Jokainen kansalainen on puolue

Tämä on 1000. blogikirjoitukseni.

Kakun tekijä: Hanna-Leena Tikka.

Jos Donald Trumpia ei valita Yhdysvaltain presidentiksi, niin miten käy valkoisten keski- ja pienituloisten amerikkalaisten miesten, jotka ovat nousseet presidentinvaalien keskiöön, ja joille Trump on luvannut niin paljon? Siinäpä kysymys. Heitä on vaikeaa konservatiivisuutensa takia sijoittaa mihinkään osaan demokraattista puoluetta. Joutuvatko he heitteille? Palautuuko markkinaliberalistinen, tuloeroja kasvattava linja republikaanien kiistattomaksi johtotähdeksi (jos se nyt on mihinkään poistunutkaan)? Se ei lupaa hyvää vähän koulutetuille valkoisille. Mutta entä jos republikaanit ovat saaneet trumpilaisen herätyksen, johon heidän on reagoitava?

Kaikki edellä esitetty on pohdinnan kohteena, jos - ja kun - Washington Postin Trumpin vastainen julistus toteutuu: lehti hyökkää armottomasti Trumpin edesvastuuttomuutta vastaan. Trumpia ei tule valita. Postin mukaan Trump on vaarallinen sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Lehden artikkeli vaikuttaa hätähuudolta: ei ole varaa kokeilla, miltä Trump tuntuu, sillä tulokset jakautuvat peräti neljän vuoden jaksolle. Ja mies käyttäytyy kuin olisi yhden illan stand up -koomikko.

Washington Postin kirjoitus on harvinaisen rohkea ja suorasukainen mielipiteenilmaus. Kiitos lehdelle siitä, että se uskalsi luopua arvostetun lehden banaalista "toisaalta - toisaalta" -formulasta.

Kaikki nykyinen hässäkkä kumpuaa oikeastaan vastenmielisyydestä poliitikkoja kohtaan. He ovat kyvyttömiä, osaamattomia ja sotkevat selvätkin asiat. Tosimiehiä ja -naisia ovat liikemiehet ja politiikan ulkopuolelta tulevat henkilöt. Usein heihin liittyy populistisia maailmanparantajan piirteitä. He haluavat sanoa, että maailma hallittavissa, mutta siihen tarvitaan oikeat henkilöt.

Trumpissa henkilöityy maailman yksinkertaistajan rooli: kirjaviisaat ja kvasiälyköt puhumattakaan kulttuurimarxilaisista eivät pysty ratkomaan ongelmia. Käytännön mies tai nainen siivoaa sotkut. Trump on tähän tehtävään omiaan.

Trumpin valttina on monien näkökulmasta uskottavan tuntuinen supliikki. Mitä itsevarmemmin suuri johtaja esiintyy sitä suuremman kunnioituksen hän saa vilpittömiltä, mutta harhaanjohdetuilta kannattajiltaan.

Washington Post yrittää palauttaa järjen politiikkaan, josta se on harhautunut populistisille poluille. Lehti pelkää koko kansakunnan eksyvän, ja tuhoja ei pystytä edes arvioimaan.

Oikeastaan Trumpin oleellinen piirre on, että hän ei sovi puoluekartalle. Hän irtaantuu omasta puolueestaan ja tarvitsee sitä vain kiinnittyäkseen olemassa olevaan totuttuun järjestelmään. Irtaantuminen kokonaan sitoutumattomaksi vaihtoehdoksi ei tunnu mahdolliselta. Niinpä taustapuolue saa seurata parhaansa mukaan. Johtotähti tarvitsee taustavoimia korostamaan omaa ihailtavuuttaan. Kriitikot lytätään ja heitä suorastaan uhataan Recep Erdoganin tapaan.

Hesarissa Jenni Virtanen toteaa Merkintöjä-palstalla (24.7.2016), että ”heippa puolueet, aikanne meni jo”, itsekkään tuskin uskoen hokemaansa. Totta kuitenkin toinen puoli. Moni populisti on aloittanut ”kansanliikkeen johtajana” tai puolueiden ulkopuolisena ”tervehdyttävänä voimana”. Lähestymmekö tilannetta, jossa jokainen on oma puolueensa? Useimmat kuitenkin palaavat poliittisen järjestelmän osaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tarvitsevat apparaatin taloudellista ja muuta tukea. Edes Donald Trump ei pystynyt rakentamaan kampanjaansa pelkästään omilla rahoillaan.

