Ei-porvarit ja dynaaminen konservatismi

Jotkut blogistit ovat lainanneet Ylen Baltian kirjeenvaihtajaa Marjo Näkkiä, joka kommentoi Naton Varsovan huippukokousta seuraavasti (kysymys koski Naton Baltiaan sijoittamia joukkoja): ”Joukot ovat joka tapauksessa ansalanka, joka on viritetty Venäjän suuntaan. Sen toinen pää on sotilaallisesti verraten kyvykäs Suomi, ja sen tietävät sekä Nato että Suomi. Pohjoinen kansa on jälleen kyyristynyt pensaikkoon odottamaan saalistaan hiirenhiljaa. Ja se on hyvä taktiikka.”

Kaikki nykyhetken aiemmat saavutukset militaristisessa mylvinnässä on ylitetty – jälleen kerran. Kysymys onkin nyt siitä, kuka uskaltaa räväkämmin lausua jotain nöyryyttävää Venäjästä. Meillä on siis Naton heittopussi, Venäjä, naapurinamme. Odotellaan vain Venäjän virheliikettä, ja sitä odotellessa provosoidaan niin lahjakkaasti, että lopulta itäinen naapuri tekee ”virheen”. Ja sitähän me kaikki odotamme! Vihdoinkin saamme puhdistaa itsemme suomettuneisuuden rippeistäkin!

Tässä alkaa olla 1930-luvun uhoa. Vaihtoehtona voisin tarjota 1920-luvun Elmo Kailan Vihan veljien retoriikkaa. Osa printtimediasta on mukana tässä kauhukuvien maalailussa. On rasittavaa nähdä yliampuvia otsakkeita lähes joka päivä iltapäivälehdessä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Olen kehunut Yleä ja pyrkinyt sitä puolustamaan mainosrahoitteisten kanavien (ja yleensä median) hyökkäyksiä vastaan. On aika tarkistaa kantoja. Luottamus ei ole mennyt, mutta yhdessä jos toisessa Ylen toimittajan kommentissa tulee esille äärilänsimielinen asenne, jota enemmistö kansalaisista (tai ainakin suuri vähemmistö) vierastaa. Kysymys ei tietenkään ole pelkästään ulkopolitiikasta. Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee mahtava porvarillinen hegemonia, jota media pitää yllä. Myös keskusta on paljolti antanut periksi vuosikymmenien periaatteistaan. Mitä pahaa tässä on?

Olemme siirtyneet amerikkalaiseen malliin, jossa yhä suurempi osa kansalaisista haluaa olla voittajan puolella. Perin ymmärrettävää, mutta silti jokin tässä yhtälössä ei toimi.

Argumentoitujen neutraalien näkemysten esittäminen on huonossa huudossa, ja voimakas kantaaottavuus on lisääntynyt netin myötä. Jälleen tarkistuskysymys: mitä pahaa tässä on?

Yritän vastata.

Jos ajatellaan median suuntautumista, niin voitaneen sanoa, että tänä päivänä kansan suuren osan mielipide ei tule riittävästi esille. Suomalaisista – laskentatavasta riippuen - 35-40 prosenttia edustaa vasemmistolaisia ja vasemmistoon vivahtavia mielipiteitä. Puoluelehtien menetettyä asemiaan tasapainottavia katsantokantoja on yhä vähemmän.

Iso-Britannian Brexit-äänestys oli tavallaan yhden aspektin ilmenemismuoto tässä keskustelussa. Porvarillinen hegemonia ja eliitti sekoittuvat keskenään cocktailiksi, josta on vaikea sanoa, milloin toinen alkaa ja milloin toinen päättyy. Kansan suuri osa jää ”toiselle puolelle” protestoimaan kohtaloaan eli sitä, että se on monissa eri asioissa jäänyt lehdelle soittelemaan. Konservatiivien uusi puheenjohtaja Teresa May on luultavasti oivaltanut jotain, kun hän nyt ilmoittaa, että haluaa olla kaikkien – ei vain tietyn kansanosan – pääministeri. Samalla hän tulee myöntäneeksi, että David Cameronin politiikka oli jäykän oikeistolaista. May ei siis tämän katsantokannan mukaan edusta ainakaan thatcherilaista oikeistolaisuutta.

