Alenevien palkkojen lait

Juha Siltala on laatinut Kalevi Sorsa -säätiön toimeksiannosta syyskuussa 2016 ilmestyneen raportin ”Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta”. Alaotsakkeena on ”Uuden talouden keikka- ja silpputyö paluuna entiseen”.

Raportissa Siltala palaa niihin teemoihin, joita hän on ansiokkaasti pitänyt esillä tutkimustyössään. Pelkistetysti Siltalan ajattelulle voisi antaa nimen ”työn huononemisen historia”. Paljon on asioita jotka tämä käsite pitää sisällään: Mikä on tämän kehityksen historiaulottuvuus? Mikä on teknologian osuus? Entä miksi monet ovat kuitenkin tyytyväisiä työn satunnaistumiseen, sen silppuluonteeseen? Paljon on kysymyksiä, joihin Siltala pyrkii vastaamaan. Itsekin heitän joitakin haasteita joukkoon.

Miksi raha ei enää kierrä työn kautta kysynnäksi ja turvallisuudeksi, mihin olemme tottuneet ns. hyvinvointiyhteiskunnan aikana 1960-luvulta 1990-luvulle? Siltala kysyy avainkysymyksen: ”miksi alusta- ja keikkatalous palauttaa palkkatyön alkumuotoonsa, päiväläisen satunnaistöiksi?”

Mainion esimerkin menneiden aikojen käytännöistä kertoo Pentti Haanpää teoksessaan ”Noitaympyrä”, jota Siltala lainaa. Metsätyönjohtaja Pate Teikka valitti nimismiehelle, että tukkityömaa alkoi muistuttaa taistelutannerta, kun hänen hevosensa kuoli verensyöksyyn. No, nimismies käyttäytyi kunnon virkamiehen tavoin ja rajoitti ajoa, jonka seurauksena Teikka sai siitä hyvästä lopputilin. Teikan toimeksiantaja, metsäpäällikkö selitti: ”Niin, te näette asiat liian monelta puolelta! Te olette kai väärällä uralla. Te myönnätte itse asemanne vaikeaksi. Me emme tahdo pitää teitä vaikeuksissa. – – Kerran huomaatte, että tämä maailma on otettava tällaisenaan. Ehkä sitten sovimme työskentelemään yhdessä.” Siinähän se tuli: ”maailma on otettava tällaisenaan”. Jos rupeat ”parantamaan” sitä, huomaat olevasi heikoilla.

Tämän kirjoittajan työura osui sikäli oikeaan rakoon, että työt, joita tein tulivat palkituksi kohtuullisesti ja työura kesti – vakinaisesti - kokopäiväisesti yli 35 vuotta. Ahkeruus palkittiin. Voi olla, että jälkikäteen historiaa tutkittaessa ajanjakso nimetään ”palkkatyön kultaiseksi ajaksi”.

Nyt on toisin. Tosin, kun tilastoja katsotaan keskiarvolukuina, näyttäisi siltä, että muutokset eivät ole suuria. Kokopäivätyö on edelleen vallitseva työn tekemisen muoto.

Tarkemmassa tarkastelussa kuva muuttuu.

Tilastot näyttävät, että määräaikaista osa- tai kokoaikatyötä tekevien määrä on itse asiassa laskenut (vuonna 1997: 339 000, vuonna 2015: 322 000), mutta jatkuvaa osa-aikatyötä tekevien määrä on lähes kaksinkertaistunut (vastaavasti 115 000 ja 219 000). Numerot ovat numeroita, mutta käytännössä kysymys on toimeen tulemisesta.

Siltala toteaa: ”Julkinen keskustelu alkaa kallistua siihen suuntaan, että työtä ei enää synny, jos siitä pitää maksaa elantoon riittävä palkka. Jotta tekemätön työ tulisi tehdyksi ja halpatyö kelpaisi, sen vastaanottamista pitäisi tukea ja yleissitovia työehtosopimuksia vastaavasti heikentää”.

Tilastoista löytyy tukea arkihavainnoille: alle vuoden kestäneiden UUSIEN työsuhteiden osuus kaikista työpaikoista on noussut 40 prosentista 60 prosenttiin.

Kaiken kaikkiaan epätyypillisiä työsuhteita oli vuonna 2014 jopa 530 000. Saksassa vuonna 2009 joka toinen työsuhde oli määräaikainen. Siltala: ”Aina 1990-luvulle asti työpaikat merkitsivät sosiaalista nousua ja yhteiskunnallista integraatiota, nyt polarisaatiota ja sosiaalista laskua”.

