Labourin kujanjuoksu

”Vasemmisto hukkasi tarinansa”, huudahtaa Annamari Sipilä HS:n artikkelissa 5.10.2016, jossa tarkastellaan Britannian poliittista tilannetta Brexitin ja Theresa Mayn pääministeriksi siirtymisen jälkitunnelmissa. Tämän uutisjutun kommentointi sopii hyvin blogikirjoitusteni yhteyteen, koska juuri edellisenä päivänä sain valmiiksi kirjoitukseni ”Keskeltä vai vasemmalta läpi”, jonka julkaisin 5.10.2016, ja jossa pohdin vasemmiston tilaa laajemmin. Sipilän juttu keskittyy tietenkin Britannian tilanteeseen. Aihe on sama kuin minulla, mutta johtopäätökset poikkeavat. Vertaankin näitä kahta juttua seuraavassa toisiinsa.

Annamari Sipilän jutun lähtökohtia on toteamus, että mielipidemittausten mukaan konservatiivien kannatus on 38-41 prosenttia ja työväenpuolueen 27-34 prosenttia. Juttu on kuitenkin laadittu siihen tyyliin kuin labour olisi suistunut alle 10 prosentin puolueeksi. Sen osuutta mielipidemittauksen äänistä väheksytään. Konservatiiveja se ei uhkaa tällä hetkellä, mutta kannatus on yksiselitteisesti mittava. Jos labourin kannatus lisääntyy muutamalla prosentilla ja konservatiivien vastaavasti laskee, ovat puolueet käytännössä tasoissa.

HS:n juttu vastaa omaa kirjoitustani siinä mielessä, että Englannin vasemmistossa on konkreettisesti tapahtunut jakautumista maltilliseen vasemmistoon ja jyrkempään vasemmistoon. Juuri tätä pohdiskelen kirjoituksessani: edetäänkö siis kohti seuravia vaaleja keskeltä vai vasemmalta? Labourin kansanedustajat ovat voittopuolisesti sitä mieltä, että keskeltä on paras väylä eteenpäin, mutta kannattajien enemmistö liputtaa puheenjohtaja Jeremy Corbynin vasemmistolaisen vaihtoehdon puolesta. Kahtiajakoa korostaa se, että Corbynin aikana puolueen jäsenmäärä on kasvanut voimakkaasti.

Kiinnitin jutussani huomiota siihen, ettei jakautumista kannata arvioida taktisena kysymyksenä (siis millä strategialla vaali voitetaan), vaan todellisena äänestäjine mielipiteen heijastajana. Sipilä kuitenkin ajattelee asiaa vain vaalitaktisesta näkökulmasta: Corbynin politiikalla ei voi voittaa vaaleissa. Ymmärrettävää toisaalta, sitä vartenhan politiikassa ollaan, että päästään valtaan ja sitä kautta muuttamaan politiikan sisältöä haluttuun suuntaan.

Mutta tilanne on muuttunut Britanniassakin sitten Tony Blairin päivien. Työväenpuolue heijastelee yhteiskunnallista tilannetta, jonka erityisesti puolueen vasemman reunan kannattajat tuntevat nahoissaan. Mistä siis on kysymys?

Tässä on palattava David Cameronin (2010-2016) alkukauden politiikkaan, jotta voidaan ymmärtää labourin vasemman siiven kannattajien käyttäytyminen. Tähän Sipilä ei viittaa sanallakaan, olettaen kai, että politiikan sisältö politiikassa on vain ohut juonne. Politikointi on tärkeää. Mitä Cameron teki? Hän leikkasi useiden ministeriöiden budjetteja jopa 25-33 prosenttia (mutta puolustusministeriön budjettia vain 8 prosenttia). Tuetun asumisen budjettia hän leikkasi peräti 60 prosenttia. Ammattiliittojen mielestä suurin osa leikkauksista kohdistui työläisiin eikä juuri lainkaan finanssisektoriin, joka kuitenkin oli finanssikriisin pääaiheuttaja. Lontoossa järjestettiin jopa 500 000 hengen mielenosoituksia Cameronin politiikkaa vastaan.

