Pessimismin hegemonia ja optimismin privatisoituminen

YouGov-tutkimuslaitoksen taannoisesta verkossa tehdystä tutkimuksesta kävi ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 (!) prosenttia saksalaisista vastaajista.

Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (tosin huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Mutta ei hätää: pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia).

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi.

Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Synkistely on siis globaali ilmiö. Voisi kai sanoa, että ihmisten maailma on huolien täyttämä. Mistä luvut tarkemmin ottaen kertovat? Ensinnäkin siitä, että ollaan aidosti ja objektiivisesti huolissaan siitä, mitä me olemme tekemässä maapallolle. Toisaalta tutkimus kertoo myös sen, että varsinkin lännessä ollaan menetetty optimismia dramaattisella tavalla. Se odotus, mikä 1960-luvulla oli, on kadonnut taivaan tuuliin.

Dramaattisesti kehitys näkyy Ranskassa ja USA:ssa. Viime mainittu voi olla yllättävä valinta Ranskan seuraksi, mutta kyllä amerikkalaisten – varsinkin välittömästi sodanjälkeisten vuosikymmenten synnyttämien - korkeiden odotusten muuttuminen ankeudeksi on ollut heille dramaattinen pettymys.

Vasemmiston näinä aikoina oireileva radikalisoituminen (Sanders, Corbyn) on myös osoitus turhautumisesta nykykehitykseen ja halusta saada jälleen nostetta vanhalle solidaarisuudelle. Näille ihmisille maailma näyttää rahakeskeiseltä umpiperältä, jossa vaurauden epätasainen jakautuminen on saavuttanut pöyristyttävät mittasuhteet.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämän laadun” kohoamista ei ole nähty. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta. Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laaja-alaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa riitti. Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. YouGov-tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä! Ei voi välttyä ajatukselta, että erityisesti haastava monikulttuurinen rakenne terrorismipotentiaaleineen on osalle ihmisistä ahdistava kokemus.

Koen, että tässä pessimismitäyteisessä kulttuurissa meitä pyritään hallitsemaan maalaamalla tulevaisuus synkin värein, jos emme tee lähes uskonnollista parannusta. On kaksi vaihtoehtoa: joko asioiden ajatellaan oikeasti menevän pieleen tai sitten kansalaisia pelotellaan vähään tyytymisen tielle.

Raimo Sailas on muistuttanut meitä kolmesta talouskriisistä: 1970-luvun pääosin öljykriisistä johtuneesta kriisistä, 1990-luvun lamasta ja 2008 puhjenneesta finanssikriisistä (+ eurokriisistä). Tilanne on Sailaksen mielestä nyt pahempi kuin aiemmissa koettelemuksissa, sillä 1990-luvun laman alla Suomen velkasuhde/bkt oli vain 10 prosenttia. Tosin ei se ennen nykyistäkään kriisiä ollut enempää kuin 30-35 prosenttia, joka oli Euroopan alhaisimpia suhdelukuja. Sailaksen mielestä meitä vaivaa 10 vuotta kestänyt näivetystauti. Hän manaa jo seuraavaa kriisiä, joka olisi tulossa vuoden 2020 paikkeilla. Sailaksella on vanha levy päällä eikä hän hirveästi varioi talouspolitiikan mahdollisuuksia.

Tommy Uschanov toteaa kirjassaan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015), että esim. Englannissa 1970-luvulla synnytettiin tarkoituksellisesti ”maailmanloppupuheita”, jotka nostivat Thatcherin valtaan.

Uschanov nostaa kirjassaan esille käsitteen ”hallinnon hallitsemattomuus” (overload = ylikuormitus), joka keskustelutti erityisesti Englannissa ja Saksassa 1970-luvulla. Monet kiivashenkiset keskustelijat arvioivat tuolloin, että ympärillä oleva yhteiskunta (valtiotaso, kuntataso) on ylikuormitettu (koska valtion on oltava kaikessa mukana) ja että poliitikot rohkaisivat kansalaisia odottamaan hallinnolta liikoja. Erityisen ongelmallisia ovat taitekohdat, jolloin pitkään jatkunut korkeasuhdanne vaihtuu talouden alamäeksi. Monet asiantuntijat havaitsivat jo 1970-luvulla overload-puheiden tarkoitushakuisuuden ja 1980-luvulla voitiin todeta, että puheissa ”ylikuormituksesta” ei ollut mitään perää.

Olen havainnut saman suomalaisessa keskustelussa koskien tätä aikaa, jota elämme. Suomi on Euroopan sairas mies! Kaikki on pielessä. Kaikki, mitä on tehty, on väärin. Onnettomat olot jatkuvat 20 vuotta, emme toivu tästä. Emme osaa markkinoida, emme osaa tehdä tuotteita, maksamme ihmisille liikaa palkkaa, hyvinvointiyhteiskunta on veltostuttanut meidät jne.

Kollektiivinen, kulttuurinen pessimismi on onnistuttu levittämään tehokkaasti kansalaisten keskuuteen, kuten edellä mainitun tutkimuksen Suomen luvutkin osoittavat. Viesti on selvä: kriisitietoisuuden on herättävä, on tyydyttävä aiempaa alhaisempaan sosiaaliturvan tasoon ja elintasoon, on saatava aikaan innovaatiosysäyksiä (Maailman talousfoorumin mukaan olemme ”enää” maailman toiseksi innovatiivisin maa) ja yhteiskunta on digitalisoitava….

Käytetäänkö uhkakuvia kansalaisten saamiseksi kuriin ja niukkuuden talouden kannattajiksi Snellmanin, Rytin ja Viinasen hengessä? Entä jos kysymyksessä onkin monesti mainittu ”uusi normaali”, johon olemme paraikaa sopeutumassa. Emme tule pääsemään vuosien 1994-2007 lähes neljän prosentin keskimääräiseen kasvuun, emmekä edes sodan jälkeisen ajan rautaiseen kolmeen prosenttiin, vaan joudumme tyytymään nollan ja kahden prosentin välillä olevaan kituuttamiseen – ainakin toistaiseksi.

Jos tyydymme ajatukseen, että elintaso ei nouse oleellisesti, vaan pysyy likipitäen paikallaan jää eriarvoistava tulonjako huoleksi. Tuntuu siltä, että yhteinen kakku jakautuu yhä epätasaisemmin.

Niin & Näin -lehden uudessa numerossa 3/2016 Marja Jalava - arvioidessaan Tommy Uschanovin kirjaa viiveellä – toteaa, että kysymyksessä saattaa olla historiasta tuttu ja aika ajoin toistuva edistysuskon ja kulttuuripessimismin välinen kamppailu. Onko tämän ajattelutavan ytimessä kulttuurisen pessimismin hegemonia, mutta samalla eriarvoisuudesta johtuva optimismin privatisoituminen?