Erkki Tuomioja toteaa tuoreessa blogiartikkelissaan (3.10.2016), että ”Westfalenin rauhassa 1648 määritetty suvereenien valtioiden järjestelmä (lukuunottamatta Saksaa, huom. PT) on nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa jo fiktio. Keskinäinen riippuvuus on tosiasia sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei”.
Tuomioja jatkaa: ”Se on myös syy siihen, ettei voimapolitiikka, vaikka se näyttää nyt tehneen näyttävän paluun Euroopassakin, enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa voi tuottaa kenellekään kestäviä etuja”.
Lähden tässä kirjoituksessa siitä, että Tuomioja edustaa uutta oletusta ”maailmanjärjestyksestä”. Tietenkin lisään heti, että tällainen keskinäisriippuvuus ei voi olla kategorinen sääntö, mutta periaatteessa pitänee paikkansa.
Mikä on siis ”vanha” oletus? Sen tarjoaa tulkintani mukaan Henry Kissinger: Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen nyt näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014).
Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).
Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet Kissingerin mielestä ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin.
Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.
Vahvoja esimerkkejä Kissingerin World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja Wienin kongressi 1814-15.
Tuomiojan uudessa maailmassa moderni teollisuuden, kaupan ja palvelujen maailma eli juuri hänen mainitsemansa ”keskinäisriippuvuus” on kaiken a ja o.
Vaikeutetaanpa vähän ongelmanasettelua: Docventuresin neljäs kausi alkusyksystä 2016 alkoi räväkästi Venäjän presidentin maailmankuvan tarkastelulla. Venäläisvalmisteisen dokumentin nimi ”World Order” (!) heijastelee Putinin näkemyksiä maailmanjärjestyksestä tai oikeammin maailmanjärjestyksestä, jonka hän haluaisi voimaan.
Epäilen, että Vladimir Putin on lukenut tarkasti Kissingerinsä. Niin samanlainen poliittinen (lue: inhorealistinen) asenne molemmilla on. Putinin suurenmoiseksi kokema - ja viimeksi voimassa ollut - maailmanpoliittinen järjestys on Jaltassa 1945 sovittu. Putin toteaa dokumentissa, että Jalta-aikakausi päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, mutta kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen, kuten Putin on muistuttanut. Jalta ei ollut mikään moraalinen kannanotto (mikä on oikein, mikä on väärin), vaan voimatasapainon vahvistaja. Putin sanoo, että Jalta heijastaa sitä maailmankuvaa, joka vallitsi vuonna 1945, mutta nyt tilanne on muuttunut. Putinin mielestä maailmanjärjestystä pitäisi päivittää.
Putinin ajattelu maailmanjärjestyksineen on hyvin konservatiivinen: jos siis maailmanjärjestystä uudistetaan, luodaan - tulkintani mukaan - uusi pitkäaikainen status quo. Esimerkiksi arabimaissa kysymys kuuluu, vaarantavatko demokratiapyrkimysten aiheuttamat muutokset pitkän ajan (uskonnollisen, poliittisen, ideologisen) kehityksen?
Syyrian sota on selitettävässä tällä ajattelulla siten, että Putinin mielestä laillinen valta on Basar al-Assadilla ja muiden täytyy kunnioittaa tätä periaatetta. Asenne on pitkittänyt ja raaistanut sotaa.
Avain Putinin ajatteluun on, että hän haluaa nyt muuttuneessa tilanteessa voimaan uuden, Jaltan korvaavan ”järjestyksen”. Minulla on sellainen käsitys, että Putin ei kuvittele uuden Jaltan olevan mikään kylmän sodan aikainen yksiselitteinen etupiiridiili, vaan ensisijaisesti nykyiseen valtapoliittiseen monenkeskiseen vallanjakoon perustuva järjestys. Putin ei siis halua toista kylmää sotaa. Hän päinvastoin moittii länttä kylmän sodan juoksuhautoihin uppoamisesta.
Miten tämä on tulkittavissa? Käsitän asian niin, että Putin soveltaa vanhaa World Orderia painottaen voimapolitiikan/reaalipolitiikan jäykkiä rakenteita. Tämä on pikkuisen vaikea määrittelykysymys, sillä missään tapauksessa Putin ei ajattele maailmaa Tuomiojan tapaan oikeasti keskinäisriippuvana monenkeskisenä nykyglobalisaatioita edustavana ”hullunmyllynä”, vaan hän haluaa siihen jonkin järjestyksen, mutta ei ensisijaisesti paluuta kylmän sodan etupiireihin.
Lopputuloksen näen niin, että Putin haluaa soveltaa monenkeskistä nykymaailmaa (Venäjä, Kiina, BRICS-maat) vanhan World Orderin päivityksenä. Tuomiojalainen keskinäisriippuvuuskin varmaan tunnustaa suurvaltojen mahdin, mutta näkee maailman silti ”tasa-arvoistuvana” paikkana, jossa kehittyvät maat kirivät kiinni kehittyneiden maiden etumatkaa. Tämä on aivan eri asia kuin Putinin näkemä Jaltan päivitys.
Putin kokee Venäjän ”kennanilaisen” (George F. Kennanin mukaan) turvattomuuden tunteen rasittavana taisteluna ylivoimaista länttä vastaan ja järjestelee demonstraatioita osoittaakseen muille, että on tosissaan halutessaan ”putinlaisen” monenkeskisyyden voimaan. Tietenkin on mahdollista, että Putin haluaa monenkeskisyydellään vain estää amerikkalaisen yksinapaisuuden toteutumisen. Itse edustan kantaa, että – Yhdysvaltain heikentämisen lisäksi - Venäjän tavoitteena on nykyistä tasapainoisempi suurvaltarakenne.
Edellä esitetty ajatus nojaa putinilaiseen ajatukseen lännen etenemisen pysäyttämisestä, mutta ei sotavalmisteluun niin kuin monet tulkitsevat (sota voi silti syttyä, jos kriisi kärjistyy äärimmilleen). On tärkeää, että Yhdysvaltain tuleva presidentti perustaa politiikkansa etujen ristiriidan sovittamiseen, joka merkitsee Venäjän suurvalta-aseman laajempaa tunnustamista, mutta ei trumpilaisia valtioiden välisiä ”diilejä” liittolaisten pään menoksi.
Tuomiojan tekstien yhteydessä on pakko esittää ”Tuomioja-testi”: onko hän idealisti maailmankäsityksessään? Ei mielestäni, sillä hän tunnistaa voimapolitiikan kansainvälisten suhteiden pinnassa. Putinkaan ei voi menestyäkseen sulkea silmiään ja korviaan keskinäisriippuvuudelta, vaikka edustaakin ”monenkeskisyydessään” mielestäni ikuisen tuntuista menneen maailman ajattelua.
Putinin Yhdysvallat-kammo on todellinen eikä - kuten olen monesti esittänyt – Yhdysvallat ole millään muotoa syytön syntyneeseen konfliktiherkkään tilanteeseen. Meillä Suomessa median lännettynyt asenne peittää objektiivisen arvion mahdollisuuden. Suomella voi olla rooli ”tuomiojalaisen keskinäisriippuvuuden” ja ”putinilaisen monenkeskisyyden” yhteensovittamisessa.
PS
Sattumalta näin Saksan ulkoministerin tähän teemnaan liittyvän tuoreen puheenvuoron: Frank-Walter Steinmeier: "Aiemmin maailma oli jakautunut, mutta Washington ja Moskova tiesivät rajat, joita ei saanut ylittää, ja niitä kunnioitettiin", Steinmeier Bildissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti