Vaaliväsymystä havaittavissa!

Vaaliväsymys uhkaa. Puhun tietysti Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailusta. Katselin toisen väittelyn suorana ja täytyy sanoa, että käydessäni ajoittain tankkaamassa keittiön puolella kahvia en tuntenut menettäneeni mitään. Kerroin joskus aiemmin, että olen tehnyt valinnan suosikistani jo ennen kuin väittelyistä tiedettiin mitään. Niinpä minun puolestani kamppailu voitaisiin lopettaa tähän. Miten tässä jaksaa vielä kuukauden? No, onneksi on muutakin tekemistä.

Kun asiakysymykset olivat vaaliväittelyssä vain ohuesti esillä, jää muuta pohdittavaa. Itse asiassa Donald Trump ei ole vastannut konkreettisesti yhteenkään tärkeään kysymykseen, joka on agendalla. En laske tähän mukaan vastausta ”rakennan muurin”. Tässäkin vaaliväittelyssä Trump luonnosteli 10-15 sekunnin ajan vastausta esitettyihin kiusallisiin kysymyksiin ja vaihtoi sitten puheenaihetta kiireesti. Suuri osa Trumpin infosta oli sellaista, että Clinton voi ohjata äänestäjät kotisivuilleen faktantarkistukseen.

Miksi konkretisointi on vaarallista? Siksi, että se on pahimmillaan syöttö vastustajalle, joka kyttää läpimurtoa eli vaanii siis virhettäsi. Tästä huolimatta ehdokkaiden ero on selvä: Clinton kertoo tavoitteistaan pääkohdat, kun taas Trump jakelee sloganeitaan.

Voiko iskulauseilla päästä presidentiksi? Minusta ei pitäisi päästä demokratiassa, mutta annetaan toki vastaväitteille sija. Ottelu on siitä harvinainen, että osanottajilla on eri säännöt. Clintonilla on äärimmäisen tasainen, korkealla pysyvä suorituskyky; hänellä on sitä kuuluisaa staminaa (kestävyyttä), josta hän näpäytti vastustajaansa ensimmäisessä väittelyssä. Jos hän antaisi huumorinsa tulla edes välähdyksenomaisesti esille, hän hipoisi täydellisyyttä. Clintonin kampanja on normaali agendan osalta, kun taas Trump ei selviä oikein mistään faktantarkistuksesta ilman ehtoja. Hän hyppelee asiasta toiseen ja voi näköjään ”vapaasti” viljellä ruokottomuuksia. Tosin sanoen hänellä on eri säännöt kuin vastustajalla, ja hämmästyksekseni hyvin suuri, koska osa äänestäjistä hyväksyy tämän. Selitys on varmaankin se, että monien amerikkalaisten luottamus politiikkaan on mennyt. Mutkikkaampi kysymys on, miksi se on mennyt. Oma tulkintani on, että amerikkalainen keskivertoäänestäjä on äärimmäisen itsekeskeinen (lue Yhdysvallat-keskeinen). Hän ei erityisemmin ole kiinnostunut muista maista ja siksi häneltä puuttuu vertailukohdat. Suuri osa Yhdysvaltain ongelmista on kuitenkin koko läntistä pallonpuoliskoa koskevia. Hyvin monilla mailla on Meksikonsa ja Kiinansa.

Entä miten Donald Trumpista näkee itsekeskeisen keskittymisen Yhdysvaltain asioihin? Olen kirjoittanut paljon jo 1800-luvulla omaksutusta ekseptionalismista, ainutlaatuisuudesta. Yhdysvallat on ainutlaatuinen kansakunta! Presidenttiehdokas sanoo ainulaatuisuuden säröjen aiheutuvan poliittisten vastustajien osaamattomuudesta tai sitten globaaleista valtataisteluista, jotka on hävitty. Muun maailman pitäisi olla ikään kuin USA:n reviiriä tai laidunmaata, jota korkeintaan hyödynnetään, jos sitäkään.

Kamppailun osapuolet ovat aivan eri paria. Clintonin 30 vuoden kokemus on myös rasite, sillä olet koko tuon ajan ollut kritiikin kohteena julkisissa tehtävissä, julkisuuden valokeilassa. Trumpin liiketoiminta on ollut pääosin julkista, mutta koskaan hän ei ole ollut demokraattisessa kontrollissa luottamus- tai virkatehtävässä. Clintonin puheenvuorot näkyvät mustaa valkoisella pöytäkirjoissa. Trumpin kaltainen poliittinen villieläin ajattelee, että Clinton on metsästettävää ”julkista” riistaa. Trump on toki omilla toilailullaan ja epätasapainoisella psyykellään tasoittanut asetelmaa.