Yhdysvalloissa vastaava kehitys on tapahtunut jo aiemmin: kansainvälisesti kilpaillut sektorit ovat alttiita palkanalennuksille ja töiden ulkoistamiselle, mikä on ollut Donald Trumpille vaaliase hänen luvatessaan työpaikojen palauttamista takaisin Yhdysvaltoihin. Haaste on kova, sillä työtä on siirretty monimutkaisin ratkaisuin esimerkiksi Intiaan. Seuraus on ollut selvä: yritysten voitot ovat kohonneet ennätyskorkealle.

Töitä riittää myyntiedustajille, puhelinmyyjille, franchising-yrittäjille…. Näitä töitä ei vältellä vanhojen hyvien aikojen kaipailusta johtuen, vaan koska palkalla ei tule toimeen.

Lähestyykö tilanne 1930-luvun lamaa, jolloin palkat saattoivat jopa puoliintua – silloinkin kansainvälisen kilpailun seurauksena - samalla kun ammattiyhdistys oli lyöty matalaksi? No, tänä päivänä työntekijäjärjestöt ovat vielä voimissaan - muutostrendejä on kuitenkin ilmassa.

Monia töitä tehdään nykyisin nettivälittäjien ja digitaalisten palvelualustojen kautta. Työ on monilta osin muuttunut keikkataloudeksi. Joskus tulee mieleen, että työt ovat muuttuneet ”lisätyön” luontoisiksi. Ne sopivat lisätienestäjä haluaville perheenäideille ja opiskelijoille, mutta karmea totuus on, että ne ovat korvanneet myös työssäkäyvien aikuisten kokopäivätyötä. Asiakkaat ja välittäjä hyötyvät, mutta työtä ei riitä työntekijän elannoksi.

Uusissa ”välittäjiin” perustuvissa töissä ei muodostu työsuhteita, joiden kautta välilliset työvoimakulut hoidetaan automaattisesti. Työn tekemisen välineet siirtyvät usein työntekijän harteille (Uber-kuskit). Sama logiikka alkaa koskea myös toimittajia, juristeja ja kirjanpitäjiä.

Osassa töistä on siirrytty työsuhteesta työkorvausmalliin. Mallissa toimeksiantaja ei maksa välillisiä työvoimakuluja. Työvälineenä käytetty auto voi olla nuoren työntekijän vanhempien, jotka maksavat bensakulut. Työntekijät voivat olla tyytyväisiä työn vapauteen – heidänhän tarvitsee huolehtia vain työn suorittamisesta. Siltala: ”Kuljettajan toimeentulo perustuu siis tulonsiirtoon kotitaloudelta työnantajalle: vanhemmat maksavat kansalaispalkkaa autokuluina, että lapsi saattoi elää työllään”. Lisätienestinä edellä kuvattu on OK, mutta onko mahdollista, että kyseisiä töitä hoidetaan jatkossa päätyönä, jolloin entisen mallinen perheen perustaminen ja asunnon hankkiminen vaikeutuvat oleellisesti? Jatkuva passissa olo ei mahdollista normaalia perhe-elämää.

Palkkatyö palautuu jälleen historialliseen kontekstiin. 1800-luvulla työhön kutsuttiin tehtaaseen vain silloin, kun tehtaassa oli tarvetta (nyt nollatuntisopimukset!) . Olen käsitellyt tätä aihetta tarkemmin blogikirjoituksessa ”Friedrich Engels – kapitalisti, jonka sydän sykki työväelle” (26.4.2015).

Uudentyyppisten työpaikkojen myötä työmahdollisuudet myös lisääntyvät. Työtä on siis tarjolla, mutta aiempaa huonommalla palkalla. Kun verovaroin pystytetty hyvinvointipalvelujen verkosto on rakennettu eri olosuhteissa, voi sen ylläpito vaikeutua oleellisesti uusissa palkka-aleoloissa.

Osassa alustatalouden yrityksistä ovat työsuhteet palanneet. Niissä on siis edetty perinteisen palkkatyön suuntaan. Parhaimmillaan kehittyy uudentyyppisiä ammattilaisia, jotka saavat kunnollisen korvauksen työstään. Epäilen kuitenkin, ettei tarpeeksi. On kehittynyt kokonaisia työntekijöiden armeijoita, jotka tekevät työtä epätyypillisesti. Yhdysvaltojen työvoimasta jo nyt 35 prosenttia on freelancereita, Suomessa vasta 2 prosenttia! Yhdysvalloissa he ovat usein kovan luokan ammattilaisia. Britanniassa on eniten itsensä työllistäjiä.

Itsensä työllistäjien tulotaso on alhaisempi kuin palkansaajilla. Melkein puolet heistä kuuluu Suomessa alle 18 600 euroa vuodessa ansaitseviin. Freelancerit ovat usein tyytyväisempiä työhönsä kuin palkansaajat johtuen työn joustavuudesta, kontrollivapaudesta ja siitä, että voi työskennellä kotona. Toisaalta freelancer joutuu hoitamaan kaikki työhön liittyvät oheistehtävät, joille ei usein lasketa aikaa. Rahapulakin saattaa olla jatkuva seuralainen.

