Populismi politiikan markkinoilla

T&Y-lehdessä 3/2016 oli mielenkiintoinen akatemiatutkija Juha Herkmanin artikkeli ”Populismin ongelma?”, jossa hän tarkasteli populismia eurooppalaisena ja varsinkin skandinaavisena ilmiönä. Käytän ohessa Herkmanin artikkelia pohjana omille populismin tulkinnoilleni.

Herkman toteaa aivan oikein, että populismilla ei ole yhteistä ideologista pohjaa. Sen voi liittää kilpaileviin ideologioihin, joka selittää osin sen elinvoimaisuuden. Herkman tunnistaa lähteisiinsä nojautuen useita erilaisia populismia määrittäviä piirteitä, joista yhteenveto seuraavassa:

1) Kansallismielinen nationalismi yhdistetään sosialismiin tai konservatismiin. Tavoitteena on vedota kansan syviin riveihin (ollaan ”unohdetun kansan asialla” tai ”iskulauseena on ”kyllä kansa tietää”). Kansaa puolustetaan herroja, eliittiä vastaan. Haasteena on, mikä on kansa, ketä oikein puolustetaan?

2) Länsimaisissa demokratioissa populismia luonnehditaan usein protestiksi tai vastaliikkeeksi. Ollaan vanhoja puolueita vastaan, jotka eivät enää puhuttele äänestäjäkuntaa (persujen menestys vuoden 2011 vaaleissa!).

3) Populismi voidaan määrittä poliittiseksi tyyliksi, jota luonnehtii kansaan vetoava retoriikka. Ero varsinaisen populistin ja suositun perinteisen poliitikon välillä voi olla hyvin ohut (vrt. Soini/Stubb).

4) Populismissa on usein kysymys ideologisesta rajanvedosta tai ihmisryhmien vastakkainasettelusta. Tyypillinen on jako ”puhtaaseen kansaan” ja korruptoituneeseen eliittiin.

5) Populismi on prosessi, joka on jatkumo. Tietty joukko tunnistaa itsensä poliittiseksi toimijaksi, joka haluaa muutoksen aikaiseksi. Usein tällöin viitataan sellaisin ryhmiin, joita ei politiikka juuri kiinnosta. Äänestysprosentti voidaan ainakin hetkellisesti saada korkeammalle tasolle.

6) Populismi ammentaa voimavaransa meneillään olevasta kriisistä (esim. Syriza, Podemos). Sekä vasemmisto että oikeisto voivat yhdistyä saman populistisen liikkeen alaisuuteen. Vanhat aatteelliset ajatustottumukset eivät pidä paikkaansa.

Ainakaan tämän kirjoittaja ei voi väittää, että yllä oleva luettelo olisi kattava määrittämään populismin tavoitteet; onpahan kuitenkin osviittana syvemmälle jatkokäsittelylle.

Pohjoismaissa on hyvin vakiintuneet poliittiset jakolinjat. Pyritään usean puolueen koalitioihin ja konsensukseen. Kuitenkin, yllätys, yllätys, poliittisella populismilla on pitkät perinteet juuri Pohjoismaissa . Yksi syy voi olla juuri tuo konsensus: vanhat puolueet niputetaan saman vanhan politiikan ajajiksi.

Populismilla on ollut useita sukupolvia/aaltoja Tanskassa, Norjassa ja Suomessa, mutta ei Ruotsissa. Olen näistä itsekin kirjoittanut aiemmassa blogissani. Esimerkiksi Tanskassa on ollut useita aaltoja ja Suomessakin Veikko Vennamon puoluetta voidaan pitää populismin ensimmäisenä aaltona. Pohjoismaissa populistisilla puolueilla on ollut hyvin erilaisia tavoitteita. SMP:n nousu liittyi voimakkaaseen yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen (agraariyhteiskunnasta urbaaniksi teollisuusvaltioksi) , jossa maaseudun väki muodosti unohdetun kansan ja toisaalta perussuomalaisten nousu liittyy globalisaation seurannaisilmiöihin, työpaikkojen rakennemuutokseen, kansallisvaltion heikkenemiseen ja varsinkin etniseen maahanmuuttoon.

Pohjoismaiden nykyiset populistipuolueet (ml. Ruotsidemokraatit) ovat kansallismielisiä ja maahanmuuttokriittisiä. Ruotsidemokraattien erityispiirteenä on ollut sen kytkeytyminen kansallissosialistiseen liikkeeseen.

Voitaneen sanoa, että populisteja liittää yhteen kansallismielisyys Atlantin molemmin puolin. Samaan aikaan on tapahtunut joidenkin populististen puolueiden muuttuminen lähemmäksi perinteisiä puolueita, joka samalla on hidastanut kannatuksen kasvua tai taittanut sen kokonaan. Pahinta myrkkyä populistien kannatukselle on ollut hallitusvastuu. Lupaukset tulisi lunastaa, mutta harva siihen pystyy. Seurauksena on kannatuksen alamäki. Ideologisesti on useampaan kertaan tapahtunut muutos, jossa oikeistopopulismista on tullut osa normaaliparlamentarismia.

Jotkut populistit ovat kannatuksen laskiessa taktikoineet itsenä painostusryhmiksi perinteisten puolueiden välisille alueille. Samalla on pikku hiljaa vieritetty tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa osaksi perinteisten puolueiden ohjelmia.

Ero populististen puolueiden häilyvän menestyksen ja toisaalta perinteisten – kymmeniä vuosia toimineiden - puolueiden välillä on selvä: perinteisten puolueiden kannatus on vakiintunut ja niillä on vahva ideologinen pohja. Väliaikaiset menetykset on pystytty korvaamaan.

Populismi on länsimaisessa demokratiassa haukkumasana, mutta sillä voidaan nähdä myös positiivinen funktio, jos se antaa äänen sellaisille ryhmille, jotka ovat jääneet perinteisten puolueiden katveeseen.

Populismilla on myös välillistä merkitystä sikäli, että se voi terävöittää perinteisten puolueiden aatteellista pohjaa. Näin on käynyt Suomessa, jossa muutamia vuosia sitten konsensus peitti alleen ideologiset erot, jotka nyt jälleen nostavat päätään. Populistit ovat sekoittaneet pakan ja opiksi ottaneet vanhat puolueet ovat selkeyttäneet viestiään.

Populististen ryhmien vaikutuksen kääntöpuoli voi olla, että tarvittavia enemmistöjä päätösten pohjaksi on vaikeaa luoda. Populistien rooli vastakkainasettelujen lietsojana voi siis vaikeuttaa poliittisten ryhmien yhteistyötä.

Harmittavin lopputulos populistien kannattajien osalta koetaan silloin – ja tätä tapahtuu useasti - kun lupaukset jäävät lupauksiksi ja kannattajat kokevat turhautumista luotettuaan luvattuihin muutoksiin. Toisaalta on muistettava, että lupaukset usein alunperinkin ovat olleet epärealistisia eivätkä hevillä saa muiden puolueiden tukea. Mikä on kuluttajan (äänestäjän) suoja tällaisissa tapauksissa?

Yksi populismin kiistanalaisista, pitkäkestoisista ”sovelluksista” oli mielestäni reaganismi, joka (yhdessä globalisaation ja teknologisen kehityksen vahvistamana) on saanut kymmenien vuosien ajan pieni- ja keskituloiset kuvittelemaan, että suurituloisia suosiva talouspolitiikka on myös heidän etunsa. Kymmeniä vuosia jatkunut palkkatulojen heikko kehitys on vihdoin näinä aikoina purkautunut turhautumiseksi ja katkeruudeksi, joka on kohdistunut päätöksentekijöihin ja demokratiaan.

:::::::::::::::::::::::::

Populismin tärkeän osatekijän, nationalismin mainetta on ihan viime aikoina pyritty pönkittämään sillä, että se on osa isänmaallisuutta. Sanoisin, että ongelma ei ole niinkään nationalistien isänmaallisuudessa, vaan siinä, mitä vastaan nationalismi on suunnattu. Esimerkiksi Venäjällä, Unkarissa ja Puolassa vähemmistöt ovat joutuneet nationalistien kaltoin kohtelemiksi ja siten luoneet avohaavoja kansalaisryhmien välille.

Autoritäärinen populismi on yksi tämän päivän vitsauksista, joka on nostanut edellä mainittujen maiden lisäksi päätään mm. Donald Trumpin vaalikampanjassa. Niitä, jotka ovat menettäneet luottamuksensa liberaaliin demokratiaan houkuttaa ”isännän ääni” ja ”selkeät päätökset”, vaikka niillä tallottaisiin kompromissihenkisempien päälle. On valitettavaa, jos tällainen ilmapiiri voittaa alaa ja kyky päättää kansanvaltaisesti asioista ohenee. Pahimmillaan autoritäärinen populismi johtaa vihakampanjoihin toisinajattelevia vähemmistöjä - ja enemmistöjä - vastaan.

Häkellyttävin esimerkki nationalismin kielteisistä piirteistä oli aikanaan natsi-Saksa, joka suuntasi vihansa juutalaisia, kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan, siis oman maan kansalaisia vastaan.

Mutta kyllä tänäkin päivänä uhka leijuu (nationalistiseen) populismiin sisään rakennettuna. Sen kautta välittyvät kapea-alainen ajattelu, ennakkoluulot, suvaitsemattomuus ja salaliittoteoriat. Kuva täydentyy asetelmalla, jossa vastakkain asetetaan populistit ja ”globalistit”.

Olen panevinani merkille, että alun perin ”yksinkertaisen pelkistetysti” ajattelevien ihmisten liikkeenä käynnistynyt populismi on saanut voimaa, kun siihen on liittynyt ”älypäitä”, jotka kehittelevät toiminnalle teoreettista viitekehystä, jonka kautta populismista pyritään saamaan yhteiskuntakelpoista.

Ehkä hätkähdyttävintä populismia edustaa mielessäni ”Know Nothing” -oireyhtymä, joka korostaa faktojen mitättömyyttä, muunnellun totuuden käyttökelpoisuutta, valheiden kaikkivoipaisuutta ja kuvitellun tunnepohjaisen ”aitouden” (totuudenetsinnästä viis veisattakoon) ylivertaisuutta. Tämä älyllisen ajattelun haaksirikko heikentää tehokkaasti - yleissivistyksen väheksymisen ohella - kansanvaltaista järjestelmää.