Ihmisen kokoinen Kekkonen

Ari Lehikoisen ”Urho – viimeiset vuodet” on Ylen dokumenttiprojektissa 10.10.2016 nähty dokumentti Urho Kekkosen viimeisistä vuosista presidenttinä. ”Käsikirjoituksena” - pääosin - käytetään Maarit Tyrkön tuoretta kirjaa ”Presidentti ja toimittaja” (2016): Tyrkköä haastatellaan kirjan luomien suuntaviivojen pohjalta. Kuitenkin dokumentissa on – onneksi – haastateltu myös muita Kekkosen lähipiiriin kuuluneista ihmisiä. Vertaan ohessa dokumentin antamaa kuvaa Tyrkön kirjan Kekkos-luonnehdintoihin. Dokumentti tarjoaa muutaman mielenkiintoisen uuden näkymän.

Oikeastaan kaikki se, mikä Kekkosen viimeisistä vuosista on oleellista inhimillisellä tasolla on kerrottu jo Pentti Sainion kirjassa ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle. Viimeiset vaiheet presidenttinä”, WSOY, 1982. Se on hämmästyttävän tarkka kuvaus noista 1980-luvun vaihteen päivistä tuoreeltaan kerrottuna. Kirjaa paheksuttiin tuolloin johtavissa lehdissä, jälkikäteen arvioituna aivan suotta. Sainio oli oikealla asialla väärään aikaan.

Urho-dokumentti on siinä mielessä kiintoisa, että valtionpäämiestä kuvataan vallasta irtautumisen näkökulmasta unohtamatta elämän hauskoja hetkiä. Yksi Kekkosen hyvin tunnistettavista piirteistä oli hänen seurallisuutensa. Kyökkipsykologi voisi ajatella, että se oli yksi este presidentintehtävistä luopumiselle: Kekkonen pelkäsi Tamminiemen yksinäisyyttä.

Dokumentti välttää pahimmat kliseet, jotka tällaisiin ”sankaridokumentteihin” usein sisällytetään ehkä aivan lopun pateettisia hetkiä lukuun ottamatta. Dokumentissa säilyy arvostus päähenkilöä kohtaan, joka lienee ollut lähipiirin vaatimus, jotta dokumentti yleensä olisi ollut mahdollista tehdä.

Tyrkön kirjan sisältöjen ohella tämä dokumentti on kurkistus Kekkosen kivuliaaseen irtautumiseen presidentin tehtävistä. Siinä myös pyritään luomaan kuvaa Kekkosesta ihmisenä. Joku voi tietenkin kysyä, miksi vanhuksen elämää kaivellaan virasta luopumisen tuskallisuutta peraten, mutta tässä on huomioitava aina tämä uteliaisuuden synnyttämä itsepintainen ja hellittämätön kiinnostus valtiomiehen vaiheisiin.

Olisiko lähiomaisten tarkoitus ollut myös raottaa näitä vaiheita senkin takia, että monet – en kuitenkaan minä – tunsivat, että Kekkosta piiloteltiin julkisuudelta virasta luopumisen viime vaiheissa ja sairausloman alkuvaiheissa? Pidän täysin ymmärrettävänä, että vanhuksen hiipuminen haluttiin aikanaan pitää julkisuuden valokeilan ulkopuolella. Jokainen meistä on nähnyt lähimmäistemme vanhenemisen aivan kuten meitä seuraavatkin näkevät meidän hiipumisemme – jos saamme kokea pitkän elämän. Vain suunnaton tirkistelyn halu voi johtaa haluun seurata julkisuuden henkilön vanhenemisen yksityiskohtia.

Nyt nähtynä dokumentti puolustaa paikkaansa ja toimii historian ikkunana tuohon aikaan. Ehkä eniten mietityttää Neuvostoliitto-suhteiden lyhyen osuuden kuvaaminen Kekkosen loppuvuosien aikaisen suurlähettilään Vladimir Stepanovin silmin. Vähintäänkin olisi tarvittu kommenttipuheenvuoro Stepanovin räikeästä puuttumisesta Suomen asioihin. Suurlähettilään kaveruus Kekkosen kanssa johti ylemmyydentuntoisesti siihen, että hän kohteli huonosti muutamia presidentin lähipiirissä olevia.Presidentti ei mielestäni puolustanut omiaan riittävästi.

Dokumentista on turhaa hakea laajempaa poliittisten vaiheiden analyysia. Se on enemmänkin hiukan hyppelehtivä rapsodia, jossa presidentin viimeiset vaiheet ihmisenä ja poliittisena toimijana nähdään katkelmina tapahtumien virrassa. En nähnyt tässä tiivistelmässä suurempaa kritiikin aihetta. Myötätuntoinen se toki oli kohdettaan kohtaan.

Paljon puhuttu hyväksikäyttövaihe Kekkosen presidenttiyden viime vaiheissa sivuutetaan onneksi melko pikaisesti. Presidentti itse ei ollut vapaa pelaamisesta, vaan hän takertui valtaan kouristuksenomaisesti. Muut käyttivät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä ja Kekkonen käytti omia kanaviaan pysyäkseen vallassa. Kuitenkaan kaikkea ei kannata ymmärtää liioitellun valtakamppailun näkökulmasta, vaan jopa aivan teknisenä vallan vaihtumisena. Kekkonen heitti koepalloina ehdotuksia luopumisestaan, mutta ei kuitenkaan vilpittömästi ollut valmis tekemään ratkaisuja.

