Miksi luotamme tiedotusvälineisiin?

Katkelma muutaman kuukauden takaisesta uutisesta:

”Kansainvälisessä vertailussa (Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti) suomalaiset luottavat ylivoimaisesti eniten uutisiin. Vastaajista 65 prosenttia eli yli kolme viidesosaa pitää useimpia uutisia luotettavina. Kysely tehtiin 26 maassa, muun muassa Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Tanskassa sekä Norjassa”.

Olemmeko siis hyväuskoisia? Pikemminkin kysymys on pitkän ajan kuluessa omaksutusta kulttuurista. Suomessa on tutkitusti maailman huippua edustava luottamus toisiin ihmisiin ja viranomaisiin. Olemme toki höynäytettävissä, mutta otamme riskin, koska se ei ole kovin suuri.

Tiedonvälitys on Suomessa korkeatasoista. Ongelmana monissa maissa on, että tiedonvälitys on yksisuuntaistettu. Me emme kuitenkaan vertaa itseämme Venäjään tai Unkariin, puhumattakaan Pohjois-Koreasta, vaan vaikkapa Ruotsiin, Tanskaan, Iso-Britanniaan. Huomionarvoista on, että kaikkiin näihin ja muihin maihin verrattuna olemme luottamuksessamme uutisiin ylivoimaisia.

Yksi tapa selittää suomalaisten luottamusta uutisiin on pitkät yleissivistyksen perinteet. Meillä ei yksinkertaisesti mene läpi propagandistinen tiedon syöttö. Kysymys on ainakin 100 vuoden historiasta. Luottamus on syntynyt vähitellen.

Olen joskus miettinyt, eikö levoton nettikirjoittelu ole vaikuttanut heikentävästi kykyyn luottaa yleensäkin uutisiin. Ehkä asia on juuri toisin päin: jyrkkä kontrasti mielipidepalstojen ja valtamedian uutisten välillä saa ihmiset luottamaan vaikkapa Ylen uutisiin.

Uteliaisuus ottaa selvää asioista näkyy mm. uutisten seuraamisessa verkosta, jossa suomalaiset ovat aivan kärjessä. Lähes puolet suomalaisista Oxfordin yliopiston kyselyyn vastanneista piti verkkoa pääasiallisena uutislähteenään.

Luottamus kohdistuu erityisesti TV:hen, radioon ja sanomalehtiin. Olen toistuvasti tuonut esille, kuinka tärkeä Yle on uutisten luotettavuuden takeena.

Yhtenä syynä luottamukseen on nähty suomalaisen valtamedian jakautumattomuus poliittisesti tai muuten. Sanoisin pikemminkin, että puolueita lähellä olevat lehdetkin antavat sijaa oman mielipiteen kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille. Toki meillä on puolueisiin vankasti sitoutuneita lehtiä, mutta ainakin valinnan vaihtoehtoja on runsaasti.

Demokratian vakiintuneisuus on yksi syy haluun uskoa tiedotusvälineitä. Mutta miksi ero kasvaa niin suureksi verrattaessa esimerkiksi Tanskaan tai Ruotsiin? Ehkä syynä on äärimielipiteiden voimakas läsnäolo yhteiskunnallisessa keskustelussa noissa maissa.

Aina ei ole ollut näin. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla, oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalinen koheesio ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.

Eikö meillä Suomessakin voisi käydä samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa? Paljon mahdollista. Luottamusyhteiskunnan rapautumisen merkkejä on nähtävissä. Meillä saatetaan perätä konsensusyhteiskunnan purkamista sen väitettyjen jäykkyyksien takia. Byrokratiaa on liikaa sanotaan, mutta samalla vaikutetaan myös sopimusyhteiskunnan sisältöön, jossa luottamus on keskeisellä sijalla.

