Toisinajattelijoiden Suomi

Tietokirjailija Matti Salminen on kirjoittanut kirjan nimeltä ”Toisinajattelijoiden Suomi” (Into, 2016). Kirja on saanut joiltakin nettikirjoittajilta kriittisen vastaanoton. Arvostelijat ovat kritisoineet kirjan henkilövalikoiman vasemmistolaisuutta. Objektiivisestikin katsottuna kirjan (työ)nimeksi olisi sopinut ”Porvarillisen hegemonian kritisoijat (tai toisinajattelijat)”.

Kyllä arvostelijat ovat siinä mielessä oikeassa, että kirjan esittelemien toisinajattelijoiden henkilövalikoima on tietoisesti vinoutunut aatteellisesti, mutta toisaalta henkilökavalkadi muodostaa näin esiteltynä itsenäisyyden aikakauden toisinajattelijoiden perusrungon. Henkilöiden ajattelu tulee hyvin valaistuksi. Mukana ovat mm. Jörn Donner, Paavo Rintala, Raoul Palmgren, Jarno Pennanen, Hella Wuolijoki, Olavi Paavolainen, Matti Wuori, Esko Seppänen, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Väinö Linna, Pentti Haanpää, Yrjö Kallinen….

Voidaan asettaa kysymys, mitä vastaan edellä mainitut ajattelivat toisin (toki mukana on edelleen elossa olevia ihmisiä)? Olivatko he ”poroporvarillista” Suomea vastaan. Mielestäni kyllä. He olivat laajemmin ajateltuna pölyttynyttä, umpimielistä ajattelua vastaan ja halusivat ravistella sitä. On sitten kunkin lukijan varassa miettiä, kuinka paljon mukana on ideologiaa ja kuinka paljon yleistä humaania pohdintaa ja monipuolista yhteiskuntakritiikkiä.

Teokseen on valittu myös paljon porvarillisia tai sitoutumattomia henkilöitä, esim. Pentti Linkola, Paavo Haavikko, Urho Kekkonen, Arvid Järnefelt, Heikki Ritavuori, K.J. Ståhlberg….. Nämäkin nimet osoittavat, että kirjan henkilögalleria ei ole pelkästään vasemmalle kallellaan.

Kirjan alaotsake on ”Tarinoita yhden totuuden maasta”. Asetelma on sellainen, että porvarillisen hegemonian Suomi on vallitseva ja Salminen esittelee tätä ”teesiä” vastustavia suomalaisia historian henkilöitä. Teoksen kritisoijat näyttävät arvostelujensa takaa yhtä ideologisen oikeistolaisilta kuin kirja vasemmistolaiselta. Olisi tietysti mainiota, jos laadittaisiin henkilökavalkadi ”vasemmistolaisen Suomen” kriitikoista. Äkkiä mieleen tulevia hahmoja voisivat olla ”Palle” Palmroth, Jaakko Okker, Tuure Junnila, Veikko Vennamo, Georg C. Ehrnrooth, Kari Suomalainen, Pentti Poukka…. He taistelivat vasemmistolaisena pitämäänsä suomalaista hegemoniaa vastaan.

Kirjassa on viitisenkymmentä henkilöhahmoa, lähes kaikki miehiä. Ehkä se sitten kuvaa sitä, kellä on ollut kanttia vastustaa olemassa olevaa totuutta….

Valitsen tähän yhden Salmisen henkilöhahmoista - Arvid Järnefeltin (1861-1932) - lähempää tarkastelua varten. Hän on mielenkiintoinen hahmo, koska punaisten ja valkoisten vastakkainasettelussa hän asettui välittävälle kannalle ja joutui sopua hakeneena ”toisinajattelijana” häviölle, kun asemiaan hakeneiden osapuolien keskelle ja välille ei jäänyt tilaa. Hän toimi ikään kuin valkoisten ja punaisten rajapinnassa. Lisäulottuvuuden hänen interventioonsa kahtiajakautuneen kansakunnan ytimeen tuo se, että hän myönsi kuuluvansa yläluokkaan. Ja tietenkin hän kuului Järnefeltien kulttuurisukuun. Hän oli perustamassa Päivälehteä, Helsingin Sanomien edeltäjää. Myöhemmällä iällä hänestä tuli tolstoilainen ja kristillinen anarkisti. Kirjailijana hänet tunnetaan parhaiten teoksesta ”Vanhempieni romaani”.

Ns. kirkkopuheissaan (Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkot) toukokuussa 1917 hän puhui rauhan , tasa-arvon ja täydellisen aseista luopumisen puolesta. Puheet liittyivät tilanteeseen, jossa sekä oikeisto että vasemmisto alkoivat valmistautua aseelliseen välienselvittelyyn. Puheita edelsi Järnefeltin tuntema suuri tuska, että hänellä oli suorastaan jumalallinen tehtävä kertoa, millaista tuhoa kohti oltiin etenemässä.

Puheiden rakenne oli mielenkiintoinen. Yläluokkaisena hän tunsi tarvetta asettua yhteiskuntaluokkansa omaksitunnoksi: ”Me (!) tunnustamme että (yläluokkainen) kulttuurimme on ajanut karille. Luulimme voivamme opastaa teitä (työväestöä) ja johtaa teitä tulevaisuuden onnelaan”.

Järnefelt tunsi huonoa omaatuntoa sen johdosta, että hänen oma luokkansa oli pettänyt odotukset (onnen tuottamisessa koko kansalle). Kenen odotukset? Ehkäpä hän kuitenkin puhui vain omista ja samanmielisten kumppaniensa odotuksista, ei koko luokan puolesta eli ”meidän” odotuksista. Kuinka moni lopulta ajatteli kuin Järnefelt?

Järnefeltin ajattelu on siis myötätuntoisen yläluokkainen. Ymmärrän niin, että koska kansansivistystyö ei ollut levinnyt vielä kovin laajalle Järnefelt otti koko luokkansa puolesta vastuuta kansan sivistämisestä, ja nyt näytti siltä, että tehtävässä (sisällissodan uhatessa) oli epäonnistuttu.

Järnefeltin asennoituminen on sekä alistuvainen että odotuksia luova: hän toivoi, ettei vallan luovutus työväelle vastavuoroisesti johtaisi (kostonhimoiseen) vastareaktioon: ”Kun nyt luovumme johtavasta asemastamme, tahtoisimme kuitenkin pyytää teitä, että te ette puolestanne seuraisi meidän esimerkkiämme ja käyttäisi järkeänne meidän tuhoksemme….”.

Ja Järnefelt jatkaa: ”Eikö riitä, että vain lakkaatte meitä tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän käskystämme takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä vapaiksi ihmisiksi?”. Järnefeltin vetoomus on suorastaan epätoivoinen pyrkimys anella sovintoa. Siinä on jotain naiivia – mutta sydämellistä - uskoa, että vallassaolijat luopuisivat vapaaehtoisesti vallastaan ja valtaan haluavat luottaisivat, että valta luovutetaan ilman väkivaltaa.

Järnefeltin toisinajattelijuus ei siis ole jotain vastaan, jonkin puolesta, vaan etujen yhteensovittamispyrkimys tilanteessa, jossa vastakkainasettelun perusteena oli keskinäisen vihan synnyttämä ”normaali” tila.

Järnefeltillä oli tuhansia kuulijoita kirkkopuheillaan, kuitenkin aivan liian vähän, että työväki ja kansakunnan eliitti olisivat saaneet tartunnan sovintovetoomuksista. Järnefelt jäi puheidensa jälkeen toiveikkaana Helsinkiin odottelemaan kirkkopuheidensa vaikutuksia. Turha toivo: Järnefelt sai päinvastoin syytteen kirkkoihin tunkeutumisesta avustajiensa kanssa ja lopulta seurauksena oli kahden kuukauden tuomio. Silloin oltiin jo vuodessa 1919. Valtionhoitaja Mannerheim armahti hänet välittömästi tuomion kärsimisestä.p>

Matti Salminen seurailee määrittelemiensä – itsenäisyyden ajan - toisinajattelijoiden elämäkertoja kuitenkin niin, että viimeiset vuosikymmenet ovat vain muutamien edustajien varassa. Ehkä näin on parasta. Jälkensä historiaan jättävät toisinajattelijat voidaan määrittää vasta tietyllä aikaviiveellä.

Tolstoilainen Arvid Järnefelt ajatuksineen kuului kuitenkin ensimmäisen tasavallan ja myöhempien aikojen voittajiin: Suomeen syntyi kuin syntyikin järnefeltiläinen sopu eri kansanryhmien välille.