Tohtori Ei, James Bond ja minä

TV 4:ssä pyörivä ”Bond-sarja” käynnistyi kaikkien aikojen ensimmäisellä Bond-leffalla ”Tohtori Ei” (Dr No, ensi-ilta Britanniassa 5.10.1962). Suomessa elokuva ilmestyi nimellä ”Salainen agentti 007 ja tohtori No”. Sen, kuten myös pari muuta varhaiskauden Bondia ohjasi Terence Young. Elokuva on mielestäni tänä päivänä kulttielokuva. Mitä sillä tarkoitan? No, siinä on sellaista hohtoa, jota ei voi selittää esim. elokuvan laadulla tai onnistuneella juonella, mutta ei niitä tarvitakaan. Elokuva menestyy muilla ansioilla. Klassinen kulttielokuva on pienen ja innokkaan fanijoukon kiinnostuksen kohde. Tätä vaatimusta Bondit eivät toki täytä, ne olivat kassamenestyksiä.

Bondit pohjautuvat Ian Flemingin (1908-1964) romaaneihin, joissa hän sovelsi omaa sodanaikaista agenttikokemustaan. Hän oli oikeasti tiedustelupalvelumies. Tohtori Ei ilmestyi kirjana suomeksi vasta elokuvan jälkeen vuonna 1963. Elokuva tehtiin pienellä noin 1 miljoonan dollarin budjetilla ja menestyi loistavasti. Tohtori Ei oli alkua Bondien suunnattomalle suosiolle. Myös muut alkupään Bondit tehtiin pienillä budjeteilla ja tuottivat ruhtinaallisesti voittoa. Menestystä kuvaa se, että Lontoossa elokuvateatteri saattoi pyörittää Bond-uutuutta parhaimmillaan 24 tuntia vuorokaudessa.

Kultasormea (järjestyksessä kolmas 007) monet ovat pitäneet laadun mittapuuna myöhempien aikojen Bondeille.

Itselleni läheisin Ian Fleming -kirja ei ollut mikään Bond-kirjoista, vaan vuonna 1965 suomeksi ilmestynyt ”Syntiset kaupungit” (Thrilling Cities, 1963). Siinä voi tutustua Flemingin jännittävään kerrontaan maailman suurkaupungeista. Flemingiä kiehtoivat jännitystä sykkivät kaupungit ja hänen kokemuksensa näkyivät kirjojen ja elokuvien kansainvälisinä tapahtumanäyttämöinä. Italiassa Fleming tapasi ihan oikean Lucky Lucianon.

Ensimmäinen Bond-elokuva tuli markkinoille svengaavan Lontoon esivaiheessa. Se ikään kuin ennakoi tulevaa Englannin nousua hetkeksi muotimaailman johtajaksi. Sittemmin Swinging London on muodostunut nostalgian kohteeksi, jonka erottamattomia osia ovat popyhtyeet, kuvataiteen tähdet, elokuvat, minihame, Twiggy ja - James Bond. Beatlesien menestys siivitti omalta osaltaan Bondin jatko-osien menestystä. Bond ikään kuin sulautui svengaavan Englannin rakenteelliseksi osaksi.

Mistä 007-elokuvissa on kysymys? Lyhyesti sanottuna - ainakin suurelta osin - Sean Conneryn (s. 1930) persoonasta. Hän ei ole elokuvahistorian ilmeikkäin näyttelijä, mutta sopi juuri tuon ajan agenttihahmoksi. Mielestäni hän on ”ainoa oikea” Bond, mutta monilla on muitakin suosikkeja. Suoraryhtinen 190-senttinen solakka atleetti oli sankaruuden perikuva. Tietenkin taustalla oli kylmän sodan kuumimmat vaiheet juuri tuohon aikaan, joka edesauttoi varmaan elokuvan menestystä.

Connery oli elokuvan ilmestymisen aikoihin suosiotaan kasvattava melko tuntematon näyttelijä, mutta on noussut vuosikymmenien saatossa arvostetuksi luonnenäyttelijäksi, joka on palkittu moneen kertaan. Hän on nyt Sir Thomas Sean Connery.

Bondin tulo Tohtori Ei:n kuviin on klassinen. Pelipöydän ääreen on kokoontunut epämääräinen joukko avainhenkilöitä. Kuuluisa esittely tapahtuu tupakka rennosti roikkuen huulien välissä: ”Nimeni on Bond, James Bond”.

Se, mikä luo usein Bondien vetovoiman on huumori. Se on mukana alusta alkaen. Kuuluisia ovat käskynjakotilaisuudet, joissa loistavat Miss Moneypenny (Lois Maxwell) ja salaisen palvelun johtaja ”M” (Bernard Lee). Elokuvan kohtaukset vedetään läpi sekoittamalla totista taistelua huumoriin sopivina annoksina. Epäilemättä huumoriulottuvuus luo yhtymäkohdat Beatleseihin, joiden menestyksessä johnlennonmainen älyllinen leikinlasku oli avainasemassa. Huumori on osa ylikorostavan kunnioituksen mitätöintiä. Niin isoa kihoa ei tule vastaan, etteikö Bondin leikkisyys pääse esille. Yksi poikkeus on: ”M” saa kaiken respektin Bondilta, minkä johtaja voi saada.