Mayn oli pakkoa sanoa noin, koska kansasta alkoi tulla jonkinlainen välttämätön paha Brexit-kantoineen. Mitä kansalla ja kansalle tulisi oikein tehdä?

”Ei-porvarien” (vrt. 1960- ja 70-luvun käsitteeseen ei-sosialistit) näkökulmasta tästä on vedettävissä merkittävä johtopäätös: porvaristo korjaa omia virheitään, ”ja sitten kaikki on taas hyvin”. Veikkaanpa, että ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät etene. Mutta totta toinen puoli: keskustelu muutoksesta on siirtynyt monelta osin porvariston sisälle.

Porvarillistunut media pitää omalta osaltaan huolta, että ei-porvarillisia (käytän tässä kirjoituksessa tätä hiukan keinotekoista käsitettä hypoteesina, en minään tieteellisenä totuutena) kuokkavieraita ei pääse ongelmakeskeiseen keskusteluun suhteellisen osuutensa mukaisesti. Valtaapitävien iskulause kuuluu: missä on vaihtoehtonne? Jos esitetään vaihtoehto, kysymys on edelleen sama: missä on vaihtoehtonne? Vasemmiston roolina on toimia huutavana äänenä korvessa. Huuto kuuluu, mutta ei vaikuta tai häiritse. Vasemmistolaisuuden ja häviäjien välille vedetään yhtäläisyysmerkit. Mahdollisimman moni haluaa olla voittajan puolella samaan aikaan, kun todellisia voittajia on yhä vähemmän. Mihin on kadonnut todellinen vaihtoehtokeskustelu? Vasemmisto pääsee esille erikoistilanteissa, kuten pakkolakikeskustelun paineissa vaipuakseen sitten taas katveeseen. Jää vaikutelma, että jyrkimmät leikkaukset torjuttiin, mutta ehkäpä leikkauksiin oli laskettu mukaan tinkivara. Ihmiset näyttävät jo tottuneen tilanteeseen. Toki vielä jää nähtäväksi reaktio, kun leikkaukset konkretisoituvat.

Tietenkin tapahtumien taustalla oli porvarillinen media, joka hetkeksi lähti mukaan hallitusta kritisoivaan protestiin siltä osin, kun sen omat asemat olivat uhattuna, mutta pian palattiin vanhaan agendaan, josta esimerkkinä joidenkin tahojen halu poistaa sunnuntailisät.

Finanssikriisin jälkiselvittely on tavallaan vahvistanut tämän ristiriitaisen tilan. Osin on kysymys siitä, että povarillinen eliitti on pyrkinyt korjaamaan omat (ja kapitalismin) virheet, ja on muun muassa pankkisääntelyä kiristämällä pyrkinyt oikaisemaan pahimmat vääristymät. Samaan aikaan Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaiset poliittiset johtajat ovat raivanneet tietä aidolle kansalaisprotestille. Kaiken tämän yllä on kuitenkin mahtavat globaalin taloudet virrat ja pyörteet, jotka heiluttavat vanhojen kehittyneiden maiden talouksia kerta toisensa jälkeen. Protesti uhkaa supistua kertakäyttöiseksi tai väliaikaiseksi toistuakseen taas jossain uudessa muodossa: uutta varteenotettava ja kestävää ei-porvarillista voimaa ei hevillä synnytetä.

