Populismi etenee sukupolvittain

Euroopan poliittinen kenttä on kovaa vauhtia muotoutumassa uusiksi. Siltä ainakin näyttää. Aiemmin uudet poliittisen kentän toimijat voitiin nimetä pelkästään populistisiksi. Nyt populismi pyrkii normaaliparlamentarismin yleisesti hyväksytyksi osaksi. Toisaalta poliittinen ja taloudellinen eliitti yrittää säilyttää hegemonian jaoteltaessa ihmisiä ja puolueita eri kategorioihin. Viimeksi tämä nähtiin Britannian Brexit-äänestyksessä. Mutta ”kyllä kansaa tietää” -sloganille joudutaan antamaan yhä suurempi painoarvo sanovat poliittisen ja taloudellisen eliitin edustajat mitä tahansa.

Mutta kriittiselle näkemykselle on aina sija…

Yhteiskunnallisissa asioissa huomaan joskus lukkiutuneeni 1960-luvun ihanteen, hyvinvointiyhteiskunnan ja sitä muokanneiden puolueiden kannattajaksi. Vieläkään tuo ajatus ei ole jättänyt minua. Ravistelen kuitenkin ajoittain itseni hereille ja tarmon puuskassa hyppään nykymenon vietäväksi, vaikka pään pudistelujen kera.

Oheinen johdanto tuli mieleeni, kun pohdin poliittisen kartan muuttumista tämän hetken Euroopassa. Näyttää siltä, että vinhasti pyörivä maailma ensin keskipakoisvoiman seurauksena heittää uudet nousevat puolueet ja niiden kannattajat ympäri Eurooppaa poliittisen kartan reuna-alueille – sekä vasemmalle että oikealle, mutta muutos on parhaillaan tapahtumassa: pyrkimys on päästä reunalta keskelle.

Keskityn tässä kahden Pohjoismaan Tanskan ja Suomen vertaamiseen ja jätän läntisen maailman vielä vanhemmat populistiliikkeet käsittelemättä.

Viime aikoina kuhinaa on ollut varsinkin oikealla reunalla. Kun nuo samaiset reuna-alueiden oikeistopuolueet ovat vahvistuneet ne hakeutuvat keskemmälle ikään kuin painovoiman vetämänä, koska ymmärtävät, että periferiassa kannatus ei voi nousta kovin korkealle. Samalla nämä puolueet omaksuvat keskellä olleiden poliittisia kantoja unohtaen pahimmillaan/parhaimmillaan alkuperäiset lupaukset, joiden avulla ne nousivat kansakunnan tietoisuuteen ja suosioon.

Keskustaan jo historian aiemmissa vaiheissa hakeutuneet vanhat ”gravitaatiopuolueet” ovat kokeneet ja kokevat edelleen järistyksen asemissaan. Ne kohtaavat ahtauden tunteen poliittisessa keskustassa uusien tulokkaiden pyrkiessä sinne.

Toisaalta perinteisillä puolueilla on taipumus omaksua reuna-alueen puolueiden ohjelmista jotain, vaikka kieltäisivätkin sen. Varmuuden vuoksi ”vanhat” puolueet leimaavat tulokkaat kuitenkin populisteiksi erotukseksi vanhojen ja vakaiden puolueiden vakiintuneista ohjelmista ja asemasta.

Euroopan pakolaisongelma ja maahanmuuttopolitiikka on voimistanut pyörivää liikettä: Tanskassa näyttää olevan menossa jo populistien kolmas sukupolvi. ”Vanha” (per. 1995) populistipuolue Tanskan kansanpuolue (DF) on nyt keskisuuri puolue ja haastaa vanhat valtapuolueet demarit ja Venstren keskustassa. Samalla kun DF omaksuu poliittisen keskustan poliittisia kantoja sen kintereille on noussut uusia oikeistolaisia populisteja, jotka syyttävät DF:ää takinkäännöstä. Ja se ensimmäinen populistipuoluehan oli Morgen Glistrupin Edistyspuolue (per. 1972).

Vähitellen saattaa syntyä poliittisen kentän järistys, jossa entiset populistit (kuten 1900-luvun alussa sosialistit) tunkeutuvat valtapuolueiksi, jopa niin, että valtapuolueet hyväksyvät ne joukkoonsa. Samalla DF:n kaltaiset puolueet kuitenkin menettävät jotain ominaislaadustaan, ja joutuvat vuorostaan syytetyksi ”vanhoina puolueina”. Suomessa ensimmäisen populistisen rynnäkön suorittivat vennamolaiset 1970-luvulta alkaen. Perussuomalaiset muodostavat siis toisen sukupolven populistivaiheen, joten kyllä meillä pysytään tanskalaisten kintereillä. Suomen ja Tanskan populisteja yhdistää sekin, että toinen sukupolvi syntyi ensimmäisen raunioille.

