tiistai 12. heinäkuuta 2016

Yksi sota 1914-1945

Olen käsitellyt aiemmin historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) näkemyksiä kylmästä sodasta hänen kuuluisan teoksensa ”Äärimmäisyyksien aika” (1994) tulkintojen kautta. Hobsbawm asettaa mielenkiintoisia haasteita ja kannustaa vastaväitteisiin. Arvostan tämän entisen kommunistin näkijän kyvyt korkealle.

Pelkistäen voidaan todeta maailman eläneen rauhan aikaa 1815-1914 muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (ja vuosien 1871-1914 välillä Euroopassa ei käyty lainkaan sotia). Sadan vuoden jaksolla ei ollut puhettakaan maailmojen sodasta. Tuon ajan jälkeen syttyi Hobsbawmin mukaan pitkä sota 1914-1945 käsittäen ensimmäisen maailmansodan ja sen jatkon (seurauksen) eli toisen maailmansodan. Vuosi 1914 oli siis erittäin huomattava merkkipaalu. Aikalaiset saattoivat antaa aikakaudelle sellaisia kiveen hakattuja merkityksiä kuin ”ennen vuotta 1914”, joka symboloi ”rauhaa” ja tuon vuoden jälkeinen aika ”sotaa”.

Yritän tässä hahmottaa joitakin pääpiirteitä maailmansotien välisestä ajasta Hobsbawmin johdatuksella ja kiivaillen hänen kanssaan tulkinnoista.

Ensimmäinen maailmansota oli suuri sota uhrien osalta (Saksa 1,8 miljoonaa, Ranska 1,6 miljoonaa ja Britannia 800 000 kaatunutta miestä). Mitään muuta suurta mutavellissä rypeminen ja mutaan hautautuminen ei sisältänyt. Sodan jälkeinen ”demokratiapuuska” ei sallinut Ranskassa ja Englannissa vuosien 1914-1918 verilöylyn toistumista. Niinpä saksalaiset saivat etulyöntiaseman 1930-luvulla ja toisen maailmansodan varhaisvuosina: englantilaiset ja ranskalaiset eivät olleet valmiita eikä halukkaita sotaan.

Ensimmäinen maailmansota tuhosi sen maailman, jonka Talleyrand ja kumppanit olivat luoneet. Ykikään hävinneistä valtioista ei säästynyt vallankumoukselta, eikä sota säästänyt voittajiakaan. Jos maailmansota kaatoi hallituksia, niin vielä kohtalokkaammaksi muodostuivat voittajien sanelemat uudet Euroopan rajat. Länsivaltioiden tarkoitus oli suosia kansallisvaltiorajoja ja torjua samalla bolsevismia. Ajatus oli hyvä, mutta noista rajoista maksettiin kallis hinta vielä 1990-luvulla mm. entisen Jugoslavian alueella ja Lähi-Idässä.

Sodan päätyttyä Yhdysvallat sisäpoliittisista syistä jätti vahvistamatta rauhansopimuksen. Näin tulevalta kehitykseltä jäi puuttumaan betoniin valettu tuki. Kaikkein merkittävin tuomio koski kuitenkin Saksaa, jolle asetettiin aivan liian ankarat rauhanehdot ja samalla luotiin pohja aikansa populistisen liikkeen, kansallissosialismin ja natsi-Saksan nousulle.

Rauhan takuutahoksi luotiin Kansainliitto, joka epäonnistui tehtävässään täydellisesti. Jo Yhdysvallat poisjäännillään ja palaamisellaan eristäytyneisyyteen vei pohjan Kansainliiton menestymismahdollisuuksilta.

Versailles´n rauhansopimuksella ei luotu tulevien aikojen rauhaa, vaan paradoksaalisesti tulevan sodan siemen.

Syntyi kaksi lainsuojatonta valtiota, Saksa ja Neuvostoliitto. Kysymys kuuluu olisiko tuleva sota voitu välttää, jos niiden edut olisi pystytty jollain tapaa järjestämään. Vastaus löytyy yllättävältä suunnalta, taloudesta. Poliittisesti toipuminen alkoi – heiveröisesti, mutta kuitenkin - 1920-luvuna alkuvuosina. Itse asiassa Saksa toipui näyttävästi 1924-1929, mutta sitten maailma putosi talouslaman mustaan aukkoon, joka herätti kaikki vanhat antipatiat mukaan lukien Versailles´n kostorauhan seuraukset. Ainakin se sopi syntipukiksi ja sylkykupiksi populistisille liikkeille.

