Raja railona aukeaa….

Kun tarkastellaan turvallisuuspoliittista ympäristöä, niin tarkastelu kohdistetaan usein aivan lähialueeseen, jopa aivan valtakunnan rajaan. Näin on asia erityisesti Suomen itärajan suhteen. Kun katsotaan lähelle, ei nähdä kauas. Markku Kuisma ottaa asiaan kantaa T&Y-lehden haastattelussa numerossa 3/2016: ”Kun ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä”.

Meillä on vahvana ajatus Venäjän uhasta. Ottamatta tässä kantaa uhan todelliseen luonteeseen on selvää, että Suomessa Yhdysvallat nähdään Venäjän vastavoimana. Tällä hetkellä turvaudutaan tiukasti USA:han kaikessa turvallisuuspoliittisessa ajattelussa.

Joskus olisi tähdellistä pohtia asioita myös Yhdysvaltain strategioiden näkökulmasta. Miten tärkeä Suomi on USA:n turvallisuuspoliittisessa rakenteessa?

Eli mitkä ovat Yhdysvaltain maailmanlaajuisen geostrategian suunnat?

Hyvin monet asiantuntijat näkevät Yhdysvaltain painopisteen olevan tällä hetkellä Tyynellä merellä ja Tyynen valtameren reuna-alueilla. On syytä pohtia, mikä asema Euroopalla tai Itämerellä on tässä kontekstissa. Kiina vahvistuu ja koko Tyynen meren alue on priorisoitu yhä tärkemmäksi USA:n turvallisuuspoliittisessa ja taloudellisessa ajattelussa. Muita tärkeitä alueita ovat Lähi-Itä, Eurooppa ja Venäjä. Pohjola liittyy Euroopan kautta strategiaketjuun. Mutta Pohjois-Eurooppa ei ole mikään ”hyvin tärkeä paikka”. Repeääkö USA tosipaikan tullen jokaiseen kriisipesäkkeeseen, ja kuinka monelle alueelle? Verbaalisesti vastaus on varma: kyllä repeää, mutta on kysyttävä, mikä on kasvavan isolationismin merkitys, vaikka Donald Trump ei tulekaan valituksi presidentiksi. En ainakaan laskisi Naton viidennen artiklan varaan, koska se on sanamuodoltaan todella väljä. Kuisma korostaa, miten tärkeää on tarkastella tätä strategiakokonaisuutta eikä ”toistella arvoyhteisöfraaseja, jotka reaalimaailmassa eivät paljon paina”. Hyvin sanottu. Meillähän on ollut melkein pakkomielteinen ajatus ilmoittaa kovaan ääneen kuuluvamme läntiseen arvoyhteisöön, jonka Nato-jäsenyys vasta vahvistaa. Ensinnäkin tätä ei tarvitse korostaa, koska ilman muuta me kuulumme läntisen yhteisöön läntisellä arvoperinteellä (ja voimme toimia siinä jopa esimerkkinä). Tässä on jokin uskonvahvistuskuvio, jota täytyy toistella ehtimiseen.

Kuisma korostaa Ruotsi-Suomen rauhansaareketta. Se voisi olla Itämeren alueen rauhan tukipilari, koska kumpikin maa on säilyttänyt liittoutumattomuuden perusperiaatteen. Ruotsi-Suomen akseli voisi ehkäistä kummankin maan sotkeutumista kansainvälisiin kriiseihin. Suomenlahden eteläpuolella on valtioita, jotka haluavat jatkaa varustautumista USA:n suojissa.

Ruotsi ja Suomi voisivat toimia kylmän sodan kaltaisen leiriytymisen vastavoimana, niin kuin ne itse asiassa toimivat jo kylmässä sodassa. Turhan usein keskustelua viedään puolustusliiton suuntaan. Riittää, kun molemmat harjoittavat yhteistoimintaa nykyistä tehokkaammilla puolustusvoimilla. Eikö siis olisi parasta tukeutua ensin omiin puolustusvoimiin ja sitten Ruotsiin? Se varaus tietenkin on jätettävä, että Ruotsi ei ole satavarma kumppani/liittolainen missään olosuhteissa. Niinpä Suomen on varauduttava ensisijaisesti oman iskukykynsä kehittämiseen.

