Äärimmäisyyksien mies ja kylmän sodan tulkinnat

Eric Hobsbawm (1917-2012) merkitsee minulle kahta asiaa: hän oli loistava brittiläinen historiantutkija. Toisaalta hänen taustaltaan löytyy pitkäaikainen kommunistisen puolueen jäsenyys. Hän mm. antoi kannatuksensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen 1939 (pyysi kyllä anteeksi myöhemmin menettelyään). Kommunistisesta puolueesta hän erosi vasta vuonna 1989. Siinäpä yhdistelmä, joka saa helposti tunteet pintaan. Toisaalta hän protestoi ankarasti Neuvostoliiton miehityksiä Unkarissa 1956 ja Prahassa 1968. Minulle hän kuitenkin merkitsee eräänlaista ”aikakausien historian näkijää”, jolla oli kyky nähdä historian kulun kokonaisuuksia.

Hänen kuuluisimpia kirjojaan on lähes 800-sivuinen ”Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku” (Vastapaino, alkuteos julkaistu vuonna 1999), jolla hän tarkoitti ajanjaksoa 1914-1991. Minkälaisen kuvan tämä mies antoi kylmästä sodasta? Hobsbawmin mukaan maailma syöksyi toisesta maailmansodasta kolmanteen, joka oli ”kylmä”. Kylmäksi sen teki paradoksaalisesti hirvittävin voima, jonka ihminen on keksinyt, ydinaseet. Niillä uhkailtiin, mutta niihin ei sodassa Nagasakin jälkeen kertaakaan turvauduttu. Vallitsi kauhun tasapaino.

Totta kai kansainvälisiä ristiriitoja säätelivät myös maailmansodan aikana ja välittömästi sen jälkeen tehdyt sopimukset liittoutuneiden kesken. Rauhan tultua itä ja länsi ajautuivat eri puolille. Kumpikin pysyi karkeasti ottaen reviirillään: Hobsbawm: ”….kalliista huipputeknologiasta ei ollut ratkaisemaan supervaltojen keskinäistä kilpailua”. Mahdollisuuksia ydinaseen käyttöön kyllä oli, koska käytiin Korean ja Vietnamin sodat (ja Hobsbawm laskee kolmanneksi tähän joukkoon Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen 1980-luvulla).

Hobsbawm ei erityisesti korosta ideologian merkitystä maailmaa jakavana tekijänä.

Kun vaikutusvallan lisääminen ei onnistunut Euroopassa haettiin sitä muualta. Länsi ja itä, ensimmäinen ja toinen maailma, yrittivät saada strategista etua kolmannesta maailmasta toistensa kustannuksella. Siksi syntyi tulenarkoja tilanteita ja sotiakin, esimerkiksi Vietnamissa.

Hobsbawmille Suomi oli lähinnä viittauksenomainen kummallisuus. Hän toteaa kirjassaan, että Neuvostoliitto otti valvontaansa koko Itä-Euroopan ”paitsi outoa kyllä Suomen”, ja jatkaa: ”Vieläkään ei ole saatu täyttä selvyyttä siitä, miksi Stalin pidättyi asettamasta sinne satelliittihallitusta”. Sitten hän epäilee, että suomalaiset olisivat tarttuneet aseisiin ja Stalin ei halunnut sotaa. Voihan sen näinkin sanoa. Itse muotoilisin niin, että Stalinille sodan aikana ja jälkeen sovitut rajat ratkaisi rautaesirippu, sitä hän kunnioitti kaikkialla muuallakin.

Mielenkiintoisinta Hobsbawmin ajattelussa on kylmän sodan jakaminen osiin. Ajanjaksoa vuodesta 1947 1960-luvun alkuun voisi sanoa vaikkapa kylmän rauhan ajaksi. Hobsbawm käyttää ajasta nimeä ”vaaran vuodet” (jolla ei ole tietenkään mitään tekemistä Suomen vaaran vuosien kanssa), ilmeisesti siksi, koska puolin ja toisin mittailtiin verbaalisesti (ja myös rajatuin sodin) reviirien pitävyyttä. Itselleni tulee mieleen Berliinin ilmasilta 1948 ja Korean sota 1950-1953, mutta kumpikaan ei johtanut suursotaan. Itä-Saksan kansannousussa 1953 ja Unkarissa 1956 testattiin lännen herkkyys reagoida Neuvostoliiton etupiirin sisällä tapahtuviin asioihin, mutta lännessä ei - odotetusti - tehty mitään suullisten protestien lisäksi. Stalinin kuoleman jälkeisen ”suojasään” - joka vallitsi hetken 1950-luvun puolessa välissä - Hobsbawm sivuuttaa ohimenevänä ilmiönä kommentoimatta.