Elokuvan pahuuden järjestö on SPECTRE, joka nyt Tohtori Ei:ssä ensimmäisen kerran esitellään. Se ei edusta KGB:tä eikä mitään muutakaan olemassa olevaa vakoilu- tai tuhoamisjärjestelmää, joka on tietenkin viisas ratkaisu. Sen sijaan Bondin MI6:n (Britannian tiedustelupalvelu) kumppanina filmissä on kylmästi CIA, jonka rooli tosin hämärretään taustalle. Elokuvassa voi olla kerrallaan vain yksi sankari, ja se on Englannin salainen palvelu ja sen paras agentti.

Entä Bondin ”tytöt”? Oli aikanaan iso juttu, kuka on valitaan elokuvan naispääosaan. Sen piti taata pääsy tähtiin. Bondin tytöt menestyivät vaihtelevasti, mutta joka tauksessa oli selvää, että he kuuluivat ”kalustoon”. Simpukankerääjä Honey Ryderin (Ursula Andress) nousu Ei:ssä Karibian meren aalloista Bondin eteen on uskomaton epäuskottavuudessaan, mutta silti yksi elokuvan kuuluisista kohtauksista.

Naisroolihahmot perustuivat vanhanaikaiselle naisnäkökulmalle. Bondeissa ei kannata takertua moiseen, muutoin sorrutaan ilon pilaamiseen. Roolikehikko vastasi tuon ajan yhteiskunnallista asetelmaa. Ursula Andressin näyttelijäsuoritus on mielestäni melko vaatimaton, mutta ehkä häneltä ei mestarisuoritusta odotettukaan. Bondin - tämän päivän näkökulmasta - siveä tähti näytti paljasta pintaa vain klassisen hyvän maun mukaisesti, ei yhtään enempää. Tuon ajan kriitikot palkitsivat kuitenkin Andressin Golden Globella ”lupaavimmaksi naistulokkaaksi”, joten oma kritiikkini jääköön omaan arvoonsa.

Myös elokuvien sivuosien esittäjät olivat todella suuria tähtiä tai tulivat sellaisiksi Bondien jälkeen Tohtori Ei:ssä pääkonnaa näytteli Joseph Wiseman, mutta jatkossa sivuosaesittäjinä oli paljon legendaarisempia hahmoja.

Oleellinen osa Bondia on siisti väkivalta, verta ei paljon nähdä, mutta ruumiita syntyy tasaisin välein. Tieltä pois raivattuja ei juuri jäädä suremaan olivat he kuinka tunnesidonnaisesti tahansa kiinnitetty elokuvaan. Väkivalta on Bondeissa ”kekseliästä”. Varmaankin tapporituaalit oli tarkkaan mietitty. Katsojan ei odoteta jäävän koukkuun kehenkään apuhahmoon. Niinpä apurien ”kulutus” on silmiinpistävän suuri.

Bondeissa teknologia oli alusta lähtien elokuvien ytimessä. Nykykatsojan näkökulmasta tämä piirre on kuitenkin eniten kärsinyt silloisen tekniikan alkeellisesta tasosta. Kun Karibian meren saaren uumenista nousee tankkikyhäelmä liekinheittimineen, jolla on irvistelevät hampaat, tuntee katsoja myötähäpeää ohjaajan puolesta. Tahattomat naurunpurskahdukset ovat lähellä.

Kuuluisia olivat myös Bond-sävelmät. Ensimmäisessä Bondissa ei kuitenkaan ollut erillistä tunnaria. Tohtori Ei:stä jäi historiaan James Bond -teema. Varsinkin Shirley Bassin kolme tunnuslaulua myöhemmissä Bondeissa nousivat arvoon arvaamattomaan.

Bond-autoja ei voi mitenkään sivuuttaa. Ensimmäisen Bondin ihkaensimmäinen valkokankaalla nähty auto oli Ford Anglia 105 E, ei siis muunneltu versio Aston Martin DB5:stä, joka esiteltiin vasta Goldfingerissä. Myöhemmin autoihin kehiteltiin mitä ihmeellisimpiä ominaisuuksia. Tohtori EI:n ”automaailma” on hyvin perinteinen, jenkkikeskeinen, koostuen lähinnä GM:n tuotteista.

Bondien myötä käynnistyi varsinainen agenttivillitys TV-sarjoissa. Lopulta Salainen agentti 86 irvaili koko ilmiölle. Ajat vaihtuivat, mutta Bond pysyi. On käynyt niin, että useat pääosan esittäjät ovat Sean Conneryn tapaan kyllästyneet rooliinsa. Katsojien kiinnostus on kuitenkin säilynyt. Onko käynyt niin, että Bondin hahmo on kasvanut lopulta suuremmaksi kuin yhdenkään elokuvien tekemiseen vihkiytyneen näyttelijän tai ohjaajan?

Elokuvien lukuisat ominaispiirteet ovat muuttuneet ajan kanssa nostalgisiksi muistoiksi. Nimenomaan varhemmat Bondit vetävät minua puoleensa. Tuoreimpia en ole edes nähnyt, eivätkä ne minua oikeastaan kiinnosta. Ehkä se johtuu historiataustastani: olen kiinnostunut kunkin ilmiön varhaisvaiheen syy- ja seuraussuhteista. Lopulta on käynyt niin, että elokuvista välittyvistä tunnelmista hakee ajan tunnusmerkkejä ja muutoinkin joutavahko juoni väistyy taustalle.