Vanhassa Seura-lehdessä 22/1963 on Eila Pennasen haastattelu Leo Jokelasta (1927- 1975). Haastattelu on otsikoitu ”Meidän tuppisuiden kesken”, ja alaotsakkeena on paljon puhuvasti: ”Tuskaisa haastattelu: Pennanen-Jokela”. Jos ei Pennanen ollut mikään suupaltti, niin Jokela oli suorastaan lakoninen. Pääosin vastaukset olivat 1-3 sanan mittaisia. Kai se on niin, että suuren huumorimiehen ominaislaatuun kuuluu ”SISÄÄNrakennettu” hauskuuttajan rooli.
Täytyy myöntää, että hieman mietin, mitä siitä tulee, kun Leo Jokelasta oli tekeillä kokonainen kirja, joka vielä myöhästyi luvatusta. No, nyt se on julkaistu ja Jokela on saanut ansaitsemansa elämäkerran. Aineksia tarinaan on yllin kyllin, sillä työtoverit muistelevat mieluusti koomikkoa. Asko Alasen kirjan nimi on ”Leo Jokela. Vaatimaton sivuosien sankari.” (Paasilinna, 2016).
Leo Jokela kuuluu niihin, jotka saavuttivat kuuluisuuden jo elinaikanaan, mutta joiden maine on vain kasvanut kuoleman jälkeen. Kysytyimmillään Jokela oli 1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvulla, mutta töitä hänellä riitti koko aikuisiälle.
Koska Jokelan ura muodostuu lukemattomista pienistä rooleista elokuvassa, teatterissa (mukaan lukien Radioteatteri), radioviihteessä, TV:n show-ohjelmissa ja live-esiintymisissä, kirja täyttyy valtavasta informaatiomäärästä. Teos on eräänlainen käsikirja/hakuteos Leo Jokelan työurasta ja samalla rooleista ja kanssanäyttelijöistä. Mietin olisiko teoksen voinut rakentaa keskitetymmin perehtyen tarkemmin tiettyihin rooleihin, mutta ehkä tämä tarkastelu Jokelan mikroroolit huomioon ottaen on kuitenkin paras tapa käsitellä näyttelijän uraa.
Jokela on harvinaislaatuinen legenda, sillä hänellä oli ani harva päärooli millään näyttämötaiteen alalla. Jokela on myös oma suosikkini ja väittäisin kiinnittäneeni häneen huomiota jo varhaisessa vaiheessa, vaikka elokuvateatteriesitykset 1960-luvun vaihteessa jäivätkin aikanaan näkemättä.
Jokela ei ollut mikään ensirakastaja eikä sankariosien ylväs tähti. Hän kävi kolmevuotisen Suomen teatterikoulun kolmannen vuosikurssin, mutta toimi henkensä pitimiksi tehdastyöntekijänä, kävipä veturinlämmittäjäkoulunkin ennen kuin kiinnitettiin pikkurooleihin ja avustajan tehtäviin. Leipä oli todellakin pieninä palasina maailmalla, taisipa nälkäkin tulla useampaan kertaan sodan jälkisinä ankeina vuosina. Töitä hän ei koskaan pelännyt, vaan otti kaiken vastaan, mikä osui kohdalle.
Kun palkkaa esim. filmeissä maksettiin ”kuvissa näkymisen mukaan”, Jokela järjesti itsensä vähintään taustakuviin aina kun ohjaajan silmä vältti. Jokela oli näyttämötaiteen monitoimimies toimien mm. maskeeraajana 1950-luvun puolesta välistä lähtien. Naamiointiurakat hän jätti vuonna 1959 johtuen varmaankin näyttämötöiden valtavasta määrästä. Siinä vasta todellinen pätkätyöläinen!
Jokelalla oli tuhottomasti ”reunarooleja”, jotka hän parhaimmillaan nosti pääroolien kanssa rinnakkaisrooleiksi pelkällä luontaisella rutiinilla. Kiireisimpänä aikana 1959-1961 hän oli mukana 26 elokuvassa! Teatterin puolella hän käynnisti uransa Intimiteatterissa ja jatkoi sitten mm. Teatteri Jurkassa. Helsingin kaupunginteatterissa hän työskenteli vuodesta 1960 lähtien aina kuolemaansa saakka. Alanen käy teatteriuran läpi rooli roolilta hengästyttävällä tempolla.
Jokela tunnetaan parhaiten legendaarisista rooleistaan Komisario Palmu -elokuvissa 1960-luvun alussa. Jokela sai sivuosa-Jussin elokuvasta Kaasua komisario Palmu. Kannattaa myös muistaa erikois-Jussi postuumisti vuonna 1975.