Berliinin tilanteen kiristymisen ja kriisiytymisen (1958-1961) ja Kuuban ohjuskriisin (1962) jälkeen kansainvälinen tilanne alkoi osoittaa lauhtumisen merkkejä. Osittainen ydinkieltosopimus 1963 ja ”kuuman linjan” puhelinyhteys samana vuonna voidaan lukea tähän aikaan. Tuntui siltä, että kumpikin osapuoli oli kokenut rajat, joita ei voinut ylittää. Nikita Hrustsev alkoi puhua sapelinkalistelun ohella ”rauhanomaisesta rinnakkainelosta”. Jännityksen lieventymistä kuvattiin tuolloin vanhalla diplomaattisella käsitteellä ”detente”. Tähän aikaan liittyy nyt jo monien mielestä unohtunut Neuvostoliiton talouden ripeä kehitys, joka nosti muutamaksi vuodeksi Neuvostoliiton myös taloudellisessa mielessä lännen kilpailijaksi.

Kuusikymmentäluvun loppupuoli (mm. ydinsulkusopimus vuonna 1968) ja suuri osa 1970-lukua voidaan tulkita liennytyksen ajaksi. Strategisten aseiden rajoittamisneuvotteluissa (ns. SALT-sopimus) saavutettiin tuloksia. Hobsbawm panee merkille tärkeän asian, nimittäin suurvaltojen välisen kaupan lisääntymisen, kun ne ensin pitkään olivat lähinnä hankaloittaneet keskinäisten kauppaneuvottelujen etenemistä. Liennytyksen kannalta tilanne vaikutti todella hyvältä.

Toisaalta Neuvostoliitolla oli uusi haastaja, Kiina, joka syytti Neuvostoliittoa mielistelystä länttä kohtaan ja pakotti aikanaan esim. Hrustsevin käyttämään kovaa kieltä länttä kohtaan. Hrustsevin jälkeen Neuvostoliitto ja Kiina ajautuivat aseelliseen konfliktiin, joka pysyi kuitenkin tiukasti kahdenvälisenä rajattuna sotana.

Tsekkoslovakian miehitys oli vain tilapäinen hidaste suhteiden kehitykselle. Olihan Tsekkoslovakia etupiirin sisäinen asia!

Vietnamin sota oli liennytystä eniten rasittanut konflikti tuolla aikavälillä, koskihan sota käytännössä koko detente-ajanjaksoa. Sillä oli myös Yhdysvaltain suurvalta-asemaa ja taloutta rasittava vaikutus (kultakannasta luopuminen 1970-luvun alussa!). Yhdysvaltojen asemaa heikensivät myös Jom Kippur-sota ja Watergate -skandaali. USA ei ollut vahvimmillaan, kun suhteet uudelleen kiristyivät.

Tietenkään edellä kuvatut muutosten aikarajat eivät olleet kategorisen tarkkoja. Otan tässä esimerkiksi Suomen, jota Hobsbawm ei tietenkään mainitse tässä yhteydessä. Neuvostoliiton otteen kiristyminen juuri mainitulla liennytyksen aikavälillä tarjoaa mielenkiintoisen pohdinnan aiheen. Neuvostoliitto asetti kyseenalaiseksi Suomen puolueettomuuden 1970-1973. Johtuiko tämä siitä, että Neuvostoliitto kiristi otettaan tuolloin etupiirissään Tsekkoslovakian mallin mukaisesti vaiko siitä, että liennytyksen oloissa sillä oli mahdollisuus sulkea Suomi etupiiriinsä entistä tarkemmin, koska idässä ja lännessä pidettiin suhteiden laajempaa elpymistä tärkeämpänä kuin Suomen asemaa? Kallistun ensin mainitun vaihtoehdon kannalle: Suomi oli tiukemmin osa Neuvostoliiton etupiiriä kuin milloinkaan sen jälkeen, kun valvontakomissio poistui maasta.

Tilanne lännen ja idän välillä kuitenkin muuttui vähitellen 1970-luvun puolen välin jälkeen. Käynnistyi Hobsbawmin tulkinnan mukaan ”toinen kylmä sota”, joka saavutti huippunsa 1980-luvun alussa. Samaan aikaan tapahtui taloudessa mullistuksia, mm. kaksi öljykriisiä tuhosi talouden perusteita. Aikakausi, josta Neuvostoliiton kohdalla käytetään nimeä ”pysähtyneisyyden aika” sisälsi paradoksaalisesti Neuvostoliitoa hyödyttävän öljynhinnan monikertaistumisen.

Neuvostoliiton tunkeutuminen Afganistaniin 1970-luvun lopulla herätti samanlaisia uhkakuvia, jotka nyt ovat Ukrainan takia pinnalla: panikoimisen seurauksena lännessä ajateltiin, että Afganistan oli ensimmäinen askel Neuvostoliiton etenemisessä kohti Intian valtamerta ja Persianlahtea.