Puoluevastaisuus on osa demokratian tämän päivän haastetta. Itsenäiset ehdokkaat sotkevat perinteisten puolueiden valmiiksi laaditut kuviot. On kuitenkin liioiteltua väittää, että puolueiden ulkopuoliset ehdokkaat käynnistävät sotkun. Kyllä puolueet muutoinkin ovat ongelmien edessä. Oli vain ajan kysymys milloin esimerkiksi republikaanien tuloeroja kasvattava linja aiheuttaa heräämisen puolueen harhaanjohdetuissa konservatiivisissa, mutta pienituloisissa kannattajissa.

Monikaan ei ole oikein uskonut, että tähän haaksirikkoon jouduttaisiin: läntisissä demokratioissa on kohdattu ennenkuulumaton epäusko poliittista järjestelmää ja kansanvaltaa kohtaan. Seuraukset eivät kumpua irrationaalisista lähteistä, vaan syyt ovat todellisia: on totta, että länsimaiden kilpailukyky on heikentynyt, on totta, että järjestelmät on pystytetty hyvien aikojen resursseilla, on totta, että globaalin talouden hallinta ei ole oikeastaan kenenkään hallussa, on totta, että liukkaat suurfirmat valtaavat tilaa demokratialta.

Tiedonkulku ei ole enää massiivisesti lehtien, TV:n tai radion hallussa, vaan siitä on tullut ainakin osaksi netin käyttäjien keskinäinen pelikenttä. Mutta vastaiskuunkin on ryhdytty. Yhdysvalloissa muutos näkyy selvimmin; siksi median muutoksia on syytä katsoa sen näkövinkkelistä.

Yhdysvalloissa on vallinnut jo pitkään median repivä kahtiajakautuneisuus liberaalien ja konservatiivien välillä. Asiat kärjistetään niin että liberaalit ovat ultraliberaaleja ja konservatiivit äärioikealla. Molemmilla puolilla on omat mediantsekkausyhteisönsä, jotka toimivat poliittisiin vastustajiin kohdistuvina vahtikoirina ja virheiden metsästäjinä.

Valtamediaa pidetään liberaaleihin päin kallellaan olevana. Toisaalta omistajat ovat oikeistolaisesti suuntautuneita.

Fox-TV on äärimmäistä oikeistolaista ideologiaa toitottava kanava. Sen studioisännät, esim. Bill O´Reilly ja Glenn Beck ovat maankuuluja. Heidän edesottamuksiaan olen itsekin seurannut ja tyyli on toisinajattelijoita kohtaan äärimmäisen aggressiivinen. Fox on yksiselitteisesti Trumpin kannalla, vaikka taustalla on keväinen Trumpin hyökkäys Foxin ankkuria Megyn Kellyä vastaan.

Varsinkin puoluekentän konservatiivisella puolella luettu tieto (lehtien välittämä tieto) on toisarvoista verrattuna TV:n tarjontaa . Niinpä maailmankuva muodostetaan TV:n (tai radion) välityksellä. Muutos repivämpään suuntaan tapahtui George Bush nuoremman presidenttikausien aikana, joka muutoinkin edusti uusliberalismin huippua.

NBC on vastapainoksi ”vasemmistolaisena” pidetty tietolähde. Sen uutisointi on Foxiin nähden symmetrisesti ideologisen viivan toisella puolella.

Radion merkitys Yhdysvalloissa on suuri. Radioäänet Glenn Beck ja Rush Limbaugh ovat maankuuluja. Barack Obama on erityisesti vieroksunnan kohde. On vaikeaa ymmärtää, miten inhottu presidentti on, ja miten räikeää kielenkäyttö on tietyissä piireissä. Kuulijoiden innokkain osa on vanhoilliset valkoiset amerikkalaiset.

Poliittisen asetelman polarisaatio heijastuu toisaalta TV- ja radiokanavilla, ja toisaalta juuri ne lisäävät vastakkainasettelua entisestään. Oikeastaan minkäänlainen objektiivisuus ei ole puolensa valinneiden medioiden tavoitteena, vaan omien tukeminen räikeällä propagandalla. Jos vierelle tuotaisiin eisenhowerilainen mediaympäristö olisi ero sanoinkuvaamaton.

Suomalaisesta näkökulmasta, jossa uutisointi on jotensakin säilyttänyt objektiivisuuden tavoittelun, tuntuu amerikkalainen viestintä todella järkyttävältä. Se on omiaan ajamaan ihmisiä toisiaan vastaan ja välittyy toista osapuolta ymmärtämättömänä polarisaationa poliittisessa kentässä.

Onko siis Washington Postin Trumpiin kohdistama hyökkäys osa tätä vastakkainasettelua vai onko se riittävän argumentoitua täyttääkseen objektiivisuuden vaatimuksen? Olisin taipuvainen kääntymään jälkimmäisen kannalle.