Oikeistopopulismi vs. vasemmistopopulismi

Foreign Affairs -lehden marras-joulukuun 2016 numerossa oli teemana populismi. Aihetta käsiteltiin muun muassa intialais-amerikkalaisen Yalen ja Harvardin kasvatin ja toimittajan Fareed Zakarian artikkelissa ”Populism on March”. Oikeastaan teemoja oli yhdessä artikkelissa kaksikin nimittäin 1) vasemmisto- ja oikeistopopulismin keskinäinen vertailu ja 2) nykypopulismin synnyn juurien selvittäminen. Keskityn tässä ensimmäiseen aiheeseen. Täydennän omilla lisäyksilläni Zakarian arvioita.

Nykyistä vasemmistopopulismia (left-wing populism) on Zakarian mukaan vaikea erottaa pitkän aikavälin (toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien) vasemmistolaisuudesta. Vasemman reunan kritiikki on siis ollut pitkäkestoista. Muutos tapahtui vasta Bill Clintonin presidenttikauden (1993-2001) ja Tony Blairin pääministerikauden (1997-2007) aikana, jolloin liberaali vasemmisto liikkui kohti keskustaa ehkäpä silloin muodikkaan uusliberalistisen hyökyaallon kannustamana. Samanlainen kehitystä tapahtui meillä Paavo Lipposen pääministerikauden (1995-2003) aikana.

Zakarian tulkinnan mukaan edellä mainittu ”keskustasiirtymä” loi vasemmalle aukon, joka pysyi avoinna finanssikriisin (2007-2008) saakka, jonka jälkeen sen täytti vasemmistolainen populismi. Ajankohta osuu hyvin yksiin kriisiä seuranneen hyvin matalan bruttokansantuotteen kehittymisvaiheen kanssa Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Molemmin puolin Atlanttia valtiot velkaantuivat ja työttömyys nousi suureksi, Kreikassa ja Espanjassa hälyttävän suureksi. Suomi seurasi omine ongelmineen valtavirtaa sillä lisähuomiolla, että Suomen ”Nokian jälkeinen” jämähtäminen oli erittäin sitkeää laatua.

Tunnetuimmat tässä tilanteessa suosioon nousseet vasemmistopopulistiset puolueet olivat Espanjan Podemos ja Kreikan Syriza. Samantyyppinen hyöky tapahtui, 1930-luvulla, joskin nykypuolueet populistisimmillaankin ovat keskemmällä puoluekartalla kuin rintama kolmekymmentäluvulla.

Bernie Sandersin vasemmistolaiseksi populismiksi väitetty liike on mielestäni hyvin lähellä perinteisten poliittisten puolueiden ohjelmaa. Erikoiseksi (ja sen takia monien väitteissä populistiseksi) Sanders-ilmiön tekee sen poikkeava vasemmistolaisuus yhdysvaltalaisessa poliittisessa ympäristössä. Sandersin hanke pisti hyvin kampoihin Hillary Clintonille saaden 13 miljoonan demokraatin äänen.

Nykymuotoisten populististen oikeistopuolueiden historia on vasemman reunan ilmiöitä lyhytikäisempi. Saksan (Vaihtoehto Saksalle -puolue, AfD) ja Britannian (UKIP), samoin kuin Ranskan (Kansallinen rintama) populistiset konservatiiviset tai oikeistopuolueet ovat merkittäviä tekijöitä maissaan. Hollannissa on erittäin radikaali ja menestyksekäs Geert Wildersin oikeistopopulistinen Vapauspuolue. Donald Trumpin menestys Yhdysvaltain presidentinvaaleissa perustui hyvin pitkälle samoihin tavoitteisiin kuin eurooppalaisilla populisteilla eli maahanmuuttokriittisyyteen (aina maahanmuuton lopettamiseen saakka), töiden ”palauttamiseen” amerikkalaisille ja kristilliseen islamin uhan vastaiseen liikkeeseen. Trumpilainen populismi voidaan johtaa ns. Movement Conservatism -liikkeestä, joka kehittyi alun perin reaganomicsin ja myöhemmin teekutsuliikeen ympärille.

Oikeistopopulismi on hyvin vahvasti eurooppalainen ja yhdysvaltalainen ilmiö. Euroopassa oikeistopopulismi on kaksinkertaistanut kannatuksensa 1960-luvulta tähän päivään tultaessa. Vasemmistopopulismi on samalla ajanjaksolla jopa viisinkertaistanut kannatuksensa. Aasiassa se ei ole saanut jalansijaa, ei edes kehittyneissä Japanissa ja Etelä-Koreassa. Etelä-Amerikassa (Argentiina, Bolivia ja Venezuela) vasemmistopopulismi taas on laskussa.

Euroopassa oikeistopopulismin kannatus on keskimäärin 13,7 prosenttia ja vasemmistopopulismin 11,5 prosenttia.

Kaikkein merkittävin piirre nykymuotoisessa populismissa on sen irtautuminen perinteisestä vasemmisto-oikeisto-akselista omilla arvoasetelmillaan. Perinteisesti vasemmistossa on kannatettu julkista kulutusta, isoa hyvinvointiyhteiskuntaa ja yrityssektorin säätelyä, kun taas oikealla on kannatettu pientä julkista hallintoa, harvaa yhteiskunnan turvaverkkoa ja laissez-faire -kapitalismia. Zakaria antaa näiden käsitteiden ja sisältöjen sijasta huomattavan suuren merkityksen muutosagentteina toimiville kulttuurisille arvoille sekä oikeisto- että vasemmistopopulismissa, itse asiassa huomattavasti yli taloudellisten merkitysten. Myös Suomessa kulttuuristen arvojen korostuminen näkyy perussuomalaisten politiikkapainotuksissa.

Mikään ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettua, nimittäin mitä pidemmälle Trumpin ministeri ym. -nimitykset ovat edenneet sitä vahvemmin hänen hallituksensa muistuttaa perinteistä oikeistohallitusta. Voidaan jopa esittää epäily, että Trumpin vaalikampanjan aikana esittämät kulttuuriset teemat ovat enää hyvin ohuesti mukana hänen hallituksensa ohjelmassa. Perinteinen politiikka voittaa populistiset teemat?!

Onko toteutumassa klassinen marxilainen kuvio, jossa historiaa eteenpäin ajavina voimina eivät toimi henkiset (kulttuuriset) tekijät vaan materiaaliset (taloudelliset) tekijät?

Vastaavasti Suomessa perussuomalaiset ovat politiikassaan siirtyneet oikealle hallituksessa olonsa aikana.

Populismissa on toki vielä jäljellä huomattavia poikkeamia perinteiseen vasemmisto-oikeisto -jakoon ja niitä on syytä tarkastella nimenomaan siitä näkökulmasta, että kannattajat odottavat radikaaleja muutoksia nykytilanteeseen. Niihin paneudun tämän kirjoituksen toisessa osassa.