Juhani Suomi: mitä tapahtuikaan YYA-sopimuksen jälkeen?

Juhani Suomelta on ilmestynyt uusi teos, jossa hän palaa YYA-sopimukseen. Tällä kertaa kysymys on tuon sopimuksen koko historiasta: ”Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus”(Tammi, 2016). Kirja käsittelee aihetta perinpohjaisesti noin 650 sivulla (ja liitteet päälle).

Taisi olla Juha Sipilä, joka taannoin sanoi, ettei ulkopolitiikka ole mitään rakettitiedettä. En tiedä olivatko Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja YYA-sopimus Kekkosen ja Koiviston aikaan rakettitiedettä, mutta ainakin ne Juhani Suomen kertomana olivat pikkutarkkaa sanamuotojen syynäämistä, jossa Venäjä liturgisiin muotoiluihin takertuen yritti hallita suhteita ja Suomi vastaavasti omilla sanamuodoillaan suojeli asemaansa.

Juhani Suomi ottaa eräänlaisen saivartelevan tuomarin roolin ja tuomitsee ja päästää ajan toimijat sen mukaan kuin hän alan auktoriteettina arvioi.

Keskityn tässä vain pieneen osaan teoksesta. Minua on nimittäin kiinnostanut Juhani Suomen kanta YYA-sopimuksen jälkeiseen aikaan. Yhdessä Paavo Väyrysen kanssa hän on ollut jyrkimpiä Suomen lännettymisen historian kriitikoita. Ja vastaavasti hänestä on muodostunut kuva Suomen ja Neuvostoliiton YYA-suhteiden eräänlaisena symbolina. Vastustajat leimaavat hänet suomettuneista suomettuneimmaksi.

Olen lukenut Suomen teoksia kursorisesti, olenpa jonkun teoksen jättänyt keskenkin hänen asenteellisuutensa takia. Erityisesti Mauno Koivisto on joutunut hänen painamakseen syistä, joita en pidä perusteltuina. Uudessakin kirjassa suhtautuminen Koivistoon on nuivaa.

Taisi olla Erkki Tuomioja, joka sanoi, että Suomen tutkimustyyli on perinpohjainen (mitä se todellakin on), mutta lukija saattaa vetää kirjoissa esitetyistä faktoista täysin erilaiset johtopäätökset kuin Suomi itse.

Juhani Suomen suuri sankari on Urho Kekkonen. Hän ei jätä käyttämättä mitään tilaisuutta, jossa hän saa korottaa Kekkosta ja painaa alas muita Kekkoseen verrattavia Paasikiveä lukuun ottamatta.

Suomen Venäjä-analyysi on seikkaperäinen, samoin kuin erittely Suomen ja Venäjän suhteista YYA-sopimuksen päättymisen jälkeen. Tietty tendenssimäisyys häiritsee, mutta kaiken kaikkiaan Suomi on tärkeä Nato-intoilijoiden vastavoima. Uuden kirjansa Reflektointia-osuudessa hän kritisoi odotetusti Suomen EU:hun liittymisen päätösmekanismia kiinnittäen huomiota Mauno Koiviston esille tuomiin turvallisuuspoliittisiin aspekteihin.

Suomen johtopäätös EU:hun liittymisen perusteista on suorasukainen: ”EU hoitaisi vastedes Suomen idänsuhteet”. Ongelmaksi muodostui, että EU:lla ei ollut hyviä suhteita Venäjään (”suhteet ovat olleet joko huonot tai vielä huonommat”), ja sijaiskärsijäksi jäi pahiten Suomi.

EU:n ja Naton suurin piirtein samaa tahtia tapahtunut laajeneminen itään huolestutti Venäjää samoin kuin EU:n väheksyvä suhtautuminen idän hauraaseen jättiläiseen. Ongelmaksi Venäjällä koettiin nimenomaan Puolan, Tsekin tasavallan ja Unkarin täydellinen turvallisuuspoliittinen riippuvuus Yhdysvaltain tuesta.

Juhani Suomi kommentoi happamasti Suomen lähentymistä Natoon: Hornet-hankinnat, rauhanturvajoukkoihin osallistuminen, kumppanuussopimus…… ”Suomi oli Naton porstuassa ja valmistautui koputtamaan ovelle”.

Venäjästä ei ollut vastusta heikkouden kautenaan Natolle. Vasta vuonna 2007 Münchenissä Putin hyökkäsi ankarasti USA:n yksinapaista maailmanvaltaa vastaan ja ilmoitti Venäjän vähättelyn loppuvan tähän. Putin hyökkäsi ankarin sanoin USA:n Tsekkiin ja Puolaan suunniteltuja ohjuspuolustusjärjestelmiä ja tutka-asemia vastaan.

Venäjä tulkitsi EU:n leviämisen sen rajoille etupiiripolitiikan harjoittamiseksi. Värivallankumoukset Ukrainassa ja Georgiassa herättivät lopullisesti Venäjän. Jos EU:lla oli etupiiri, halusi myös Venäjä sellaisen. Nopeassa tahdissa Ukraina ja Georgia ilmoittivat halukkuutensa Natoon. Venäjän vastareaktio pysäytti prosessin. Monin eri selityksin varustettu Georgian sota oli erään vaiheen alku, pian sitä seurasivat Ukrainan jo tutuksi tulleet vaiheet Krimin miehityksineen.