Toisen maailmansodan aiheuttivat kolmen tyytymättömän valtion, Saksan, Japanin ja Italian (voittajavaltio ensimmäisessä maailmansodassa, jota ei hyvitetty riittävästi sotaan osallistumisesta ympärysvaltioiden puolella!) toimenpiteet. Kaikki kolme olivat aggressiivisia ja laajentumishaluisia 1930-luvulla. Tosin Saksan toteuttama Anschluss ei ollut ”hyökkäys” Itävaltaan, kuten Hobsbawm suurpiirteisesti toteaa. Suuri osa Itävallan kansasta otti Hitlerin vastaan riemusaatossa oman pojan kotiinpaluuna.

Mitä tulee uuden sodan luonteeseen, niin se poikkesi ensimmäisestä maailmansodasta siten, ettei mitään nopeaa romahtamista sodan lopulla tapahtunut. Sekä Saksa että Japani taistelivat toivottomaan loppuun saakka. Juuri tästä syystä - päinvastoin kuin ensimmäisessä maailmansodassa - siviiliuhrien määrä kasvoi valtavaksi: sota oli luonteeltaan totaalinen. Saksalaisten usko Hitleriinsä ja japanilaisten keisariinsa oli hämmentävän vahva toivottomassa tilanteessa.

Hobsbawm selittää, että kysymys oli molemmin puolin rintamaa ”uskonsodasta tai nykyaikaisin sanakääntein ideologisesta sodasta”. Vastakkain olivat liberaalit demokratiat ja saksalais-italialainen totalitarismi, mutta toisaalta myös neuvostototalitarismin ja länsiliittoutuneiden (väliaikainen) liittouma ja natsi-Saksa.

Ensimmäisestä maailmansodasta poiketen ja viisastuneena liittoutuneet pyrkivät jo sodan aikana (Teheran 1943, Jalta 1945, Potsdam 1945) järjestämään keskinäiset suhteensa sodan jälkeen, joskin heikohkolla menestyksellä. Sopimus Yhdistyneiden kansakuntien perustamisesta oli parannettu painos Kansainliitosta.

Toisen maailmansodan uhrien määrästä voidaan Hobsbawmin mielestä esittää pelkästään arvailuja. Juutalaisten tuhoa on todennäköisesti liioiteltu, mutta muuttuuko historia, jos uhrien määrä oli kuuden miljoonan sijasta viisi tai neljä? Sodan seurausvaikutukset voidaan panna merkille: Neuvostoliitossa oli vielä vuonna 1959 seitsemän 35-50-vuotiasta naista jokaista neljää miestä kohden.

Hobsbawmin arvio on, että uhrien määrä kasvoi suureksi, koska mobilisaatio oli niin laajaa. Tänä päivänä nykyaikaisesta tuotantokoneistosta olisi paljon vaikeampaa irrottaa joukkoja tykkien ruoaksi. Viime vuosisadan sodat olivat ”materiaalivaltaisia sotia” ennakoiden nykyaikaisia sotilaallis-teollisia komplekseja. Oma lukunsa ovat sodan kustannukset, jotka tavattoman selkeästi tulivat esille Englannin tapauksessa, joka eli yli varojensa, ja jonka sotamenoilla oli suora vaikutus sen romahtamiseen toisen luokan suurvallaksi.

Hobsbawm väittää, että länsimaiden sotatalous oli tehokkaampi kuin Saksan sotatalous, vaikka viime mainitulla oli käytössään miehitettyjen maiden työvoima. Länsimaat pystyivät paremmin organisoimaan työvoimansa ja kohtelemaan sitä paremmin kuin saksalaiset, jotka kohtelivat kaltoin vierastyöläisiä käyttäen sitä orjatyövoimana.

Sotaa käyvien maiden välille syntyi valtavia eroja. Kun Saksa ja Neuvostoliitto joutuivat massiivisen tuhoamisen kohteeksi, säästyi Yhdysvallat menetyksiltä omalla mantereellaan ja pystyi kasvattamaan talouttaan sodan olosuhteissa peräti 10 prosentilla vuodessa. Se tuotti ne sotatarvikkeet, mitkä muut maat kuluttivat. Koko bkt-käsite syntyi (osittain) toisen maailmansodan kulujen laskemisen sivutuotteena.