Euroopassa vallitsevan tilanteen ymmärtämistä hankaloittaa suhdeverkostojen nykyinen hajanaisuus (Puolan ja Unkarin suhde EU:hun, Turkin suhde Natoon jne.) ja uskottavuuspuute. Paradoksaalisesti voidaan sanoa, että tiukat liittoutumisen (ja liittoutumattomuuden) rajat estivät etupiirirajojen loukkaukset Euroopassa kylmän sodan aikaan. Taistelua käytiin ns. kehitysmaissa, joiden osalta etupiiriajattelu oli hahmottumattomampi.

Vaikuttaa siltä, että nykyinen hiljaa hivuttautuminen länteen aiheuttaa tavattomasti ärtymystä Venäjällä. En pysty arvioimaan, mikä yhteys tällä on esimerkiksi venäläisten koneiden aluerajarikkomuksiin. Yllätys ei olisi, jos Venäjä haluaa muistuttaa olemassa olostaan ja kokee Naton tunkeutumisen iholle vastenmielisenä aggressiona. Tästä ei kuitenkaan pitäisi vetää Suomessa eikä muualla hätäisiä johtopäätöksiä. Toisin kuitenkin tapahtuu: meillä keskeiset mediat dramatisoivat kaikkea Venäjään liittyvää suurin otsakkein ja valtavilla palstamillimerimäärillä. Kuisma nimeää Suomen ”reuna-alueeksi”. Hän niputtaa Britannian ja Skandinavian maat tosilleen läheisiksi kumppaneiksi, kun taas Suomelle Saksa on turvallisuuspoliittisessa merkittävyydessä vähintään brittien luokkaa. Suomi on reuna-alueena joutunut turvautumaan Saksaan kahdessa maailmansodassa ja tavallaan nytkin EU:n puitteissa.

Kuisman mielestä meitä revitään Baltian kautta itäisen Keski-Euroopan sotaisaan Venäjä-vastaiseen blokkiin, kun meidän pitäisi asemoida itsemme pohjoismaiseen ”rauhan ja demokratian saarekkeeseen”. Kuisma ei halua mantereen isojen valtioiden väliin ”tappotantereeksi”. Tässä ajattelussa on itua. Nato-pohdinnoissa muistetaan aina ottaa esille maamme vastuu Baltiasta.

Tärkeintä on kuitenkin luoda edellytyksiä rauhanponnisteluille. Edellä on käsitelty pahimman vaihtoehdon skenaarioita. Hyvä niitäkin on pohtia, mutta Suomen vaihtoehtoiset roolit a) lännen etuvartiona, b) lännen ja idän rauhanponnistelujen etuvartiona pitäisi asettaa tärkeysjärjestykseen selkeästi. Tällä hetkellä Suomi pyrkii kiinnittymään turvallisuuspoliittisesti länteen yhä tiukemmin ja vain vakuuttamaan Venäjälle, että Suomen varustautuminen ja sotilasyhteistyö ei ole suunnattu Venäjää vastaan.

Tämä kirjoituksen pääviesti on kuitenkin se, että USA:n globaalit tavoitteet ovat niin laajat, että Itämeri on vain yksi alue, joka kilpailee sen huomiosta. Meillä on naiiveja odotuksia, että Suomella on erityissuhde USA:han (vrt. aiempaan ”erityissuhteeseen Venäjään”).

Keskeiset mediat meillä liputtavat Natoon liittymisen puolesta. Jos lukee lehtien Nato-kannoista, niin ainoa asia, jota ihmettelee on, että mikä tässä Natoon liittymisessä mättää, eikö sen olisi pitänyt jo tapahtua? Tähän on yksi syy: kansalaiset, joiden enemmistö on Natoa vastaan.

Siksikin on tärkeää, että Markku Kuisman kaltaiset tutkijat esittelevät vaihtoehtoisia strategioita.