Yhdysvaltojen väite kuului, että Neuvostoliitto ajettiin vararikkoon Yhdysvaltain asettaessa tavoitteekseen voittaa kylmä sota. Tosiasiassa Neuvostoliitto oli valinnut taloutensa kannalta tuhoisan tien jo 1960-luvulla varustauduttuaan ohjuksilla ja ydinasearsenaalilla paljon voimavaransa ylittävällä tavalla. Kahdeksankymmentäluvulla Neuvostoliiton asevoimat löivät vertoja amerikkalaisille. Neuvostoliitto ylpeili kuitenkin väärillä asioilla: se tuotti 80 prosenttia enemmän terästä kuin Yhdysvallat. Se tuotti kaksi kerta enemmän harkkorautaa kuin Yhdysvallat. Samaan aikaan sen olisi pitänyt menestyäkseen panostaa mikropiireihin ja ohjelmistoihin.

Kylmän sodan ydinaseilla uhkailu saavutti kliimaksinsa 1980-luvun alussa. Näyttää siltä, että Neuvostoliitossa todella pelättiin Yhdysvaltojen ehkäisevää ydinasehyökkäystä. Asevarustelun kiihtymisen ehkä kaikkein merkittävin seuraus oli kuitenkin, että se synnytti kylmän sodan ajan suurimman eurooppalaisen ydinaseiden vastaisen rauhanliikkeen.

Hobsbawm tulkitsee Ronald Reaganin menestyksen pitkälti amerikkalaisten halulla pyyhkäistä pois kansakunnan muistista 1970-luvun nöyryytykset. Reagan näytti taivaan merkit sellaisille suurvalloille kuin Grenada, Panama ja Libya…..

Hobsbawm ymmärtää reaganilaisen ”pahuuden valtakunta” -propagandan pikemminkin Yhdysvaltain terapiaksi kuin uskoksi, että Neuvostoliitto romahtaa. Ei kukaan – Yhdysvaltain hallitus mukaan lukien - odottanut Neuvostoliiton yhtäkkistä romahtamista. Gorbatsovin aloitteellisuuden ansiosta kylmä sota päättyi jo Reykjavikin (1986) ja Washingtonin (1987) huippukokouksiin, ja vasta toissijaisesti 1990-luvun vaihteen tapahtumiin.

Hobsbawmin yhteenvedossa maailman muuttumisesta kylmän sodan seurauksena on kolme kohtaa:

1) Kylmän sodan seurauksena jätettiin taakse maailmansotaa edeltävät kilpailuasetelmat ja konfliktit. Pääosin tämä johtui siitä, että Ranska, Englanti ja Saksa ja Japani putosivat toisen luokan suurvalloiksi.

2) Kylmä sota jähmetti asiaintilan, joka perimmältään jäi väliaikaiseksi ja ratkaisemattomaksi päänäyttämöillä, mutta Lähi-Idässä, Kauko-idässä Etelä- ja Väli-Amerikassa sekä Afrikassa käytiin sotaa usein sissistrategialla.

3) Kylmä sota loi valtavan asearsenaalin. Kaikissa merkittävissä valtioissa oli jättimäiset ja vaikutusvaltaiset sotateolliset kompleksit. Aseita myytiin hanakasti pääasiassa idän ja lännen reuna-alueilla kaukana päänäyttämöistä.

Hobsbawm ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt nykyisen kriisin syntymisen. Tällä hetkellä on voimassa eräänlainen kylmän sodan muunnelma. Sen syntymiseen ei ole välttämättä tarvittu ideologista vastakkainasettelua. On muita vastakkainasetteluja: demokratiat vastaan autoritääriset valtiot, sivistys vastaan barbaria, fundamentalismi vastaan uskonnonvapaus, terrorismi vastaan liberaalit demokratiat……

Sota - kylmäkin sota - luo usein seuraavan konfliktin siemenen. Neuvostoliiton romahdus ei ole jäänyt ilman vastavaikutuksia. Venäjä on kokenut, että se jäi tappiolle kylmässä sodassa eikä ole unohtanut tätä. Venäjän mielestä sitä on rangaistu piirittämällä se länsiliittoutuman etupiirillä. Vladimir Putin on sanonut oireellisesti, että kylmä sota ei päättynyt ”rauhansopimukseen”. Tässä mielessä nykyinen konflikti on käsittääkseni kylmän sodan ”jatkosota”, jolla haetaan hyvitystä ”vanhan” – päättymättömän – kylmän sodan aiheuttamille traumoille.

Olisiko kylmän sodan päätös 1990-luvun vaihteessa Venäjän kannalta ilmaus ”jäätyneestä konfliktista”!? Olisiko Hobsbawm ajatellut näin? Yritin tavoitella kahdessa viimeisessä kappaleessa ”Hobsbawmin henkeä”. Mutta kyllä siinä on tiivistettynä omakin ajatukseni.