Vuonna 2012 olivat vuorossa sosiaaliturvauudistus ja terveydenhuoltouudistus, jotka nekin merkitsivät aiempien etujen leikkaamista. ”Cameronismi” merkitsi oikeistolaista sosiaali- ja talouspolitiikkaa, mm yliopistojen opiskelumaksut nousivat 3000 punnasta 9000 puntaan. Cameron antoi uudelle politiikalleen nimen ”Big Society”. Cameronin politiikan luonteesta antanee kuvan Theresa Mayn lausunto, kun hän pääsi valtaan: hän lupasi politiikkansa ottavan huomioon paremmin kaikki ihmiset kuin mitä tapahtui Cameronin kaudella.

Cameronin talouspolitiikka lienee vaikuttanut labouria jakavasti siten, että ne, jotka ovat olleet leikkausten pääasiallisena kohteena ovat reagoineen äänestämällä Corbynia, kun taas valtapoliittista näkökulmaa painottavat työväenpuolueen keskitien kulkijat äänestivät Corbynia vastaan. Corbynin kannattajat liittyvät saumattomasti muihin Euroopan ja Yhdysvaltain vasemmistolaisen nousun ilmiöihin, kuten Bernie Sandersin kohoamiseen Yhdysvalloissa vakavasti otettavaksi presidenttiehdokkaaksi.

Sipilä toteaa jutussaan, että ”idealistit (corbynilaiset) eivät välttämättä välitä siitä, voittaako labour parlamenttivaalit vai ei. Vaalivoittoa tärkeämpää on kannattaa puhdasoppista aatetta”. Näinkö yksinkertaista tämä on? Palataan kylmän sodan kaksinapaiseen maailmaan? Eikö kysymys ole pikemminkin siitä, että tiettyjen kannattajaryhmien (esim. nuoret, lontoolaiset vasemmistolaiset ja julkisen terveydenhoitojärjestelmän työntekijät) vääryyksiksi kokemat säästöt kohdistuvat juuri heihin epäoikeudenmukaisesti. Kysymys on saman tyyppisestä tiettyihin pienituloisiin ammattiryhmiin kohdistuvasta hallituksen politiikan vastustamisesta kuin Suomessakin.

Labourin äänisaalista vaanii populistinen UKIP, joten konservatiivien menestys ei ole ainoa työväenpuolueen haaste. Tässä Englanti seuraa muun Euroopan poliittista kehitystä. Maahanmuuttopolitiikka on yksi mielipiteitä jakavista aiheista. Corbyn on asemoinut itsensä maahanmuuton kannattajaksi ja saanut tästä pyyhkeitä omasta puolueestaan. Vastassa on UKIPin lisäksi Theresa May, joka kosiskelee työväen ääniä tiukentuneella kannallaan.

Työväenpuolue on samassa tilanteessa kuin monet muutkin läntisen Euroopan vasemmistopuolueet: heikko taloudellinen kasvu on vienyt työväenpuolueen uudistuspolitiikalta liikkumavaran ja toisaalta hallituksen leikkauspolitiikka ei ole leikannut konservatiivien kannatusta riittävästi. Hallitus on siis osin onnistunut viemään läpi ajatuksensa säästöjen välttämättömyydestä.

Jeremy Corbynin ja Bernie Sandersin haaste oli ja on, miten he saavat konkretisoiduksi vallassaolijoille esitetyt haasteensa. Sanders on painostanut Hillary Clintonia hyväksymään ohjelmaansa Sandersin tavoitteita, mutta Corbynin olisi saatava vasemmistolaisten taustajoukkojensa tuella tavoitteensa läpi, vieläpä osan omasta puolueestaan vastustaessa. Theresa May lienee hyvin nuiva työväenpuolueelta tuleville aloitteille, vaikka onkin tajunnut, että cameronilainen meno ei voi jatkua.