Asiat eivät ole finanssikriisin jäljiltä korjaantuneet, vaan pankkikriisin uhka leijuu yllämme, samoin valtioiden romahdusvaara. Meillä on median luoma ”suljettu sarja”, jonka sisällä vakava keskustelu käydään. Vasemmisto on suljettu karrikoiden omaan ”Suomi-sarjaan”, jossa sillä on rooli, mutta ei läpimurtomahdollisuutta playoffsien kautta pääsarjaan. Vasemmiston ääni pääsee esille ohkaisena porvarillistuneiden vasemmistoälyköiden kautta. Meillä näihin kuuluu eräänlaisena prototyyppinä Mikael Jungner. Hänet voidaan hyväksyä, vaikka punaväristä on vielä haaleita raitoja jäljellä, joskin valkopesu on onnistunut melko perusteellisesti.

:::::::::::::::::::::::

Media siis porvarillistaa meitä. Vasemmiston vanhat synnit kaivetaan esille ja muistutetaan niistä, etteivät vain pääsisi unohtumaan. Ei-porvarien puolella tarvittaisiin kokoavaa liikettä, jossa sekä poliittisesti että taloudellisesti pyrittäisiin keskustelua laajentaviin argumentoituihin mediakannanottoihin. Ja tässä ”ei-porvaristo” on laajempi kokonaisuus kuin pelkkä vasemmisto.

Pelkkiä protesteja kantavampia voimia on kuitenkin jäljellä. Erityisesti houkuttaa nuorten piiristä nousevat uudet kyvyt, joilla on näkemys yli yhteiskuntarajojen, ja joilla on kyvykkyyttä sovittaa omat näkemykset niin, että ne eivät kuole porvarilliseen syleilyyn. Kysymys on siitä kuinka paljon poliittista kyvykkyyttä sisältyy uusien kasvojen nousuun. Ei-porvarien agendaan kuuluu ”dynaaminen konservatismi” (vrt. vanhaan 1960-lukulaiseen kokoomuslaiseen iskulauseeseen!). Dynaamisella konservatismilla tarkoitan tietenkin vanhan ja hyvän hyvinvointivaltion parhaiden piirteiden puolustamista.

Allegoria on selvä: 1970-luvulla porvarien itsensä suhtautuminen porvaristo-käsitteeseen oli jotenkin häveliästä: ”enhän minä nyt porvari…”. Kun Ilkka Suominen antoi eräiden vaalien jälkeen haastattelun englannin kielellä huomioin aivan erityisesti, kun hän käytti nimeä ”bourgeois”. Nyt tilanne on vaihtunut sellaiseksi, että tavallinen ihminen voi esim. työpaikalla arastella vasemmistolaisuutensa esille ottoa.

Uusi köyhyys on jäytävää, koska se halutaan imeä yhden totuuden jäykän talouspolitiikan välttämättömäksi osaksi. Uusi teknologia ja globaalin talouden voimavirta painavat ihmisten palkkatasoa alemmas ja toimeentuloa satunnaistavaksi. Tämän yhteiskunnallisen tilanteen varalle tarvitaan uudet säännöt, joiden läpiajamisessa ei-porvareilla on merkittävä tehtävä. Sanalla sanoen kysymys on hyvinvointivaltio 2.0:sta.

Marjo Näkin kaltaiset hyperoikeistolaiset militantit liikkuvat ideologisesti sumeissa vesissä. Historia on ikään kuin loppunut ja totuus löytynyt. Tässä ideologioiden taistelussa ei-porvarit voisivat omaksua uuden sillantekijän roolin.

PS

Oheinen blogikirjoitus on laadittu ennen kuin tuli julki Verkkouutisten median riippumattomuutta/riippuvuutta koskevan kyselyn tulos. Sen mukaan Kauppalehti ja Nykypäivä painottuvat eniten oikeistolaisina, mutta samaan suuntaan painottuvat muukin media lukuun ottamatta Yleä. Vastaajista 33 prosenttia katsoi Ylen nojaavan vasemmalle ja 11 prosenttia oikealle. Kaikkien muiden medioiden kohdalla painotus oli siis selvähkösti oikealla.