Meillä Suomessa on jo käynyt niin, että hallituksen pääsyn ehtona oli, että perussuomalaiset hyväksyivät vaaliohjelmansa vastaisen hallitusohjelman ja kärvistelevät nyt tilanteensa kanssa.

Tanskassa konservatiivinen ja ulkomaalaisvastainen ”kolmannen sukupolven” Nye Borgerlike -puolue asettuu äärimmäisen kriittisille maahanmuuttolinjoille. Gallupeissa uuden puolueen kannatus (11 prosenttia) on jo noin puolet DF:n kannatuksesta. Uudet oikeistopuolueet eivät ole päiväperhoja, vaan pyrkivät aktiivisesti kiintotähdiksi samalla muokaten poliittista kenttää.

Mihin saakka tanskalaisten hermot pitävät? Nyt markkinoille ryntää jo uusi puolue, jolla on juuria kansallissosialistisessa aatemaailmassa. Näitä puolueita ei tietenkään syntyisi, jos niillä ei olisi kannatuspohjaa. Takavuosien liian löperö maahanmuuttopolitiikka sataa oikeistopopulististen puolueiden laariin. Kantaväestön kärsivällisyys alkaa loppua (ja Englannissa enemmistön osalta jo loppuikin).

Kotipuutarhassa olen havainnut ilmiön, jossa pensas syö toisen pensaan olemassaolon edellytykset ja valtaa hämmästyttävän nopeasti koko kasvupaikan alkuperäisen hävitessä kokonaan. On tietenkin mahdollista, että uuden menestyspuolueet syrjäyttävät poliittiselta kartalta vanhat vaikuttajat, jos ei muuten niin hivuttamalla. Vanhat eivät suinkaan suostu häviämään poliittiselta kartalta, vaan ovat keksineet oivan keinon (siellä, missä ovat keksineet!), millä syödä populistien kannatusta: otetaan uudet puolueet kantamaan hallitusvastuuta. Keino on sangen tehokas, sillä mitä suurimmalla varmuudella vastuu romahduttaa kannatuksen. Miksi? Koska kukaan ei ole keksinyt poliittista ikiliikkujaa, jolla menestys taataan. Samat inhimillisen käyttäytymisen säännöt koskevat niin uusia kuin vanhoja puolueita.

Poliittinen - tasossa tapahtuva - ajattelu (vasemmisto-oikeistoakseli) sekoittuu arvoavaruuden nelikenttään poliittisten päättäjien kannalta odottamattomalla tavalla. Muutos on haaste äänestäjillekin. Niinpä monet puolueet ovat keksineet yksinkertaisia iskulauseita vietelläkseen kannattajia muista puolueista. Yksinkertaistamisesta on lyhyt matka suoranaiseen faktojen vääristelyyn ja valehteluun. Kaikki on näköjään sallittu esim. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, ja sama ilmiö on levinnyt Eurooppaan. Sellainen puolue millaiset johtohahmot. Mikä lopulta erottaa Boris Johnsonin, Donald Trumpin ja Timo Soinin? Supliikki pelaa, mutta ehkä huumorintajussa on eroja. Samankaltaisuuteen viittaa halu pelata monilla korteilla samanaikaisesti. Soini yrittää järjestää tilanteen sellaiseksi, että hän on sekä kansanäänestyksen (Fixit) puolella että sitä vastaan.

Viileästi tarkastellen: mitä jos maahanmuuttopoliittiset asiat pudotetaan pois agendalta. Mitä poliittisesta kuohunnasta jää jäljelle? Ei välttämättä suuriakaan. No, kyllä poliittisia voimasuhdemuutoksia joka tapauksessa tapahtuu, mutta ne olisivat käsittääkseni huomattavasti laimeampia kuin nyt nähtävissä olevat. Toinen näkökulma voisi olla, että meneillään olevat – maahanmuuttopolitiikkaan liittyvät - poliittiset tapahtumat ovat avanneet muutoinkin olemassa olleet patoutuneet voimat ja ryöpsäyttäneet ne esiin tavalla, johon ei ollut valmistauduttu.

Vaivihkaa uusien oikeistolaisten populistisukupolvien myötä koko poliittinen kenttä on kokenut oikeistosiirtymän. Saa nähdä saadaanko maahanmuuttopolitiikka raiteilleen ennen kuin taas uudet oikeistovoimat kääntävät poliittista asenneilmapiiriä oikealle.

Uudet puolueet yhdistelevät maahanmuuttopolitiikkaa vanhoihin hyväksi koettuihin malleihin, kuten hyvinvointivaltioon. Yhdistelmää on vanhojen poliittisten voimien vaikeaa sulattaa.

Voi tietysti kysyä, eikö oikeistopuolue voi menestyä raa´alla oikeistopolitiikalla. Samalla muistan, kuinka natsi-Saksa kehitti hyvinvointiyhteiskunnan. Ei sekään pelkällä pakolla, militarismilla ja antisemitismillä olisi menestynyt.