Sota paransi Yhdysvaltain suurvalta-asemaa valtavasti sekä suhteellisesti että absoluuttisesti, joka heijastui heti sodan jälkeen Yhdysvaltain poliittisena ja taloudellisena hegemoniana, jonka pystyi haastamaan vain Neuvostoliitto.

Hobsbawm yrittää nähdä sankaruutta ”vanhanaikaisessa” sodassa, jopa ritarillisuutta. Teknologian avulla tapahtuvassa sodassa (kuten maailmansodissa) uhrit muuttuvat kasvottomiksi, jopa hypoteettisiksi. Eiväthän amerikkalaiset pystyneet Vietnamissa arvioimaan vihollisensa tappioita kuin summittaisesti. Teknologia on muuttanut sodan persoonattomaksi. Jo ensimmäisessä maailmansodassa sodan uhrit muuttuivat tilastonumeroiksi.

Kasvottomuuden koko kuva oli, että valtavia kansanjoukkoja yksinkertaisesti siirrettiin maasta toiseen tai tuhottiin. Kuuluisin esimerkki on turkkilaisten armenialaisiin kohdistunut kansanmurha.

Muistan kuinka Robert McNamara toisen maailmansodan loppuvaiheessa esimiestensä käskystä laski pommikoneiden lentokorkeuksia, jotta ”vaikutukset” saataisiin mahdollisimman suuriksi. Uhrien määrä (joka oli Japanin palopommein tapahtuneissa pommituksissa valtava) ei ollut edes ensisijainen päämäärä vaan yleinen tuhovaikutus, lamauttaminen ja vastarinnan kitkeminen.

”Ensimmäinen maailmansota ei ratkaissut mitään”, toteaa Hobsbawm karusti, ja häneen on pakko yhtyä. Toisen maailmansodan myötä monet ongelmat katosivat kymmeniksi vuosiksi, elintaso nousi ja hyvinvointi parani laajoilla kansanjoukoilla. Hobsbawm nimeää monen muun tavoin toisen maailmansodan jälkeisen neljännesvuosisadan jakson ”kultaiseksi kaudeksi”.

Kysymys on tietenkin melkoisesta paradoksista, sillä kylmän sodan aikakaudesta on monelle jäänyt mieleen kansainvälisen jännityksen sietämätön kasvu. Tähän toi positiivisen kontrastin tavallisen ihmisen vaurastuminen.

4 kommenttia:

  1. Historian tulkinnoissa,syyllistetään liiaksi Saksaa,ensimmäisen maailmansodan osalta, lähtihäs se ainoastaan leikkimään samoja kolonialistisia hankkeita,kuin britit toista vuosisataa aikaisemmin.

    Ns,toisen maailmansodan osalta myöskin Saksalaiset ovat joutuneet turhankin suuren mustamaalauksen kohteeksi, juuri aglosaksisen liberalismin,muodostaman länsimaisen ideologisen hegemonian taholta.

    Myöskin ns kylmänsodan aikana ja sen jälkeen yleisenä tunnustettuna prinsiippinä euroopan yhdentymis tavoiteena,on ollut Saksan kahlitseminen.

    Uusin samaisten aglosaksististen piirien tavoite on estää Saksan ja Venäjän yhteistyö,taloudessa,siksi Puola ,balttia ja eritoten Ukraina ovat aglosaksistisille liberaaleille tärkritä geopolittisia toimintakenttiä, siksi myös maamme transatlantistit ovat erityisen tarmokkaita maamme ja venäjän kaikenlaisen yhteistyön sabotoijia,kusymys on paljon isommista kuvioista, kuin osaammekaan arvailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailmansotien aloittamisesta on vaikeaa sivuuttaa Saksan vastuuta, mutta sotien jälkihoito - Saksan osalta - osattin toisen maailmansodan jälkeen paremmin.

      Poista
  2. Vai onko se sota loppunutkaan? Vai onko Britannian pesäero Saksan johtamasta EU:sta vain alkusoittoa sodan seuraavalle vaiheelle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hobsbawm vastaa, että tavalliset kansalaiset näkevät kaksi suursotaa, mutta historioitsija voi nähdä sodat yhtenä.
      Mutta että jatkuva ketjuttaminen....

      Poista