Venäjä puuttui kovalla otteella Ukrainan ja EU:n suunniteltuun yhteistyösopimukseen. Tässä vaiheessa etupiiripolitiikan paluu oli selviö kauppapakotteineen.

Vallitsee syvä erimielisyys siitä, mikä taho on suurin syyllinen Ukrainan tapahtumiin. EU, Suomi mukaan lukien, sälyttää vastuun yksinomaan Venäjän vastuulle. Lännessäkin on kuitenkin asiantuntijoita, jotka näkevät varsinkin USA:n vastuun suurena. Juhani Suomi ymmärtää selvästi Venäjän intressejä. Myös itse olen sitä mieltä, että USA:n vastuuta ei saisi aliarvioida.

Sitten tullaan Juhani Suomen ehkä tendenssimäisimpään väittämään, kun hän kohottaa Suomen Ukrainan tasolle Venäjän turvallisuusintresseissä. Samalla saa kyytiä ”YYA-Suomeen kohdistunut jatkuva vähättely”. Suomi korottaa Suomen vaikutusmahdollisuudet kansainväliseen politiikkaan historiansa vaikutusvaltaisimmiksi juuri YYA-kaudella.

Suomi arvostelee ankarasti Suomen median Venäjä tuntemuksen puutetta ja sen yksisilmäisyyttä (kallellaan oloa länteen päin): ”Sen uutisraportointi, analyysiyritykset ja mielipidekirjoittelu ovat Nato-ideologian läpikyllästämiä”. Suomen into samaistua EU:n kaikkiin ytimiin saa jyrkän tuomion Suomelta.

Yhdyn Suomen väitteeseen siltä osin, että Suomen kansallinen liikkumavara on viime vuosien tapahtumien seurauksena itse asiassa kaventunut. Ennen lupa rauhaa tukeviin aloitteisiin jouduttiin pyytämään idästä, nyt lännestä.

Myös pakotteet saavat Suomen tuomion, koska ne ovat siirtäneet suurvaltain konfliktin ”täysimääräisesti Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin”.

Suurin synti on kuitenkin Nato-yhteistyön kokoaikainen laajeneminen. Erityisesti isäntämaasopimuksen solmiminen varmisti täydellisen länteen sitoutumisen. Tässä yhteydessä Suomi viittaa Boris Jartsevin sanoihin vuonna 1938: ”Puna-armeija ei jää odottamaan saksalaisten saapumista Rajajoelle, vaan kiiruhtaa heitä vastaan niin pitkälle Suomeen kuin mahdollista, jolloin taistelut tapahtuvat Suomen maaperällä”. Erona on nyt se, että kohteet voidaan maalittaa jo etukäteen ja tuhota ohjuksin. Juhani Suomi nimeää Suomen ja Venäjän suhteet kulissisuhteiksi, ne ovat pinnallisesti korrektit, mutta enää muodolliset….. Julkisuudessa suorastaan kilpaillaan, kuka osaa irvailla naapurille räikeimmin.

Mikä olisi vaihtoehto nykyisille suhteille?

Suomi määrittää sen näin: ”Paasikiviläisellä realismilla kivetty polku”. Juhani Suomelle puolueettomuus ja sitä tukeva kansallinen puolustus ovat ehdottoman pyhiä asioita. Samaa mieltä retoriikassa tuntuvat olevan sekä Putin että Lavrov.

::::::::::::::::::::::::

Kirjassaan Suomi kuvaa koko 1930-lukua Neuvostoliiton tendenssimäisenä pyrkimyksenä kohti YYA-tyyppistä suhteiden järjestelyä. Suomen tuolloiset johtavat poliitikot eivät olleet kypsiä tällaiseen sopimukseen. Kolmen käydyn sodan jälkeen tähän ratkaisuun oltiin puolin ja toisin valmiit.

Käsitän niin, että Juhani Suomen ajatuksissa YYA tarjosi hyväksyttävän vaihtoehdon Suomen ja Venäjän suhteiden hoidolle maailmansodan jälkeen. Yli 40 vuoden ajan YYA-sopimuksen kanssa pystyttiin elämään. Muutos tapahtui 1990-luvun vaihteessa. Mihinkään lähellekään YYA-sopimusta ei olla valmiita menemään tämän hetkisessä poliittisessa ilmapiirissä. Päinvastoin siitä ollaan loitonnuttu toiseen ääripäähän, sopimuksiin lännen kanssa.

Haasteeksi jää – naapurin kannalta - Venäjän luoteisrajan turvallisuuden varmistaminen. Tässä historiallisessa tilanteessa olemme osin ajautuneet vastakkaisille puolille, jonka Juhani Suomi näkee murheellisena lopputulemana viimeisten 25 vuoden ajanjaksolla. Itse säilyttäisin puolueettomuuden (liittoutumattomuuden) perusrungon ja rakentaisin pitkällä aika välillä Venäjän turvallisuusminimin vaatiman ratkaisun – tietenkin ilman YYA:ta. Oma itsenäinen puolustus on kaikkien ratkaisumallien perusta. Se sisältää tietenkin riskin niin kuin kaikki muutkin vaihtoehdot, mutta olisin valmis ottamaan sen.

Tietty tendenssi pois lukien allekirjoitan monet Juhani Suomen arviot suhteiden kehittymisestä itään ja länteen. Median yksipuolisille lännettymisnäkemyksille tarvitaan analyyttistä vastavoimaa, vaikka ajoittain sorruttaisiinkin suomimaisiin ylilyönteihin.