Kaikki kolme ensimmäistä Palmua ovat Matti Kassilan huippuohjaustöitä enkä edes lähtisi rankkaamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Muut ovat tehneet sen puolestani: vuonna 2012 kriitikot äänestivät Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Vuonna 2005 Helsingin Sanomien äänestyksessä Leo Jokelan bravuuri ”Silmät tummat” -kohtaus Palmussa valittiin kaikkien aikojen hauskimmaksi elokuvakohtaukseksi. Se on mahtava näyte myös Jokelan pienieleisyyden voimasta. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt hiprakassa olevan etsivä Kokin (Leo Jokela) selostus etsivä Virralle (Matti Ranin) ”fläpin” avulla siitä, kuka murhasi rva Skrofin. Se on Leo Jokelan huumorin kuolematon mestariteos.
Palmujen kanssa samaan aikaan hänet kiinnitettiin useisiin tunnettuihin elokuviin (Minkkiturkki, Pikku Pietarin piha) ja radion Ruljanssiriiheen, jossa Spede Pasasen ja Jokelan yhdessä kehittelemä Papukaija G. Pula-Aho kasvatti Jokelan mainetta entisestään.
Leo Jokelan kaksi keskeistä ohjaajaa olivat Matti Kassila ja Aarne Tarkas. Molemmilla oli Jokelan huumorin ominaislaadun taju. Kassilalla oli tietenkin Palmut. Ennätyksiä hipoo Jokelan näytteleminen 23:ssa Tarkaksen 33 elokuvasta (1954-1966).
Jokelan ainoa päärooli elokuvassa oli Tarkaksen ”Älä nuolase…” -filmissä (1961), jossa suurehkon veikkausvoiton saaneet huoltoaseman työntekijät (Tommi Rinne ja Leo Jokela) päättävät sijoittaa rahat sosiaalisen statuksen kohottamiseen eli varakkaiden vaimojen metsästykseen. ”Laken veljekset” ökyilevät suomalaisessa jetsetissä niin kauan, kun luottoa riittää…. Jokelan rooli fingleskaa puhuvana miljonäärinä on täysosuma, vaikka tarkasmaiseen tapaan itse elokuvan eteen olisi voinut tehdä enemmän töitä. Kaikki Leo Jokelan roolit eivät toki olleet ensiluokkaisia. Erityisesti kaavamaiset konnanroolit tuntuvat lähinnä Jokelan näyttelijänkykyjen aliarvioimiselta.
Sinettinä Leo Jokelan kulttihahmolle syntyi Leo Jokela Boozing Society vuonna 1994. Se palkitsee ansioituneita näyttelijöitä ja tapaamisissa muistellaan Leo Jokelan monipolvista uraa.
Jokelan kaikkein kovin kriitikko oli hän itse. Joidenkin mielestä itsekritiikki oli musertavaa ja vaikutti itsetuntoon, joka ei liene missään vaiheessa ollut mitenkään vahva. Hermoja rentouttaakseen Jokela käytti runsaasti alkoholia, ei näkyvästi, vaan ilmeisesti tissutellen. Ajan kanssa seuraukset olivat kohtalokkaat. Myös paljon esillä ollut kutomaharrastus lienee toiminut hermojen lepuuttajana.
Uran loppuvaiheet 1965-1975 olivat yhtä kiireisiä kuin ajat tätä ennen. Vuodesta 1967 lähtien Jokela oli mukana Speden elokuvissa. Samaan aikaan muut työt jatkuivat lähes ennallaan lukuun ottamatta ehkä Spede-tuotantojen ulkopuolisia elokuvia.
Jokelan uralta ei voida unohtaa Aarne Tarkaksen ”Kuten haluatte” -showohjelmia (1964-1970). Olipa Jokelalla oma nimikkoshownsa vuonna 1967. Muistan vieläkin koomikon näistä mieluusti katsomistani pienistä näytelmistä ja sketsinpätkistä, joissa näytteli huomattava joukko tuon ajan kirkkaimpia tähtiä.
Pisteenä i:n päällä Leo Jokela oli yhdessä Anja Pohjolan kanssa pääosissa Kari Franckin ohjaamassa Juhani Ahon ”Rautatie”-TV-näytelmässä, joka on mielestäni molemmilta näyttelijöiltä täysosuma: Liisa sai kuulla kunniansa, kun sekaantui hevosen hoitoon ja sai passituksen lehmien puolelle….. Hidas ja rempseä juopuminen junamatkan aikana on aidointa ja luonnollisinta Jokelaa emännän jännittäessä vieressä mystistä junamatkakokemusta.
Leo Jokelan ura on mielestäni hyvin dokumentoitu kirjassa. Siitä kiitos kaikille niille, jotka ovat asiasta pitäneet huolta. Leo Jokela oli todellinen näyttämötaiteen käsityöläinen ja sekatyömies: hän ei valinnut töitä, työt valitsivat hänet. Työt pilkkoutuivat pieniksi hektisiksi pätkiksi uran varrelle ja tämä yhdessä alkoholin käytön kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että elämä jäi varsin lyhyeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti