Isänmaallisuus nationalismin ja hyvinvointivaltion välissä

Suomi lähestyy itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlia arvojen ja poliittisten suuntausten sekavassa hetteikössä. Tässä kirjoituksessa pohdin isänmaallisuuden suhdetta ajan tärkeisiin arvoihin historianäkökulmaa unohtamatta.

Korostunut isänmaallisuus vallitsi meillä maailmansotien välissä, sillä painavalla lisähuomautuksella, että isänmaallisuus pyrittiin omimaan tietylle osalle kansaa. Tämä osa muodostui pääosin poliittisesta oikeistosta ja pieneltä osin keskustan kannattajista.

Isänmaallisuuden lisäulottuvuutena oli Suur-Suomi-haave 1920-luvulta aina 1940-luvun alkuun. Tälle ajalle oli ominaista vihasävyinen isänmaallisuus: osalle kansasta isänmaallisuus oli arvokasta, kun se oli suunnattu jotain vastaan. Eräs asia kannattaa muistaa: rintamiehille ihan oikeasti luvattiin lisämaita valloitetulta alueelta jatkosodan aikana. Tämä jos mikä tehosi suurimpaan osaan taistelijoista ja lisäsi sodan kannatusta.

Maailmansodan jälkeen vasen reuna puoluekartalla haki hyvitystä kärsimilleen tappioille osana kansainvälistä kommunistista liikettä. Tosin suomalainen kansandemokraatti säilytti sittenkin isänmaallisuuden asteen tuntuvana palopuheista huolimatta. Asia ei ole ihan näin yksiselitteinen, sillä ns. aseveljet hakivat isänmaallista liittoa vasemmiston ja porvariston yhteistyöstä. Asevelisosialistit pyrkivät toteuttamaan vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa, mutta kommunistien pyrkimyksiä ehdottomasti vastustaen. Asevelisosialistien sosialismi (tai skandinaavien malli) oli sinivalkoista.

Kirjassa ”Rauhaton rauha”, toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen (Vastapaino, 2016) todetaan filosofi Peter Sloterdijkin sanoin, että vuoteen 1945 päättyi eräänlainen ”sankariaika”. Nykyaikaiset kansakunnat syntyivät maailmansotien yhteydessä ja niiden muodostuminen heijastui kyllästymisenä jatkuvaan ”sankarilliseen” sotimiseen. Pyrkimyksenä sotien jälkeen oli pikemminkin kansalaisten hyvinvoinnin parantaminen ja taloussuhteiden ensisijaisuuteen panostaminen.

”Rauhattomassa rauhassa” todetaan Suomessakin tapahtuneen samantyyppinen kehitys: sankariaika väistyi sodan jälkeen hyvinvoinnin tavoittelun tieltä: isänmaa korvautui yhteiskunnalla. Hyvin suuressa kuvassa näin varmaan olikin, mutta omat muistikuvani 1960-luvulta ja (hiukan heikommin) 1950-luvulta palauttavat mieleen hartaan isänmaallisen hengen, jota tänä päivänä ei tapaa (mikä ei ollut yllättävää, koska sota ja sen uhrit olivat tuoreessa muistissa). Mutta totta toinen puoli. Kyllä rauhan askareet täyttivät ihmisten mielen ja tärkeäksi asiaksi muodostui vaurauden tavoittelu isänmaallisuutta vähemmän korostavassa hengessä.

Etsimättä tulee mieleen Väinö Linnan tietynlainen karsastus ”verihurmeista” Runebergia (ja sankarimyyttiä) kohtaan. Linna ei todellakaan arvostanut Runebergin alentuvaa suhtautumista suomalaisten henkisiä kykyjä kohtaan. Linna halusi osoittaa, että suomaiset pärjäävät hengen kilvoittelussa siinä kuin muutkin, usein paremminkin. Siksi hän halusi ”Tuntemattomassa sotilaassa” nostaa ”sammakkoperspektiivin” (kritiikkiä esimiehiään kohtaan harjoittavan sotilaan) niin vahvasti esille. Väinö Linna – kuten hän eräässä esseessään totesi - halusi antaa suomalaisille erään seikan, joka Runebergilta unohtui, nimittäin pään! Nämä ovat tärkeitä lähtökohtia määritettäessä Suomen ja suomalaisten isänmaallisuutta sotien jälkeen.

Muutoksen airuena oli monessakin mielessä sota. Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa. Demokratisoiko siis sota Suomen? Matti Kurjensaari: ”Paradoksaalista kyllä vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. Sen kulta-aika osuu yksiin palkkatyön mahtiajan kanssa 1960-luvulta 1980-luvulle.