Polarisoituminen ja siihen liittyvä väärin ymmärretty tasapuolisuus ovat tämän vaalikamppailun ominaispiirteitä. Jos siis Trump töppää niin polarisaatioasetelmasta ja tasapuolisuus säännöksistä johtuen Clintonille tulisi löytää vastaavat epäonnistumiset. Kun niitä ei tahdo löytyä - yksityispuhelimen väärinkäyttöä lukuun ottamatta – keksitään likapyykki. Paremman puutteessa likasangoksi joutaa presidentin puoliso. Bill Clintonin itseaiheutetut ongelmat ovat sen verran näkyvät, että hän kelpaa tasapainotekijäksi. Meilläkin lehdistö yritti ylläpitää pitkään tasapuolisuutta ehdokkaiden välillä, mutta vihdon tasapuolisuuden harha on kaatunut ja media tunnustaa, että tätä asetelmaa Clintonin ja trumpin välillä ei pystytä ”tasapainottamaan”. Tällainen olisi mahdollista vain, kun epänormaali yritetään väkisin sovittaa normaalin kuosiin.

Meneillään olevan asetelman syyt on johdettavissa historiallisista ja yhteiskunnallista syistä. Lukemattomia kertoja olen yrittänyt tuoda esille tuloerojen myrkyllisyyden ihmisten välisissä suhteissa maasta riippumatta. Ns. uusliberalismi (jota nimeä käytän tässä paremman puutteessa) yritti vuosikymmenien ajan takoa päähämme, että kasvavat tuloerot ovat luonnollisia ja siksi hyväksyttäviä. Amerikkalaiset hyväksyivätkin asian yhdellä varauksella: heillä piti olla mahdollisuus päästä itse ”rags to riches” eli heikoistakin lähtökohdista rikkaiden rinkiin. Näin veronalennukset tulisivat elintasoaan kasvattavaa tavallista kansalaista ”vastaan”.

Kehitys on kuitenkin johtanut kokonaan toiseen suuntaan: paitsi että teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat vaikuttaneet tuloeroja kasvattavasti, niin myös tietoinen politiikka, trickle-down economics, (”valumatalous”) on oleellinen vaikuttava tekijä. Samaan aikaan sosiaalinen koheesio on heikentynyt ja ”säätykierto” on vaimentunut monista eri syistä. Trickle-downin ytimessä on, että veronkevennykset varakkaille ohjasivat politiikkaa ja oletus oli rikkaiden sijoitustoiminnan kautta raha valuu alaspäin pieni ja keskituloisille. Huijaus on pitkään ollut selvillä, mutta on paljastunut vasta viime aikoina äänestäjille.

Syyttömät ovat kuitenkin joutumassa tuomiolle, sillä presidenttiehdokas Trump on tehnyt parhaansa ohjatakseen äänestäjät ulkomaisten tahojen kimppuun (meksikolaiset, kiinalaiset). Koska Trump haluaa ylimmän marginaaliveron laskettavaksi 33 prosenttiin, hän haluaa trickle-down -periaatteen jatkuvan. Seuraus olisi, että ihmiset joutuisivat jälleen petetyiksi.

Hillary Clinton yritti varoittaa tästä 1980-luvun voodoo-talousopista ensimmäisessä vaaliväittelyssä, mutta ei uskaltanut mainita kehityskulun käynnistäjän eli Ronald Reaganin nimeä.

Työttömyyden viiden prosentin taso ei tyydytä ihmisiä, kun tulot ovat pudonneet työssäkäyvillä jopa vuosikymmenien ajan (suunta on kääntynyt vasta aivan viime aikoina).

Jotkut puhuvat republikaaninen muuttuvan työväenpuolueeksi ja katalysaattorina toimisi Donald Trumpin työväestön kosiskelu. Epäilenpä, että muutokseen kuluu pitkä aika, jos Trumpin veropolitiikka on luvatun kaltaista, ja jos hän pääsisi presidentiksi. Niinpä poliittisen napaisuuden vaihtumista saadaan odotella. Bernie Sanders sotki ehdokkuudellaan liian selviksi kuviteltuja asetelmia.

Eniten tässä trumpismissa hämmentää - ja keljuttaa - tietoisuus, että hänen politiikkaansa kohdistuu epärealistisia odotuksia. Populistisen Trumpin politiikan vääjäämätön seuraus olisi kannattajien pettyminen, jos hän jollakin ilveellä onnistuisi valituttamaan itsensä presidentiksi.

PS

Tarkoin seuraamani sitoutumattomana presidentinvaalikamppailua seurannut vaikutusvaltainen Foreign Policy -lehti on sitten ilmoittanut, että kannattaa Clintonia presidentiksi!