee käsitellä kokonaisuutena. Nykyisinhän meillä on taipumusta jakaa sitä osiin: kylmä sota, kylmän sodan jälkeinen aika ja nykyinen jännittyneen rauhan aika, josta monet käyttävät nimitystä toinen kylmä sota.

Ehkä tähän ajankohtaan on syytä palauttaa mieliin vertailun vuoksi kylmän sodan kuumimmat hetket 55 vuotta sitten. Silloin suurvallat ajautuivat tuhoa ennakoivaan kierteeseen Kuubassa.

Erkki Tuomioja ottaa tuoreessa blogiartikkelissaan esille Kuuban kriisin esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat reagoi, kun Neuvostoliitto Fidel Castron luvalla ja itse asiassa pyynnöstä toi ydinaseita ja näiden laukaisualustoja Kuubaan.

Seuraavassa lainaus on Tuomiojan kotisivuilta:

”Isossa kuvassa pitää myös muistaa, mitä tapahtui, kun Neuvostoliitto toi rautaansa alle sadan mailin päähän Yhdysvaltain rannikosta vuonna 1962. Ydinsota vältettiin silloin sillä, että Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta (ja USA Turkista) ja Yhdysvallat lupasi olla miehittämättä Kuubaa.”

Olen monesti miettinyt, miltä tuntuu, kun amerikkalaiset tuovat hävittäjäaluksensa sanokaamme sadan mailin päähän Kaliningradin tukikohdasta. Venäjä on reagoinut aggressiivisesti sota-alusten liikkumiseen alueella. Kuubassa Neuvostoliitto meni pidemmälle, mutta Kuuban kriisi on hyvä esimerkki siitä, kuinka ”vastavuoroisuus” toimii kriisin katalysaattorina. Amerikkalaisten suorittama Sikojen lahden maihinnousu (1961) ja yritykset murhata Castro olivat yllykkeenä Neuvostoliitolle suojata liittolaisensa Kuuban alue Yhdysvaltain yllätyshyökkäykseltä. Tähän taas kytkettiin amerikkalaisten ohjukset Turkissa, joiden kantama ulottui Moskovaan. Jännitystä kiristettiin asteittain hulluuden rajoille. Ja todellakin, kun amerikkalaisten kriisiryhmään kuuluneiden kenraalien jokainen mielipide on nyt luettavissa arkistoista, voidaan nähdä kuinka lähellä kolmas maailmansota oli tuolloin. John F. Kennedyn arvostus (ja siinä sivussa Nikita Hrustsevin arvostus) on mielessäni noussut, kun molemmat torjuivat sotahaukkojensa pyrkimykset. Puistattaa ajatella Kennedyn kommenttia, kun hän arvosteli neuvonantajiaan, joista ei ollut juuri mitään hyötyä, päinvastoin.

Myös kriisin purku tapahtui saman asteittaisen porrastuksen kautta, jolla kriisi synnytettiin. Ensin venäläiset poistuivat Kuubasta ja sitten amerikkalaisten ohjukset poistettiin Turkista.

Kun nyt Venäjän rajojen tuntumaan sijoitetaan amerikkalaisten ”ohjuskilpi”, on siinä samoja piirteitä kuin Neuvostoliiton tunkeutumisessa Kuubaan ”amerikkalaisten takapihalle”. Kaikenlaisia syitä esitetään eteen työnnettyjen tukikohtien (Puola, Romania) perustelemiseksi – osa on mielestäni täysin epäuskottavia. Miksi ehdoin tahdoin leikitään tulella? Jostakin syystä amerikkalaisten eteen työnnettyjen tukikohtien vaikutusta Venäjään ei verrata Neuvostoliiton ohjuksiin Kuubassa. Amerikkalaisten reaktio Kuubaan sijoitettuihin ydinaseisiin oli tyrmistynyt. Sota oli napinpainalluksen päässä.

Pitääkö meidän jälleen edetä hulluuden rajoille ennen kuin uskomme? Entä jos lipsahdamme yli? Jälleen suurvaltojen johtajilla on käytössään neuvonantajia hyvässä ja pahassa. Sotahullut kenraalit ja heidän aina uskolliset siviiliasiantuntijansa harrastavat myyräntyötään taustalla.

Historiaa ei tunneta. Väitetään, että kylmän sodan aikaan ei käytetty ydinsotaviestiä uhkavälineenä. Miten naiivia!

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Historians without Borders - historioitsijat ilman rajoja on Erkki Tuomiojan aloitteesta perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää historiatietoisuutta, historian liittyvää keskustelua sekä historiatiedon käyttöä konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisuun. Erityistehtävänä on ”myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa.” Selvä profiilinnosto historiatieteiden harjoittajilta.

Meillä on Itämerellä meneillään jännitteinen tilanne, johon tuota viime mainittua lausetta voidaan soveltaa. Kysymys on länsiliittoutuneiden sotaisasta halusta puolustaa omia näkemyksiään kestämättömällä tavalla. Vastaavasti Venäjän on katsottu olevan aggressiivinen osapuoli, jolle kyllä löytyy perusteita. On loputon väittelyn aihe kuka heitti ensimmäisen kiven.

Tuomioja toteaa kotisivuillaan ilmestyneessä blogiartikkelissa ”Rautaa rajalle on useammin johtanut sotiin kuin estänyt niitä”, että sotilaallisten toimien ja vastatoimien kierre johtaa helposti konfliktien eskaloitumiseen, kuten Kuubassa oli hilkulla käydä.

Pohditaanpa vähän, miten Itämeren tilannetta voidaan käyttää omiin tarkoitusperiin. Tuomioja kiinnittää huomiota siihen, kuinka Aleksander Stubb ja kumppanit korostavat, että jos Itämeren alueella syntyy sotilaallinen konflikti, tulisivat Suomi ja Ruotsi liittoutumattomina maina (automaattisesti) vedetyksi mukaan. Periaatteessa tämä on tietenkin mahdollista, mutta kun sitä pidetään kiveen hakattuna kaavana mennään liian pitkälle. Stubbin argumentoinnin tavoitteena on tietenkin osoittaa, että vain Natoon turvautumalla ongelmista selvitään.

Tuomioja jatkaa:

”Stubb epäilee Suomen ja Ruotsin kykyä estää …… Natoa vastaan suunnattua voimankäyttöä. Tämän estäminen on tietenkin yksi Suomen puolustuksen tehtävä. Mutta tarjotessaan tähän ratkaisuksi Nato-jäsenyyttä Stubb samalla haluaa varmistaa, että Suomi ei voisi jäädä konfliktin ulkopuolelle.”

Suomen aseman säilymisen tärkein tae on oman uskottavan puolustuksen rakentaminen ja oman alueen puolustaminen, mistä ilmansuunnasta tahansa tulevaa hyökkäystä vastaan. Mutta kaiken edelle menee konfliktien ennaltaehkäiseminen, jossa Suomi on ottanut kokoaan suuremman roolin. Hyvä näin, sillä edellä esitellyn tyylinen sotaisa retoriikka on saanut kummasti sijaa keskusteluissa.

Historians without Borders on ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen ”ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä”. Varsinkin netti on täynnä tämän tavoitteen väärinymmärtämistä.

On syytä toivoa, että rajattomat historioitsijat menestyvät ottamassaan haasteellisessa tehtävässä. Historiattomuus tunkee läpi jokaisessa mediassa, eikä kouluopetuksestakaan taidan olla paljon apua.