Fidel Castro, desperado?

Tätä kirjoitettaessa Fidel Castron kuolemasta on kulunut muutama päivä.

En ole koskaan ollut Fidel Castron toimien puolustaja. Hänen uraansa valtionpäämiehenä olen seurannut lähes yhtä kauan, kun mies oli vallassa.

Kummallisesti en osaa vieläkään päättää, mikä on ”lopullinen” kantani häneen. On helppoa tuomita mies ihmisoikeusrikkomuksista, diktaattorin otteista, poliittisten vastustajien panemisesta vankilaan tai likipitäen ydinsodan aiheuttamisesta. Mutta jotain muutakin tässä kiehtovassa hahmossa oli ja on.

Toisaalta hän pystyi tarjoamaan kansalaisille joiltakin keskeisiltä osin hyvät julkiset palvelut, ja toisaalta Castron on kärsinyt Yhdysvaltain kauppasaarrosta todella epäoikeudenmukaisesti. Yhdysvaltain taholta hän on joutunut ideologisen vyörytyksen kohteeksi.

Castroa ei voi ajatella ilman hänen symboliarvoaan. Hän on edustanut hyvin monille koko maapallolla sikakapitalismin vastustusta, köyhien auttajaa. Kansalliset vapausliikkeet ovat saaneet häneltä pyyteettömästi tukea. Ongelmana on, että hänen tilalle tarjoamansa vaihtoehto on osoittautunut monilta osin epäonnistuneeksi. Hän ei ole pystynyt vakuuttamaan ihmisiä järjestelmän erinomaisuudesta. Idealismin tasolla Castron ideologia toimii, mutta kuten monien muidenkin vallankumouksellisten osalta konkretia ei toimi. Otan esimerkin. Castro julisti finanssikriisin aikaan jotenkin niin, että ”ennen Kuuba (Havanna) oli koko maailman kasino (tarkoitti Batistan Kuubaa ennen vallankumousta), nyt koko muu maailma on kasino ja Kuuba vapaa”. En voi vieläkään kieltää, etteikö lausahduksessa olisi ollut vinha perä. Juuri tästä on kysymys: periaatteessa kapitalismin kritiikille löytyy perusteet, mutta korjaussarjaa ei idealismilla pystytä luomaan tai ainakin se jää vajaaksi.

Olen käsitellyt Castroa useissa blogikirjoituksissa. Valaisen hänen uraansa seuraavassa näiden kirjoitusten kautta. Mitkä olivat Castron vallankumouksen katalysaattorit? Aloitetaan 1950-luvulta.

Mafian, CIA:n ja Yhdysvaltain hallituksen yhteistyö diktaattori Fulgencio Batistan Kuuban säilyttämiseksi uskollisena lännelle ja kapitalismille oli 60 vuoden takaisen historian läpi kulkeva punainen lanka. Kuuba oli kuitenkin paljon muutakin. Siitä tuli eräänlainen rikollisvaltio, jonka kautta kuljetettiin huumausaineita ja jonka pankkien kautta pestiin Yhdysvaloissa tienattuja rikollisia rahoja. Kaikkein tunnetuinta toimintaa olivat kuitenkin rikollisten pyörittämät kasinot. Räikeimmästä päästä on luonnehdinta Kuubasta ”amerikkalaisten satamabordellina”.

Kuuba 1950-luvulla jää esimerkiksi rikollisuuden, laillisen liiketoiminnan ja imperialismin epäpyhästä kolminaisuudesta. Vähitellen opiskelijat ja työtä tekevät kansalaiset nousivat vastarintaan turmeltunutta Batistaa vastaan. Tämä taas johti opposition vastaiseen terroriin, jossa laskettiin kuolleen 20 000 ihmistä. Vuonna 1953 tapahtui Fidel Castron ensimmäinen kumousyritys. Se epäonnistui, mutta samalla Castrosta tuli opposition symboli ja hänen suosionsa kasvoi. Vuonna 1958 uusi yritys tuottikin tulosta. Suuri osa kansalaisista oli kypsynyt diktatuuriin ja siirtyi vapaasta tahdostaan Castron puolelle. Batista pakeni maasta ja Mafia menetti kasinonsa ja koko kukoistaneen rikollistoimintansa.

Miten monta kertaa historiassa onkaan nähty riemuitsevat väkijoukot kaduilla juhlimassa väärämielisenä pidetyn hallinnon kaatumista! Sillä hetkellä, kun vallankumous tapahtuu ei piitata siitä, miten yhteiskunta rakentuu villin riemun jälkeen. Pahuus haluttiin kitkeä pois. Tämä tunne lienee ollut päällimmäisenä mielessä useimmilla kuubalaisilla vanhan vallan syrjäyttämisen aikoihin tammikuussa 1959.

Aluksi amerikkalaisille oli epäselvää, missä tarkoituksessa Castro otti vallan haltuunsa. Itse asiassa Castroon suhtauduttiin neutraalilla odotuksella. Amerikkalaiset itsekin olivat saaneet Batistasta tarpeekseen ja tervehtivät Castroa vapauttajana. Vain vuoden sisällä Castro ilmoitti Kuuban kuuluvan sosialistiseen leiriin. Castro kansallisti amerikkalaisten omaisuuden ja suoritettiin maareformi. Samalla käynnistyivät amerikkalaisten vastavallankumoukselliset yritykset. Kuubalaisten pakolaisten ja CIA:n yhteistyönä suoritettu Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui surkeasti keväällä 1961. Castroa ei vastustettu Kuubassa niin kuin vastavallankumoukselliset odottivat, päinvastoin Castron suosio kasvoi.