Demokratisoitumiskehityksen myötä myös isänmaallisuus tasa-arvoistui. Siitä tuli lähes kaikille tärkeä asia. Edellä kuvatulla tavalla isänmaallisuus saavutti mielestäni terveen tasapainoisen tason sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Siitä ikään kuin hävisi jäykkä juhlallisuus. Vanhat ajat toki palautettiin mieleen itsenäisyyspäivänä, mikä on ymmärrettävää.

Paljon keskustelua herättänyt taistolaisliike 1970-luvun alkupuolella oli välivaihe, jossa joidenkin äärivasemmistolaisten taholta isänmaallisuus asetettiin kyseenalaiseksi, varsinkin se, mikä liittyi 1920- ja-30-lukujen vihaisänmaallisuuteen. Kysymys oli eräänlaisesta vastavihamielisyydestä. Tuon ajan opiskelijana en kuitenkaan paisuttelisi silloisen pienen vähemmistön vaikutusvaltaa.

On väitetty, että Neuvostoliitto esti isänmaallisuuden voimakkaan ilmenemisen YYA-kaudella. Tässä näkyy mielestäni ideologinen asenne selvästi: pyrittiin luomaan kuva, että koko Suomi vapisi, ja sitten Neuvostoliiton sortumisen jälkeen seurasi suuri vapaus. Olen skeptinen tälle selitykselle, vaikka olenkin tunnistanut ”vanhan isänmaallisuuden” paluun 1990-luvulta eteenpäin. Sotien sankareita on palautettu esikuviksi aina kenraali Adolf Ehrnroothista alkaen.

On selvää, että isänmaallisuus kohoaa arvoon arvaamattomaan lähestyttäessä 100-vuotisjuhlia. Presidentti on alkanut palauttaa mieliin saavutuksiamme, joiden tunnistaminen on joiltakin osin alkanut hapertumaan. Ikävät taloutta koskevat asiat ovat olleet esillä niin vahvasti, että menestyminen erilaisissa globaaleissa paremmuuskisoissa on jäänyt taka-alalle. Olemme kärsineet joitakin takaiskuja taloudessamme, mutta suuressa kuvassa se, mikä on jäänyt, on runsasta.

Isänmaallisuus ja sen merkitys sekoittuvat tänä päivänä pakolaisongelmaan, talouden haasteisin, globalisaation vyöryyn ja ihmisten ymmällä oloon teknologian kehittymisen keskellä. Suhde isänmaallisuuteen on varmaankin segregoitunut, ei niin, etteivätkö perusasiat olisi yhteisiä, vaan sen takia, että kokonaiskuva on niin hahmottumaton.

Kansakunnan eheys on muuttanut muotoaan. Joidenkin on ollut vaikea ymmärtää, että ihonväriltään jonkin muun värinen kuin kantaväestöön kuuluva voi tuntea samanlaista isänmaallisuutta kuin ikänsä täällä asunut.

En tiedä, mikä siinä on, mutta olen aina tuntenut suurta ylpeyttä, kun maahanmuuttajan jälkeläinen on suomalaistunut, vaikka onkin säilyttänyt isänsä tai äitinsä kulttuurista tärkeiksi kokemiaan elementtejä. Kuvittelen mielessäni, että hänen isänmaallisuutensa on erisävyistä, mutta kuitenkin samanlaista kuin meidän kantaväestöön kuuluvien.

Itsenäistymispäivän lähestyessä heräävät ne, jotka haluavat korostuneesti kertoa muille, että ovat ”aitoja” suomalaisia. Se sisältää ajatuksen, että on joitakin muita, jotka eivät sovi suomalaisiksi. Vihaisänmaallisuus (joka ei ole oikeaa isänmaallisuuta lainkaan) on viime vuosina nostanut jälleen päätään. Nationalismi on terveen isänmaallisuuden nurja puoli.

Nyt 99-vuotias Suomi-neito on kansainvälistymässä huimaa vauhtia. Kun kirjoitan tätä on Slush-tapahtuma parhaillaan meneillään. Suomalaisuus nähdään tässäkin yhteydessä ylpeyden aiheena, olemmehan koko Slush-ajatuksen henkisiä sponsoreita. Suomalaisuus sulautuu kansainvälistymiseen, mutta toimii samalla erottautumistekijänä, jolle annetaan näissä yhteyksissä suuri arvo. Kysymys on positiivisesta erottautumisesta.

Tänä päivänä isänmaakokemuksen suuri uhka on mielestäni polarisaatio kansalaisten välillä. Odotan mielenkiinnolla, miten eliitti, keskiverto kansalainen ja osattomiksi monesta jäänyt köyhä ottavat vastaan 100-vuotiaan Suomen.

Satavuotias Suomi-neito on oikeastaan ihme. Selvisimme viime vuosisadalla kaksi kertaa Saksan ja Venäjän (Neuvostoliiton) välistä kuin ihmeen kaupalla jauhautumatta suurvaltojen sotapeleissä.