Helsingin Sanomissa 17.7.2016 oli Sammon konsernijohtajan Kari Stadighin haastattelu. Siinä hän sai esitellä omaa visiotaan omistajuuden merkityksestä ja Suomesta 100 vuoden kuluttua.
Haastattelija Paavo Teittinen toteaa, että ”on helppo suhtautua kyynisesti omistajuusyhteiskunnasta auvoisasti puhuvaan Stadighiin”, tarkoittaen ehkä, että näin useimmat lukijat varmaan ajattelevat, mutta että välttämättä ei kannattaisi.
Stadighin maailma on äärettömän rahakeskeinen ja mitäpä muuta rahoitusalan ammattilaiselta ja merkittävältä johtajalta voi odottaakaan. Hesarin johdannossa Teittinen toteaa, että Stadighilta on totuttu kuulemaan tiukasti ammattiasiaa rahamarkkinoista, mutta minun on sanottava, että kun hän nyt saa tilaisuuden puhua laajemmin maailmankuvastaan, hän ei kuitenkaan esitä mitään raflaavaa.
Sadan vuoden aikaperspektiivi on kovin pitkä, ja kun ”kuuntelee” Stadighia, niin kovin ovat tuttuja Suomea koskevat tavoitteet: upea luonto, paikallinen ruoka, hyvä terveys, turvallisuus, loistava koulutus, hyvä infrastruktuuri, lisääntyvä kaupungistuminen ja vauraus…. Eivätkö nämä ole tavoitteita, jotka jo nyt ovat havainnoitavissa joko voimassa olevina tosiasioina tai näkyvissä olevan tulevaisuuden lupauksina? Taitaa olla aika haastavaa ennakoida, mitä tapahtuu sadan vuoden päästä. Mutta rohkeana miehenä hän ottaa haasteen vastaan. Aatokset eivät vain tuoreudellaan häikäise.
Kyllä hän heittää silti maaseutuun päin vahvan herjan: ”on erittäin kallista pitää koko Suomi asuttuna”. Tarkennusta ei tule. Yksi asia näyttää selvältä: Stadigh suhtautuu hyvin optimistisesti tulevaisuuteen – yhdellä ehdolla: Suomen on siirryttävä omistajuusyhteiskuntaan. Tässä pääsemmekin kiinni stadighilaiseen maailmankuvaan. Siinä ei paljon julkinen hyvinvointiyhteiskunta paina, ainakaan hän ei mainitse sen säilymisestä tai kehittämisestä mitään. Ja oikeastaan sitä ei kannata odottaakaan, koska Stadigh haluaa yksityisten omistaman Suomen. Eipä kuitenkaan unohdeta, että tutkimusten mukaan Suomen julkinen sektori on tehokkuudessaan aivan huipulla.
Stadigh puhuu mielestäni ristiriitaisesti useissa kohdissa haastattelua. Hän arvostaa kotimaista omistusta, mutta ihailee, kun Supercellin uusi omistaja tulee Aasiasta (ulkomainen omistus on toki hyödyttänyt myös suomalaisia). Hän arvostelee ankarasti valtio-omistajaa, mutta kehuu kuinka valtio on netonnut Sampo-omistuksistaan 5 miljardia lisäarvoa (pitää paikkansa, mitä Stadigh sanoo yhteisöverotuotoista: Sampo, Nordea ja If ovat Suomen parhaita veronmaksajia), hän ihailee Irlannin alhaista yhteisöveroprosenttia, 12,5, mutta ei mainitse sanaakaan Irlannin rahamarkkinoiden romahtamisesta ja asuntokuplasta finanssikriisin yhteydessä . Eikö asuntokuplan puhkeamisen syynä ollut nimenomaan velkainen omistajuuskupla?
Valtion hän leimaa kasvottomaksi, mutta asia on korjattavissa, jos kansalaiset tulisivat valtion omistajiksi Stadigh ei yllä samaan kuin kumppaninsa Björn Wahlroos, joka ehdotti merien yksityistämistä. Miksi? No siksi, että jokainen pitää omistamastaan merestä huolen, eikä anna pilata sitä!
Stadighin mukaan olemme liian riippuvaisia valtiosta tarkoittaen ilmeisesti, että jos ”omistaisimme” valtion (ilman nykyisenkaltaista henkistä riippuvuutta), huolehtisimme, että sen menot eivät jatkuvasti kasva. Kertomatta jää, miten se tapahtuisi. Omistaisimmeko/ostaisimmeko valtiota maksamillamme veroilla?
Stadigh jatkaa: Jos Suomessa ei ymmärretä omistajuuden arvoa, näivetymme ja muutumme tytäryhtiötaloudeksi. Selvittämättä jää, miten kotimainen omistajuus saadaan lisääntymään, jos olemme myös ulkomaalaisille houkuttelevia. Emmekö juuri silloin muutu tytäryhtiötaloudeksi?
Stadighin mukaan valtio vaatii yrityksiltä investointeja ja työllistämistä, vaikka sijoitukset olisivat huonoja. Valtio siis vaatisi pakkoinvestointeja. Tokkopa sentään. Se on kyllä kannustanut investoimaan, mutta se on eri asia.
Hän on kannustanut meitä valitsemallaan tiellä sanomalla aiemmin mm., että ”Suomi-neito on sairas” ja suomalaisten elintasoa täytyy laskea”. Jää kertomatta, miten kansalaiset pääsevät omistajayhteiskuntaan käsiksi, kun tulot vähenevät. Nyt Hesarin haastattelussa hän lieventää toteamalla, että ”tehtyjen päätösten takia olen ollut synkkä Suomen lyhyen aikavälin näkymistä”.
Omistajuusyhteiskunta on hyvin vaikeasti hallittavissa oleva kokonaisuus. Olen lukuisissa kirjoituksissa yhdistänyt finanssikriisin yrityksiin luoda omistajuusyhteiskunta Yhdysvalloissa George Bush nuoremman aikaan. Se epäonnistui lukuista eri syistä johtuen, joista vähäisin ei ollut omistajuuden ideologisointi kodinomistajuuden kautta. Ideologialla oli kauaskantoiset tavoitteet, olisihan omistajuus siirtynyt perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle. Ajatuksena oli siis nostaa köyhät suoraan omistavaan luokkaan, ”amerikkalaisen unelman” vaalijoiksi sukupolvesta toiseen. Hankkeella oli katastrofaaliset seuraukset, kun tauti velkoja arvopaperistamalla levisi ympäri maailman.
Kun haastattelija Paavo Teittinen rohkenee epäillä omistajuuden edellytysten parantamisen johtavan yhä suurempien voittojen kasautumiseen yritysten rikkaille omistajille, sysää Stadigh epäilyn syrjään ammattiyhdistyksen ylläpitämänä ajasta jälkeen jääneenä vastakkainasetteluna. Epäilen, että kysymys on muustakin. Thomas Piketty on vahvasti osoittanut omaisuuksien kumuloitumisen olevan tosiasia.
Stadigh leijuu helikopteriperspektiivissään niin korkealla, että maiseman kaikki yksityiskohdat peittyvät tasaiseksi harmaudeksi ihmisistä puhumattakaan. On ihanaa loihtia tähän näkymään omia kirkkaita tavoitteita. Omistajuusyhteiskunta tarjoaa kuitenkin aivan liian suppean näkymän tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti