Mannerheim ja Andersson

Aivan viime aikoina marsalkka Mannerheimia on elämäkerroissa ryhdytty käsittelemään kriittisesti. Viimeisen 10 vuoden aikana ehdittiinkin ammentaa Mannerheimin myytti lähes kuiviin aina hänen ruokailutottumuksiaan myöten.

Tavoitteena ei tietenkään voi olla Mannerheimin antiteesin luominen, vaan pyrkimys tarkastella ihmistä ja marsalkkaa monipuolisesti erilaisten lähteiden valossa. Mannerheim on suitsutuksensa ansainnut, mutta ei varauksetta….

Kuulun niihin, joille erilaiset myytit ja myyttien rakentamiset ovat rasite suhtautumisessa itse historian henkilöihin. Arvioin tässä Martti Turtolan Mannerheim-kuvaa teoksessa, jonka nimi on pelkistetysti ”Mannerheim” (Tammi, 2016) ilman alaotsikkoa. Turtolan teoksen kanssa rinnakkainen elämäkerta on Juhani Suomen ”Mannerheim. Viimeinen kortti?”, joka sekin ruotii kohdettaan (synkeän) kriittisesti, mielestäni tosin myös asenteellisesti.

Olen asettanut Turtolan teoksen arvioinnin lähtökohdaksi Mannerheimin salaisen alter egon, ”Anderssonin”. Sivupersoona Andersson oli kansalaissodan lopputuleman - demokratiaan johtaneen yhteiskuntakehityksen - vastustajien eli ns. aktivistien luoma salanimi Mannerheimille. Mannerheim oli valtiollisista tehtävistä syrjään jouduttuaan edelleen aktiivinen vallantavoittelija, jonka puolesta aktivistit työskentelivät kiivaasti 1920-luvun vaihteessa ja uudelleen 1930-luvun vaihteessa.

Anderssonilla on tässä kirjoituksessa myös laajempi symboliarvo Mannerheimin ”toisen minän” peitenimenä. Tämä toinen oli herkkähipiäinen ja itsekeskeinen toisinajattelija, jota pitää verrata Mannerheimin kuvaan kaapin päällä. Yritän Turtolan kautta määrittää seuraavassa molempien Mannerheimien luonnekuvaa.

Minulle jää Turtolan kirjasta hyvin ambivalentti kuva Mannerheimista toisaalta kunnianhimoisena eteenpäin pyrkivänä hahmona ja toisaalta elämäntilanteesta toiseen ajelehtivana ihmisenä. Mannerheim käveli nuoralla monta kertaa elämässään ja oli putoamisvaarassa useampaan otteeseen.

Koulu- ja opiskeluaikanaan Mannerheim oli melkoinen häirikkö, jolla oli sopeutumisvaikeuksia. Hulttioisä ja varhain kuollut äiti eivät pystyneet luomaan vakaata pohjaa pojalleen. Punaisena lankana varhaisista vuosista aina aikuisvuosille saakka kulkee ainainen rahapula. Hän eli sukulaistensa siivellä haaveitaan tavoitellen. Toisaalta lahjakkuus ja pedantti luonteenlaatu ohjasivat häntä töissä ja opiskelussa kunnianhimoisesti eteenpäin. Vastoinkäymisiä sattui: Haminan kadettikoulusta (1882-1886 ja 1897-1889) erottaminen hänen omien toilailujensa takia oli näistä pahin.

Siirtyminen Pietariin ratsuväkikouluun avasi uuden näkymän uralle. Mannerheim pystyi tahdonlujuudellaan selviämään koulusta, joskin levoton, kuohahteleva mielenlaatu aiheutti hänelle jälleen lähes kohtalokkaita vastoinkäymisiä. Mannerheim selvisi Pietarin ongelmista vain suhteillaan. Sekä Haminan että varsinkin Pietarin koulussa harjoitettiin rankaa simputusta, jonka toimeenpanivat vanhemmat koulujen oppilaat. Tulee mieleen, että jotkin huonot tavat myöhemmin ”päämajatyöpaikalla” oli opittu jo nuorena opiskelijana.

On esitetty paljon epäilyjä, että Mannerheimin sotilaskoulutus oli hatara johtuen käymiensä oppilaitosten leväperäisestä koulutuksesta ja toimintakulttuurista. Hevoset olivat Mannerheimin kohtalo, mutta Japanin sodassa konekiväärit pyyhkäisivät tieltään sekä ratsut että ratsumiehet.

Mannerheimin tavoitteena oli päästä keisarilliseen hoviin ja chevalierkaartiin. Tämä onnistui lähiomaisille suunnattujen piinallisten rahapyyntöjen pönkittämänä. Nuori upseeri pääsi näkyvällä paikalla osallistumaan mm. Nikolai II:n kruunajaisiin vuonna 1896. Urallaan Japania vastaan 1904-05 käydyssä sodassa, tutkimusmatkoillaan Kaukoidässä ja ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim osoittautui päteväksi ja osaavaksi sotilaaksi, tiedemieheksi ja tiedustelijaksi. Hän hallitsi asiat käytännössä, joka oli hänen paras koulunsa.

Rahapula helpotti, kun hän 1892 ”nai rahaa” eli Anastasia Arapovan, jonka kanssa avioliitto käytännössä päättyi jo vuonna 1904 (virallisesti vuonna 1919).

Kaikkiaan Mannerheimin ura Venäjällä kesti 30 vuotta. Hänen Venäjä-mielisyytensä oli hämmästyttävän sitkeää. Hän oli loppuun asti keisarin mies arvostellen Bobrikovin murhaa, Suomen irtautumista Venäjästä ja jopa jääkäreitä vielä vuodenvaihteessa 1918: hän piti jääkärien toimintaa maanpetoksellisena! Roolin muutos tapahtui hämmentävän nopeasti osoittaen Mannerheimin pelisilmän toimivuuden. Mannerheim ei altistunut – monien muiden tavoin - syytöksille, että olisi ollut ”ryssänkenraali” tai ”ruotsalaisryssä” kriittisessä vaiheessa keväällä 1918.

Eroja eri tahojen asennoitumisessa sisällissotaan oli: Mannerheim omaksui roolin, jossa hän oli (keisarivallan) ”järjestyksenpalauttaja”, kun taas jääkärit katsoivat vapauttavansa Suomen Venäjän vallasta. Mannerheim ei ollut luopunut ajatuksesta muodostaa Venäjälle perustuslaillinen monarkia. Siksi hän oli aktiivisesti mukana sotaisissa Venäjän retkien järjestelyissä. ”Valkoinen kenraali” oli korostetusti ei Venäjän, vaan bolsevismin vastustaja. Samaan aikaan hän lisäsi vaikutusvaltaansa Suomessa. Mannerheimista tuli vähä vähältä sotilasdiktaattori Suomeen.

Erimielisyydet Suomen siviilijohdon kanssa kävivät sovittamattomiksi mm. johtuen erilaisesta suhtautumisesta saksalaisiin. Svinhufvud epäselvissä olosuhteissa oli ilmeisesti vastuussa saksalaisten kutsumisesta maahan, jota Mannerheim yhtä epäselvästi vastusti. Mannerheim erosi ylipäällikön tehtävistä toukokuun lopulla 1918. Syyt olivat ilmeiset: Mannerheim oli aristokraatti, joka vaati itselleen lähes diktaattorin oikeuksia, kun taas Suomessa kansalaisten ja päättäjien enemmistö halusi demokratiaa. Hävityn presidentinvaalitaistelun (Ståhlberg 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä) jälkeen hän vetäytyi ainakin näennäisesti taustalle, mutta jatkoi Venäjä-haaveilujaan. Suomen valtiollinen johto ei realistisen kantansa mukaisesti lähtenyt mukaan Mannerheimin seikkailupolitiikkaan.

Niin, Mannerheimilla oli salainen minänsä, Andersson….

Muun muassa Martti Ahti on eritellyt Mannerheimin ”kääntöpuolta” eli Anderssonia. Kun Mannerheim oli ulospäin viileä aristokraatti, oli hän Anderssonina kiivas ja juonitteleva konspiraattori, joka vaani tilaisuutta päästä valtaan, vaikka oli jo menettänyt muodollisen asemansa. ”Andersson” halusi muiden tekevän likaisen työn hänen puolestaan ja innokkaita salaliittolaisia Kai Donnerin johdolla löytyi. samaan aikaan Mannerheim varjeli visusti ulkoista kuvaansa yhtenäisen kansan symbolina, jota hän edisti, mutta jonka aseman hän saavutti oikeastaan vasta talvisodassa.

Virkaheitto kenraali oli 1920-luvulla vallanpitäjien kannalta kiusallinen hahmo; kenraalille kun ei tahtonut löytyä hänelle räätälöityä tekemistä…. Päättäviin asemiin häntä ei haluttu päästää sotkemaan hauraan itsenäisen demokratian ensiaskeleita. Mitä siis tehdä ylikunnianhimoiselle aristokraattiselle pyrkyrille?

Peli jatkui Mäntsälän kapinan aikoihin, jolloin Mannerheim vaani tilaisuutta saadakseen diktaattorin aseman. Svinhufvud oikeastaan ovelasti lopetti tämän pelin kutsumalla Mannerheimin vuonna 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi valtuudella nousta ylipäälliköksi sodan syttyessä. Tässä asemassa hänet sidottiin isänmaan palvelijaksi. Konspiraattori Andersson väistyi Mannerheimin aina ajoittain esiin pulpahtavaksi itsevaltaiseksi ja herkkänahkaiseksi sivupersoonaksi.

Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim teki - resurssien puitteissa - oivaa työtä varustelutason kehittämiseksi, jonka taso olikin paljon parempi, kuin mitä siitä on sanottu. Mannerheim oli kuitenkin tavattoman pessimistinen, suorastaan defaitistinen sodassa pärjäämisen suhteen. Hän myös etukäteen selvästi aliarvioi suomalaisen sotilaan taistelukykyä.

Turtola liittyy siihen sankkaan joukkoon, jonka mukaan Suomella oli talvisodan alla vain kaksi vaihtoehtoa, joko päättää taistella tai kohdata Baltian kohtalo. Yhdistelmä, jossa aluksi olisi joustettu ja sitten – jos se ei olisi johtanut tulokseen – olisi taisteltu, ei näytä saavan ymmärrystä.

Mannerheim ja Paasikivi olisivat suostuneet Stalinin vaatimiin alueluovutuksiin, mutta heidän kantansa hävisi. Kaikkien todistajien mukaan Mannerheimin pessimismi oli kuitenkin kuin poispyyhkäisty, kun päästiin tositoimiin eli sotimaan.

Talvisodan sodanjohto oli ongelmallinen, koska Mannerheimin välittömät alaiset, Österman ja Öhquist olivat operatiivisesti ammattitaitoisempia kuin Mannerheim. Marsalkka tunsi heitä kohtaan alemmuudentunnetta. Tämä johti pahoihin erimielisyyksiin ja johtavien kenraalien sivuun joutumiseen kesken sodan. Mannerheim joutui turvautumaan yhä enemmän kenraali Airoon sodanjohtamisessa. Marsalkan kriittisyys joitakin kenraaleja kohtaan oli aivan liian rankkaa, jopa epäoikeudenmukaista ja väärää.

Talvisodan päättymisen osalta Turtola nojautuu mielestäni aivan liikaa Juho Niukkasen liittoutumisvaihtoehdon (länsimaat) kannalle ja kohdistaa syytöksiä Mannerheimin horjuvuuteen: länsimaiden apu olisi pitänyt turvata riittävän ajoissa. Taitaa olla tämän päivän asetelmat Turtolalla mielessä!

:::::::::::::::::::::::::

Mannerheim kehitti jo varhain toimintavan, jossa hän oli vaiti joukossa – esimerkiksi suuremmissa palavereissa – ja vasta aivan lopussa lausui mielipiteensä varmistettuaan selustansa. Myöhempinä aikoina hänellä oli tapana painostaa muita mielipiteidensä taakse, mutta ilmoittaa sitten - vastuutaan välttäen – että ”herrat tekevät päätöksen”. Kuitenkaan päätös ei olisi ollut mahdollinen ilman hänen painavaa mielipidettään. Mannerheim ikään kuin ulkoisti vastuunsa ja päätöksensä.

Myöhempiä aikoina päämajan kenraalit Heinrichs, Airo ja Tuompo arvostelivat Mannerheimia, mutta silloinkin pidäkkeet päällä. Syntyi erikoinen tilanne, kun Mannerheim johti ilman väliporrasta asioita henkilökohtaisella yhteydenpidolla: kaikki päämajassa olivat ikään kuin hänen suoria alaisiaan. Sen sijaan ryhmäneuvottelut, jossa asiantuntijat olisivat sanoneet mielipiteensä puuttuivat. Tämän on sanottu johtuneen esikuntakoulutuksen ja kokemuksen puutteesta. Syntyy vaikutelma, että nykyaikaiset - ja jo silloiset - johtamismenetelmät olivat hänelle täysin vieraita.

Mannerheim kehitti kenraalien keskuuteen venäläistyyppisen suosikkijärjestelmän, ja ”järjestelmän, jossa ei ollut järjestelmää” (Heinrichs). Jatkosodan aikana hänen itsevaltaiset piirteensä vahvistuivat ja hän ”sairastui” tai uhkasi erolla, jos ei saanut tahtoaan läpi. Mannerheimin oikuttelu kävi läheisten hermoille, mutta juuri kukaan – ehkä Airoa lukuun ottamatta - ei uskaltanut silloin sanoa vastaan, mikä tietysti olisi ollutkin urakehityksen kannalta kohtalokasta.

Päämajassa syntyi erikoinen asetelma, kun marsalkka oli täysin riippuvainen ympärillään olevien asiantuntijakenraaliensa mielipiteistä ja ammattitaidosta, jopa niin pitkälle, että lomia ei myönnetty lähialaisille edes jouluksi. Jää vaikutelma, että Mannerheim suorastaan pelkäsi jäävänsä yksin päämajaan ”adjutanttinsa kanssa”. Tästä huolimatta Mannerheim kidutti alaisiaan simputtamista muistuttavalla tyylillä. Muut suojelivat tästä piittaamatta marsalkkaa, koska hän toimi keulakuvana koko armeijalle - ja usein koko Suomelle.

Tarkkanäköisen kuvan marskista antaa Saksan armeijan yhteysupseeri päämajassa, kenraali Waldemar Erfurth, jonka mukaan Mannerheimilla oli ”samasta asiasta monta kantaa”. Tämä aiheutti kiusaantumista hänen läheisissään, joilta ei vastaavaa tietenkään hyväksytty.

Dramaattisen venäläisten läpimurron tapahduttua 9-10.6.1944 monet ovat kirjoittaneet enemmän tai vähemmän peitellysti, miksi venäläisten hyökkäysvalmistelua ei huomioitu. Heinrichs ei kuitenkaan julkaisemattomissa muistiinpanoissaan kätke syyllistä: se oli Mannerheimin luoma ”johtamisjärjestelmä”.

Mannerheimin muistelmia on pidetty epäluotettavina: iäkäs marski ei enää muistanut yksityiskohtia (tai unohteli tarkoituksella kiusallisia kohtia) ja haamukirjoittaja Aladar Paasonen ei ollut riittävän tasokas kirjoittaja.

:::::::::::::::::::::::

Turtolan teksti on sujuvaa, joskin monia asioita turhaan toistelevaa. Kirjan päämerkityksenä pidän Mannerheimin myytin murtamista rikkumattomana yleisen hyvän ajajana. Hän oli sodanjohtaja ja valtiomies puutteineen, kuten vaikkapa Paasikivi. On tärkeää oppia tuntemaan myös Andersson Mannerheim-myytin takaa.

Ilmeisesti vasta nyt voidaan historiaan jo ratsastaneesta Mannerheimista käydä keskustelua faktojen pohjalta.