Castron luonteenpiirteissä oli jokin rauhanomaista ja tasapainoista ihmistä pelottava piirre. Tämä piirre tuli esille Kuuban ohjuskriisin (1962 ) aikana. Kyllä, kysymys oli rohkeudesta, mutta myös uhkarohkeudesta. Castro oli ollut niin monta kertaa hengenvaarassa, että uhattuna olemisella ei ollut relevanttia merkitystä hänelle. Hän ei piitannut omasta hengestään asiansa puolesta taistellessaan (motto: ”isänmaa tai kuolema!”). Mutta on kysymys muustakin. Yhdysvaltain puolustusministerinä Kuuban kriisin aikana toimineen Robert McNamaran kaltaisen umpirationaalisen järkiolennon oli mahdoton käsittää, että Castro painosti Nikita Hrustsovia käynnistämään ydinsodan, vaikka se olisi merkinnyt Kuuban kansan tuhoutumista!

Castro oli valmis uhraamaan oman kansansa asiansa puolesta! Tätä on mahdotonta ymmärtää, muuten kuin pakkomielteen ilmentymänä. Tässä vaiheessa häviää helposti länsimaisesti ajattelevan ihmisen mielestä viimeisetkin sympatiat Castron puolesta.

Castro joutui – niin ylpeä kuin hän olikin – turvautumaan Neuvostoliiton apuun 1960-luvulta 1980-luvulle. Ja Neuvostoliito osti Kuuban sokeria pönkittääkseen Castroa. Castro oli tavallaan Neuvostoliiton panttivanki, koska Yhdysvaltain kauppasaarron takia Kuuba ei pärjännyt omillaan. Castron alkuun melko lupaava menestys hiipui, kun Neuvostoliito romahti ja amerikkalaiset eivät luopuneet saarrostaan. Mutta Castro on edelleen Yhdysvaltain imperialismin vastustuksen symboli monille maille ja kansanjohtajille.

Kuuban sosialismi on kärsinyt tappion toisensa perään ja Castro taasen on polkenut ihmisoikeuksia. Kuuba ei nykyisellään muodosta minkäänlaista uhkaa Yhdysvalloille. Silti amerikkalaiset jatkavat saartoaan. Sitä on mahdotonta ymmärtää. Tehoton hallinto, mutta myöskin amerikkalaisten toimenpiteet ovat johtaneet tuhansien ihmisten pakenemiseen maasta.

Vihdoin Barack Obama otti tehtäväkseen suhteiden normalisoinnin, mutta tässä ollaan vasta puolitiessä. On kuitenkin oireellista, että umpisolmun avaaminen jäi mustan presidentin tehtäväksi. Tästä Barack Obama ansaitsee suurkiitokset. Ehkä nyt päättyy se turhaumien historia, joka on vallinnut pitkiä kausia kuubalais-amerikkalaisissa suhteissa sen jälkeen, kun Espanjan ote Kuubasta kirposi 1900-luvun vaihteessa.

Ei pidä kuitenkaan nielaista ennen kuin tipahtaa. Donald Trump on uhannut panna pisteen lähentymiselle ja purkaa Obaman sopimukset. Tämä on jo pelleilyä.

Castron ristiriitaista persoonaa voidaan määrittää kahdella käsitteellä, humaani ja säälimätön. Säälimätön hän oli vastustajiaan kohtaan ja humaani yhteiskuntapolitiikassaan niin kauan, kun sosialismin periaatteet hyväksyttiin. On selvää, että hyvin organisoidut Castron kannattajat muodostivat pro-Castro-mielenosoitusten perusjoukon, mutta kukaan ei ole väittänyt, etteikö myös todellinen kannatus ollut laajaa.

Oliko Castro enemmän vallankumouksellinen sissijohtaja vai vakavasti otettava valtionpäämies? Useimmat ovat sitä mieltä, että Castro oli ensisijaisesti sissijohtaja, mutta tällä selityksellä ei pitkälle pötkitä. Castron vahvuuksina olivat puhetaito, hänen hypnoottinen otteensa väkijoukkoihin, hänen korkealle asetetut arvonsa ja ulkoinen vaatimattomuutensa.

Vallankumous syö lapsensa. Nyt se ei ehkä ole syönyt, mutta tasapainoisen yhteiskunnan rakentaminen kaatuu helposti eri intressiryhmien vastakkaisiin tavoitteisiin. Monet Castron keskeiset vastustajat ovat olleet hänen entisiä kannattajiaan, jotka pettyivät mestarinsa käytännön toimenpiteisiin. He ovat olleet suoranaisten vainojen kohteina.

Castro lopetti aliravitsemuksen ja nälän Kuubasta. Se ei kuitenkaan riitä tänä päivänä kuin kaikkien innokkaimmille ideologeille. Maiden menestystä mitataan yltäkylläisyyden määrällä, ja siinä taistelussa Kuuballe on langennut häviäjän rooli. Mutta käsittääkö Kuuban kansan suuri enemmistö asian näin?

Amerikkalaiset halusivat Kuubasta paratiisisaaren omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, rikolliset halusivat ainakin teoriassa oikean rikollisvaltion ja Fidel Castro sosialistisen mallivaltion. Historia on joskus niin selittämätön, niin absurdi, että ainakin minulta loppuvat keinot sen erittelemiseen. Ehkä siihen tarvitaan Luis Aguilen laulun sanoja kaipuusta Kuubaan: ”Cuando sali de Cuba” tai Jose Martin ”virallista” sanoitusta Guantanamerasta.