Työttömyys tai epätyypilliset työsuhteet kohtaavat myös korkeasti koulutettuja. Saksassa toiseksi suurin työttömiksi valmistuneiden joukko on yliopistotutkinnon suorittaneet.

Kun ennen sosiaalinen koheesio toimi elintason kohottajana, on nyt täysin realistista odottaa alenevaa kierrettä omien lasten osalta. Kotoa annettu tuki tai perinnöt voivat pelastaa joksikin aikaa, mutta suhteellinen köyhtyminen on todennäköinen vaihtoehto. Työnteon vapaus, irtautuminen perinteisestä palkkatyöstä voi merkitä köyhyystuomiota.

Usein korostetaan teknologisen kehityksen aiheuttamia tappiota urakierrossa. Aivan vallitsevaa on kuitenkin yhteiskunnan valtasuhteiden kautta tapahtuva ihmisen alistaminen. Työntekijän kohtaloista päätetään isommissa pöydissä. Siltala viittaa Englannin koululaitoksen pyrkimykseen vahvistaa oppilaita kohtaamaan vaihtuvat työsuhteet. Sosiaaliturva jää tulevaisuudessa yhä useammin omalle kontolle.

Monille työpaikka on elämän tärkein tunnustus. Juuri se on kuitenkin nykyisin hauras elementti ihmisen elämässä. Ihmisten nettopalkkatoiveet ovat tutkimusten mukaan alentuneet sitä mukaa kuin taantuma kestää ja kestää. Suuri osa ihmistä ottaisi mitä työtä tahansa vastaan, jos sitä olisi tarjolla. Kuitenkin on syytä valmistautua siihen, että osa työntekijöistä luopuu kokonaan työnhausta ja yrittää keplotella jotenkin eteenpäin.

Näyttää siltä, että nykyinen työpaikkakulttuuri silloinkin, kun se toimii ei tuota sitä talouskasvua, mihin aiemmin totuttiin. Ei synny uusia innovaatioita riittävästi. Miksi? Koska alustatalous käyttää jo olemassa olevia resursseja (Uber-autot, vuokrattavat kodit) synnyttämään uutta. Alustalouden ongelma on myös sitoutumisen puute niihin työntekijöihin verrattuna, jotka työskentelevät vakituisessa pakkatyössä.

Kun ihmisiltä vaaditaan koko aikaista omistautumista palkkatyölle, syntyy turhautumia, koska uusi palkkatyö uusissa muodoissa ei tuo tullessaan entisenlaista turvallisuutta. Nykyisyys huutaa uudentyyppistä sosiaaliturvaa, joka kattaisi ihmisten turvallisuushakuisuuden.

Perustulosta puhutaan paljon, mutta sen ongelma on sen matalaksi jäävä taso. Työssäkäyviä ei voi rasittaa uusilla menoerillä. Tarvitaan valtavan laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jotta veroparatiisit ym. saadaan rahoittamaan perustuloa.

Palkkatyö historiallisena väliaikaisratkaisuna – sillä sitä se on – osoittautui hedelmälliseksi niin kauan kuin sitä kesti (tai niin kauan kuin sitä kestää). Se on taannut yhteiskuntarauhan, vakauttanut pääomaliikkeitä, se on mahdollistanut oman työn pysymisen riittävällä tasolla, jolloin ei ole tarvinnut olla koko ajan mittauttamassa työpanostaan markkinoilla. Se on mahdollistanut kiinteän perhemuodon ja sillä on torjuttu yhteiskunnallista polarisaatiota.

Horjuuko yhteiskuntarauha? Monet ovat sitä mieltä, ettei niin tapahdu kuitenkaan. Talouden stagnaatio pikemminkin ylläpitää ”pakkorauhaa”, koska työtilaisuuksia ei yksinkertaisesti ole. Keskiluokan sosiaalinen nousu ja vaurastuminen jäivät teolliselle aikakaudelle. Pirstoutunut tuotanto ei tuota poliittisia tai yhteiskunnallisia luokkia, jotka olisivat edellytys joukkovoiman laajemmalle esiintymiselle. Samaan lopputulokseen johtaa yhä jatkuva yksilöllistymiskehitys.

Juha Siltalan raportti ei jätä kylmäksi. Se on analyyttinen ja tiivis yhteenveto työnteon ja siitä maksettavien korvausten maailmasta. Synkänoloinen? Kyllä, kuten aina häneltä, mutta toivottavaa olisi silti, että siihen tutustuttaisiin työpaikoilla. Muutokset omassa työympäristössä eivät lopu taantuman päättymiseen.