Keskityn seuraavassa niihin dokumentin osiin, jotka laajentavat sitä kuvaa, mikä minulla on ollut noista ajoista. Dokumenttiin on ikään kuin piilotettu muutama kriittinen näkökulma, jotka joiltakin ovat saattaneet mennä ohi.

Arvioin Maarit Tyrkön tuoreen kirjan joitakin aikoja sitten. Tyrköllä on ollut mahdollisuus luoda ”oma Kekkosensa” ja sen hän tietenkin tekee. Dokumentissa presidentin pojanpoika Timo Kekkonen sanoo suorasukaiseen tyyliinsä, että Tyrkkö liioittelee omaa osuuttaan. Jotenkin uskon Kekkosta. Eihän tämä tietenkään ole yllätys: on hyvin tyypillistä, että tämän tyyppisissä muotokuvissa luodaan tapahtumista oman näköinen kuva. Dokumentti on tästäkin syystä hyvä päällystakki kirjalle. En kuitenkaan halua millään muotoa asettaa kyseenalaiseksi presidentin ja Tyrkön vilpitöntä suhdetta. Kekkosen viime vuosien toinen nainen, Anita Hallama häivytetään dokumentissa pelkän ”A”-kirjaimen taakse.

Kirjassa Tyrkkö kertoo kauniin tarinan, kuinka Kekkonen irtautui hänestä ja hän irtautui Kekkosesta hiljaa hiipuen. Dokumentissa Tyrkkö toistaa tarinan. Kuitenkin dokumentissa melko suorasukaisesti annetaan ymmärtää, että pyrkijöitä Kekkosen luokse hiljaisuuden vuosina (presidenttiydestä luopumisen jälkeen) oli ruuhkaksi asti. Dokumentissa annetaan ymmärtää, että erityisesti tiettyjen henkilöiden ei haluttu päästä kosketuksiin vanhuksen kanssa. Käy ilmi, että Tyrkkökin on ollut siellä ovella…..

Eräs Kekkosen kauden opetuksista oli, että presidenttien terveydentilaa seurataan nykyisin paljon aiempaa tarkemmin ja raportointi tapahtuu virallista tietä. Tyrkkö toteaa dokumentissa aivan oleellisen asian, eli että presidentin lääkärit (Halonen, Kivalo) olivat ”kaverilääkäreitä”, mikä saattoi estää heitä arvioimasta potilastaan riittävällä objektiivisuudella. Myös presidenttikausien rajoittaminen on seurausta Kekkosen ajan kokemuksista.

Sekä Tyrkkö että Timo Kekkonen tuovat selkeästi esille, että presidentin olisi pitänyt luopua tehtävistään aiemmin. Tyrkkö esittää jopa taitekohdaksi heti ETYKin jälkeistä aikaa ja Timo Kekkonen nähdäkseni viimeistään vuotta 1978. Kekkonen sanoo suoraan, että jatkaminen ”oli virhe”. On hyvä, että tämä moneen kertaan käsitelty asia tulee todettua lähipiirin toimesta.

Dokumentissa käytetään vanhemman polven aikalaistodistajina mm. Juhani Perttusta (presidentin kansliapäällikkö 1977-1984) ja Jouko Loikkasta. Molemmilla on tietoa ja ymmärrystä arvioida tapahtumia. Varsinkin Perttusen rooli korostuu, sillä hänet on pyritty näkemään Kekkosen viime vaiheiden draaman konnana, joka suojeli omaa ja presidentin asemaa yli kohtuuden rajojen. Hän oli se kuuluisa ”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjan ”hämähäkki”, joka häikäilemättä käytti paljon virkatehtäväänsä suurempaa valtaa Kekkosen taustalla. Perttuselle avautuu dokumentin kautta mahdollisuus puolustaa itseään syytöksiä vastaan: hän kiistää täysin valtansa käytön virkatehtävien yli.

Kuva Kekkosen presidenttiyden jälkeisistä vuosista täydentyy ylihoitaja Pirkko Nummen virkistävällä haastattelulla. Nummi organisoi Kekkosen hoidon hiljaisuuden vuosina.

Perttusen dramaattinen ulostulo dokumentissa tapahtuu, kun hän kertoo tarinan siitä, kuinka hän pyysi Kekkoselta nimeä valmistelemaansa presidentin eronpyyntöön. Matti Kekkonen väistyi käynnistä viime hetkillä ja Perttunen joutui hoitamaan tehtävän yksin. Ensimmäinen yritys epäonnistui Kekkosen ilmeisesti protestoidessa kirjoittamalla toisarvoisia asioita paperiin. Vasta toisella kertaa horjuvasti kirjoitettu nimi tuli paperiin.

Onko dokumentti yksi lisä Kekkosen myyttiin? Ehkä, mutta se on myös viimeinen sana viimeisiin vuosiin. Eiköhän nyt kaikkien uteliaisuuden tarve ole tyydytetty.

PS

Kekkonen halusi Tyrkön kirjoittavan itsestään "ihmisenä". Tätä varten Tyrkkö keräsi materiaalia Kekkosen tieten ja luvalla. Jotain tästä teemasta on nähtävissä dokumentissa. Itse jäin miettimään Kekkosen halukkuttaa tulla muistetuksi "herkyydestä" ja "ujoudesta". Oliko tässä voimamiehen tahto tulla muistetuksi itsensä vastakohtana? Kovin luontevana en tätä kuvaa osaa nähdä. Pikemminkin herkkyys oli loukkaantumisherkkyyttä ja ujouden vastapooliksi pistäisin rempseyden.