Luottamuksen puutetta tai läsnäoloa voi arvioida myös läheisyysperiaatteen näkökulmasta. Maallikkomielipiteenä voisi tunnistaa maita, joissa luottamus toimii perheen tai suvun piirissä, mutta tuntemattomiin kohdistuva luottamus ei toimi läheskään samalla tavalla, kuin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Median (lehdistön) vapaus, kuten myös mielipiteen vapaus on skandinaavisen mallin luottamuksen ytimessä. Vapaus on kuitenkin vaarallinen vastuuttomasti sovellettuna. Joskus tuntuu, että vapaus on yhteiskunnallisessa keskustelussa itsetarkoitus. Siitä on lyhyt matka vastuukysymysten sivuuttamiseen.

PS

Tuo edellä oleva on kirjoitettu muutamia kuukausia takaperin. Juuri tällä hetkellä velloo keskustelu Ylen ja poliittisen vaikuttamisen ympärillä valtoimenaan. Ongelma liittyy kautta rantain median luotettavuuteen. Kysymys on ainakin pinnallisesti katsottuna riidasta, millä tavalla poliitikolle annetaan mahdollisuus puolustautua tai laatia vastine itseään koskevaan uutisointiin. Pääministeri - tyytymättömänä Ylen menettelyyn - menetti malttinsa ja sortui pikkumaiseen kansalaisilta saamansa ikävän palautteen edelleen jatkamiseen Ylen toimittajalle. Hän katuu sitä, mutta ei loppuun saakka harkiten. Hän myöntää tehneensä vain teknisen virheen lähettämällä kansalaispalautetta Ylelle viesti kerrallaan, kun ne – nyt jälkikäteen ajatellen - olisi hänen mielestään pitänyt lähettää könttänä! Meillä on saivarteleva pääministeri, jonka on hyvin vaikea myöntää erehtyneensä.

Minusta tämän kiistan osatekijöinä ovat pääministerin (ja/tai hänen läheistensä) herkkähipiäisyys itseensä kohdistuvaa arvostelua kohtaan, liikemies-pääministerin kyvyttömyys sopeutua politiikan ja median pelisääntöihin ja Ylen horjuvuus tiedonvälityksessä, kun arrogantti poliitikko reagoi ärtyneesti oman asemansa kyseenalaistamiseen konkreettisessa tilanteessa. Huomiota herättää se, että Sipilä on näissä ollut toistuvasti keskushenkilö. Myös perussuomalaiset on reagoinut ärhäkästi itseään koskevaan uutisointiin. Sen sijaan pääministerin omalla puolueella, kokoomuksella, vihreillä ja demareilla on ollut huomattavasti matalampi profiili.

Selvää on, että erimielisyydet Ylen sisällä ovat kyteneet pitkään. Tässä asiassa on varottava myös ajautumasta tunteiden aallokossa toiseen äärilaitaan, siis siihen, että koko tämä asia saa elämää suuremmat mittasuhteet.

Sananvapaus tai sen pienikin puute on herkkä asia. On ilmeistä, että ajankohtaistoimitus on saanut jossain vaiheessa – vuosia sitten - hyvin vapaat kädet, ja kun vapautta on alettu kahlehtia kajoamalla toimitustyöhön, on jouduttu törmäyskurssille.

Isommassa kuvassa kysymys on Ylen riippumattomuudesta. Olen muutaman kerran näissä kirjoituksissani pitänyt Ylen puolta poliitikkojen hyökkäyksiä vastaan. Olen arvostanut Ylen kriittistä, mutta tasapainoista otetta vallanpitäjiin. Ylen tehtävänä on toimia demokratian ja sananvapauden vahtikoirana eikä pelästyä herkkähipiäisesti poliitikkojen arvostelua. Ylen vastuulle sälytän mahdollisimman objektiivisten ajankohtais- ym. ohjelmien tuottaminen.

Entä vielä suuremmassa kuvassa? Onko meidän kansainvälisesti katsottuna syvähkö ”kulttuuriperäinen” luottamuksemme toisiamme kohtaan horjumassa vai onko kysymys yksittäisistä tapauksista. Laajemmin ilmetessään nyt tapahtunut rapauttaa myös keskinäistä luottamustamme. Viime kädessä on kysymys hyvästä maineestamme sananvapaus- ja luotettavuuskysymyksissä.