Katselin A-studiosta UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltolan ja Amcham Finlandin toimitusjohtajan Kristiina Heleniuksen haastattelua. Tarkasteltiin Donald Trumpin myötä Yhdysvaltain hallintoon tulevia muutoksia. Avautui kaksi näkökulmaa: Heleniuksen eksaktisti muutoksen suuruutta Yhdysvaltojen hallinnossa korostava näköala ja Aaltolan uuden hallinnon nimeämisiä myötäsukaan ja ymmärtävästi suhtautuva linja. Aaltola kätki mahdollisen kritiikkinsä visusti ja tarkoituksellisesti.
Mielessäni heräsi kysymys asiantuntijan roolista tällaisissa kysymyksissä. Heleniuksen käsitykset olivat lähellä omiani: Trumpin ratkaisut herättävät kummastusta ja epäilyä poikkeavuudellaan. Aaltola enemmänkin edusti kantaa, että katsotaan nyt, mitkä ovat tulokset ja lausutaan arvioita sitten – jos sittenkään. Aaltola ikään kuin edusti sopeutuvaa linjaa, jolla hän varjeli asiantuntijuuttaan: ei oteta kantaa, jolloin jatkossa voi kääntää mielipiteen mihin suuntaan tahansa.
Vaihtoehtoina näyttäisivät olevan 1) Trumpilainen ”pragmatismi”, jossa puhutaan, ”miltä kulloinkin tuntuu” 2) liberaalidemokraattinen perinne, jossa luotetaan politiikan ammattilaisten asiantuntijuuteen ja 3) hyvin ideologispainotteinen linja, jossa korostetaan oikeistolaisia ja konservatiivisia arvoja. George Bush nuorempi edustui selkeästi kolmosvaihtoehtoa ja Barack Obama kakkosvaihtoehtoa. Entä Trump? Trump on päättänyt yhdistää oman käytännönläheisen/impulsiivisen diilipresidenttiytensä ja ideologisen linjan keskenään.
Omia tuntemuksiani leimaa huoli tulevaisuudesta ja hallinnon arvaamattomuuden korostuminen. Aaltola siis valitsee varmuuden vuoksi ”katsotaan nyt” -linjan ja omani edustaa kantaa, jossa Trump oli riskivalinta, kuten jo vaalikampanjan aikana kävi ilmi. Supliikki näyttelee suurta osaa Trumpin tekemisten selittämisessä ja useimmiten niin, että sanotaan konkreettisista asioista jotain painokasta, joka ei kuitenkaan edusta lopullista mielipidettä. Käytännöllisyys siis tarkoittaa, että sanat ovat kertakäyttöhyödykkeitä, joita voidaan käyttää eri tavoilla tilanteesta riippuen. Loogisuus puheissa on toissijaista. Suuria maalailevia tyhjänpäiväisyyksiä (”olette uskomaton kansakunta”) käytetään tuhlailevasti.
Merkit ovat nähtävissä, että Trump vetäytyy suuren johtajan rooliin (joka siitä käsin puuttuu epäpresidentillisesti hyvinkin pieniin yksityiskohtiin silloin, kun se kansansuosion kannalta on tähdellistä) ja delegointi on pitkälle vietyä. Käytännössä tämä merkitse, että Trumpin äärimielipiteitä täynnä oleva hallinto saa suuren itsenäisen päätäntävallan ja Trump arvioi etäämmältä onnistumisia ja epäonnistumisia, rangaisten tai palkiten halunsa ja tarpeidensa mukaan. Tämän toiminnan käytännön seuraus on, että politiikasta tulee hyvin oikeistolaista ja konservatiivista, mutta myös tempoilevaa.
Watergate-paljastuksista kuuluisa toimittaja Carl Bernstein vertaa Trumpin valehtelua Nixonin valehteluun ja toteaa, että ”Nixon ei ollut mitään Trumpin rinnalla”(Demokraatin uutinen 13.12.2016). En lähtisi vertailemaan herroja keskenään, niin erilaisia he ovat , mutta Trumpista valehtelijana olen kyllä Bernsteinin kanssa samaa mieltä. Pitäisin Bernsteinin asiantuntemusta tässä vakuuttavana. Trump on tosiasiassa aivan oman näköisensä, ja jos hän jotakuta muistuttaa, niin Ronald Reagania etääntyessään politiikan käytännön päätöksistä.
HS:n kolumnissa (13.12.2016) ”Liberaalin demokratian alamäki jyrkkenee” Raimo Sailas toteaa kylmän rauhallisesti, että ”Donald Trump loputtomine valheineen sekä naisten, vähemmistöjen ja vammaisten pilkkaamisineen ylitti kaikki mahdolliset sivistyneen käytöksen rajat”. Sailas, joka joskus tuo mieleen jälkiviisaan oraakkelin ”mitä minä sanoin” -pohjalta, osuu tässä aivan oikeaan. Muutoinkin Sailaksen näkemys, jossa hän liittää Trumpin populismin suureen meneillään olevaan liberaalin demokratian vastaiseen vimmaan, on jokaiselta kohdaltaan oikein.
Oikeusvaltioperiaate, lehdistön vapaus, poliittisen opposition asema ja demokratian hyvät tavat ovat kaikki asetettu kyseenalaiseksi. Asiantuntijoina itseään pitävien ei tulisi nyt taktikoida sillä, kuka lopulta on vahvoilla, vaan tarttua presidentin jopa henkilökohtaisuuksiin menevään twitter-viestintään päättäväisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti