Sotilasliitto Venäjän kanssa?

Filosofian tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen professori emeritus Alpo Juntunen on esittänyt useita kertoja Suomen nykyisestä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta poikkeavaa politiikkaa Suomen tulevaisuuden ratkaisuksi. Hän palaa aiheeseen tuoreessa Kanava-lehdessä (8/2016) kirjoituksessaan ”Viron tie ei ole meidän tie”.

Esitetään heti kärkeen hänen suorasukainen ehdotuksensa: ”Todella konkreettinen ratkaisu maamme turvallisuuteen olisi vahva puolustus ja liittoutuminen Venäjän kanssa. Liitto poistaisi venäläisten epäilykset Suomen puolustuksen uskottavuudesta.”

Monet ajattelevat, että parasta vaieta koko aiheesta, niin epätodennäköinen se toteutumisen kannalta on, mutta ajattelin käsitellä Juntusen ehdotusta tässä ennakkoluulottoman inhorealistisesti, kuten Juntunenkin näyttää menettelevän. Johtopäätöstä se ei kuitenkaan muuta: en näe läpimenomahdollisuuksia tällaiselle ehdotukselle.

Itse asiassa Neuvostoliiton aikana otettiin usein esille Venäjän luoteisrajan turvaaminen, eikä tästä ole montaa vuotta, kun Venäjän taholta esitettiin tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä. Olen useasti maininnut kirjoituksissani Neuvostoliiton tunnetun esityksen vuodelta 1972 (ns. Andrushkevitshin tapaus), jonka tavoitteena oli Neuvostoliiton luoteisrajan turvaaminen yhteistyössä Suomen kanssa. Esitys torjuttiin Suomen taholta monivaiheisten neuvottelujen jälkeen. Asia on juuri nyt ajankohtainen, kun Alpo Rusi on uudessa kirjassaan epäillyt, että kysymyksessä oli Kekkosen tilaustyö. Sivuutan tässä Rusin spekulaatiot.

Neuvostoliitto ei siis kylmän sodan aikana luottanut Suomen kykyyn puolustautua Neuvostoliittoa - Suomen kautta - uhkaavaa vihollista vastaan. Entä nyt? Miten se menettelisi, jos Suomen ja Venäjän välillä olisi sotilasliitto? Juntusen mukaan Suomen puolustus muuttuisi Venäjän silmissä uskottavaksi. Olisin sitä mieltä, että Venäjä luottaisi Suomen puolustukseen vain, jos se saisi sijoittaa joukkojaan ja aseistustaan Suomen alueelle etuvarustuksekseen. Juntunen näkee, että suurvalta Venäjän ”taskussa” (käytän tahallisesti tätä Bresnevin aikanaan käyttämää ilmausta!) Suomi olisi suojassa sekä idästä että lännestä tulevaa hyökkäystä vastaan. Tuntuisi erikoiselta, jos Ruotsi ei tilanteesta vetäisi johtopäätöksiä: se liittyisi Natoon. Olisiko tällainen ketjureaktio Venäjän edun mukaista?

Joka tapauksessa Suomen ja Venäjän välistä sotilasyhteistyötä on lämmitetty useaan otteeseen kylmän sodan aikana ilman näkyvää etenemistä. Juntunen aloittaa aiheen pohjustuksen paljon kauempaa todeten Venäjän politiikan perinteisesti perustuneen voimapolitiikkaan yli ja ohi ideologisten aspektien. Docventuresin taannoisessa dokumenttihaastattelussa (”World Order”) Vladimir Putin totesi suorasukaisesti, että Stalinin politiikka toisen maailmansodan jälkeen ei perustunut ideologiaan vaan geopoliittiseen etuun.

Juntunen laajentaa historiallisen perspektiivin paljon Putinia vanhempiin aikoihin kritisoiden mediaa siitä, että se henkilöi voimapolitiikan historiattomasti Putiniin. Juntunen vertaa Ruotsin vallan ja Venäjän vallan eroja todeten, että autonomian aika oli rauhan aikaa, kun taas Ruotsin vallan aika oli jatkuvaa sotimista. Ja kyllähän Suomi kiistatta kantoi raskaan vastuun Ruotsin puolustus- ja hyökkäyssodista saaden lohdutukseksi vastalahjana imeä laaja-alaisesti ruotsalaisia kulttuurivaikutteita. Autonomian aika oli Suomen historiassa seesteitä kehittymisen aikaa. Keisarit Aleksanteri I:stä lähtien ymmärsivät Suomen rajojen olevan Venäjän rajaseuduista vähiten huolta aiheuttavia. Kuitenkin autonomian loppuaika sortokausineen ajoi Suomen ahdinkoon.

Venäjän omaksuma aggressiivinen kommunismi loitonsi länttä - Suomi mukaan lukien - Neuvostoliitosta. Kommunismi oli Juntusen mielestä imperialismille alistettuna jo 1920-luvulla. Huipentuman tämä kausi saavutti toisen maailmansodan päättyessä, jolloin Neuvostoliitto oli mahtavimmillaan.

Suuressa kuvassa olen itse tuonut esille, että vuosi 1914 oli paljon vaikuttavampi rajapyykkinä kuin vuosi 1989. Päätelmä johtuu juuri siitä, että kommunismin kumoutumisen merkitystä on liioiteltu paradigman muutoksena verrattuna vuonna 1914 käynnistyneeseen maailmansotien yhdistelmään. Suurvaltojen käytöksen taustalta löytyy siis useimmiten voimankäytön ensisijaisuus, eivät ideologiset syyt.

Juntunen nimeää Suomen 1930-luvulla harjoittaman politiikan Neuvostoliiton väheksymiseksi ja halveksimiseksi. Tämä kävi minunkin mielestäni selvästi ilmi ns. Jartsev-neuvottelujen aikana 1930-luvun lopulla, jolloin suomalainen osapuoli oli äärimmäisen kylmäkiskoinen Neuvostoliiton sinänsä häikäilemättömille ehdotuksille. Jälkikäteen nähtynä Jartsev-episodi oli (ja on) täysin looginen vaihe Neuvostoliiton/Venäjän turvallisuustarpeiden strategiassa. Suomi oli luoteisrajan tulppa, kysymys oli siitä luottiko Neuvostoliitto/Venäjä tulpan pitävyyteen. Ei luottanut 1930-luvulla, jolloin se näki etukäteen vaaran, joka uhkasi sitä Saksan ja Suomen lähentymispyrkimysten kautta.

Neuvostoliitto pääsi Suomen osalta tavoitteeseensa hankittuaan sodan jälkeen Porkkalan tukikohdan ja solmittuaan YYA-sopimuksen. Keinot olivat siis Suomen suunnalla ”pehmeät”. Riitti, että Suomen presidentti ja hallitus noudattivat myötämielistä politiikkaa Neuvostoliitoa kohtaan päinvastoin kuin 1930-luvulla tehtiin.

Juntunen viittaa ”eräiden tutkijoiden” kantaan, jonka mukaan YYA-kausi oli toinen autonomian kausi. Tästä voisi rohkeasti vetää johtopäätöksen, että Juntunen haluaisi käynnistää ”kolmannen autonomian” kauden maiden välisen sopimusjärjestelyn kautta. Se hänen näkemyksensä mukaan suojaisi Suomea parhaiten tulevilta tyrskyiltä. Juntunen toteaa lyhyesti itsesensuurin ajan, mutta puhuu suomettumisen rämettyneisyyden sijasta mieluiten juuri toisen autonomian kaudesta.

Kommunismin romahduksen jälkeen Suomessa, kuten muuallakin lännessä katsottiin Venäjä uhan väistyneen. Juntunen toteaa, että ”geopoliittiset realiteetit ja historia unohdettiin” hyväuskoisesti. Vuosituhannen alussa koettiin suurvaltojen suhteiden tilapäinen lämpeneminen. Venäjä jopa harkitsi Natoon liittymistä. Suomi olisi tämän vaiheen jatkuessa hyvinkin voinut liittyä Natoon. Tätä kautta ei kestänyt montaa vuotta.

Suurvaltasuhteiden sittemmin tapahtunutta heikkenemistä on selitetty monin eri tavoin. Juntunen arvioi lännen tunteneen itsensä ylivoimaiseksi itää vastaan ja käynnisti etenemisen kohti Venäjän rajoja. Ratkaisevaksi muodostuivat lännen toimet Ukrainassa ja Keski-Aasiassa. Venäjä ei kerta kaikkiaan voinut hyväksyä suurvalta-asemansa murenemista. Päädyttiin nykyiseen vastakkainasetteluun.

Juntusen mukaan Suomi ajautui tässä tilanteessa ”loukkuun”. Suomi oli eri tavoin (EU, Nato-kumppanuus) liittoutunut länteen ja joutui mm. osallistumaan lännen pakotteisin Venäjää vastaan. Juntunen määrittää Suomen asemaa mm. toteamalla, että ”hälyttävää olisi Baltian esimerkin seuraaminen. Viron tie ei ole meidän tie.”

Juntunen väittää Suomen ajautuvan ahdinkoon, kuten tapahtui vuonna 1939, jos lännen ja idän välillä puhkeaa konflikti. Lännen apuun Juntunen ei luota: Suomi ei ole strategisesti niin tärkeä, että Yhdysvallat uhraisi voimavarojaan Suomen hyväksi. Entä sotilasliitto Ruotsin kanssa? Ei onnistu, sillä Ruotsi noudattaa 200-vuotista liittoutumattomuusperinnettä. Sotilaallinen yhteistyö muutoin on toki mahdollista.

Juntunen kategorisoi vaihtoehdot niin tiukoiksi, että jäljelle jää vain yksi suunta - itä. Sen tieltä hän puhdistaa väylän oletuksilla ja väitteillä. Eikö Juntunen pelkää Suomen joutuvan uudessa liittosuhteessa lännen hyökkäyksen kohteeksi?. Ei, vastaa Juntunen , ”koska lännellä ei ole mitään tarvetta hyökätä Venäjälle”. Sen toki Juntunen myöntää, että Suomen ja Venäjän välisen sopimuksen sanamuotojen kanssa pitää olla tarkkana.

Kuitenkin, jos puhutaan sopimuksesta, puhutaan erittäin epätodennäköisestä vaihtoehdosta. Juntusen ehdotus onkin pistettävä niitä vaihtoehtoja vastaan, jotka keskustelussa ovat olleet esillä eli nykymuotoinen liittoumattomuus kumppanuuksineen ja Nato-vaihtoehto.

Kansalaisten keskuudessa liittoutumattomuudella on vahva kannatus ja olen monta kertaa ilmoittanut kuuluvani tähän rintamaan. Puuttuu yksinkertaisesti usko ja luottamus, että Yhdysvallat heikoksi muotoillun Naton viidennen artiklan perusteella lähtisi aktiiviseen puolustustaisteluun riittävin voimavaroin Suomen takia. Tämä on voimassa riippumatta siitä, mitä amerikkalaiset kenraalit sanovat.

Siispä vaihtoehdoksi jää tuntuva panostus sotilaalliseen liittoumattomuuteen ja eri tavoin sotilasyhteistyö Ruotsin kanssa. Suurin ja merkittävin panostus uhrataan joka tauksessa diplomaattiselle työlle konfliktien torjumiseksi Itämeren alueella.

Suurin osa suomalaisista kieltäytyy edes ajattelemasta Juntusen esittämää vaihtoehtoa. Pohdinta sotilasliitosta Venäjän kanssa on siis teoreettista. Suurin mörkö Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän suhteissa oli aikanaan ideologia, joka ei kelvannut ylivoimaiselle enemmistölle Suomen kansasta. Nyt tätä rasitetta ei enää ole. Venäjän autoritäärisyys, korruptioaltis hallinto ja suurvallan voimapolitiikkaa ovat kuitenkin luotaantyöntäviä asioita. Ideologiasta puhdistettu suurvaltapolitiikka on tehokas este sopimuspohjaiselle sotilaalliselle yhteistyölle.

Suurin este sotilasyhteistyölle on kuitenkin osin selittämätön pelko, historiasta juontuvat uhkakuvat, kulttuurinen vieraus ja mystinen salamyhkäisyys, joka Venäjään liitetään. Voitaisiin kuvitella, että suuri osa näistä esteistä pystytään eristämään sopimuksen sanamuodoilla, mutta silti…..

Näyttää kaiken kaikkiaan siltä, että turvallisuuspoliittinen keskustelu on joka tapauksessa monipuolistumassa aikaisemmasta, jolloin pelkästään Venäjä nähtiin Itämeren alueen ongelmien aiheuttajana. Juntusen esittämä ajatus liitosta Venäjän kanssa on eräänlainen antiteesi aiemmin käydylle melko yksipuoliselle juupas-eipäs-väittelylle.

Venäjä on Itämerellä ja muilla lähialueillaan realiteetti, joka tulee huomioida kansainvälisessä keskustelu- ja päätöksentekoyhteydessä. Venäjä vaatii suurvallan enemmän tai vähemmän perustellulla oikeudella tasaveroista asemaa lännen kanssa.

Yhdysvaltain tuleva ulkopolitiikka on arvoitus paljon suuremmassa määrin kuin Putinin arvaamattomuus. Nationalismi ja eristäytyminen näyttävät ainakin puheissa olevan kovasti esillä. Millä ehdoin suurvaltojen lähentyminen tapahtuu? Tarvitaanko ”vaihtorahaa”? Mikä on pienten valtioiden rooli tulevissa väännöissä?

Alpo Juntunen on antanut oman vastauksensa.