Finanssikriisin pitkä varjo – Deutsche Bankin kujanjuoksu

Uusliberalistisen talouspolitiikan muistomerkki on finanssikriisi. Myönnän, että lausahdus sisältää yksinkertaistuksen, mutta vakavastikin olen sitä mieltä, että 1980-luvulta alkanut rahamarkkinoiden vapauttaminen ”kahlehtivasta” sääntelystä oli luomassa pohjaa pankkimaailman ylilyönneille ja sittemmin kriisiytymiselle. Pankkimaailman säännöt oli osin luotu jo 1930-luvun laman yhteydessä. Hyvin monissa maissa toinen maailmansota aiheutti sääntelyn edelleen kiristymisen. Bretton Woods (1944-1971) oli sodan jälkeen raha- ja valuuttamarkkinoiden sääntelyn kivijalka, jolla rahan liikettä kultakantoineen voitiin hallita.

Yhdysvalloista alkanut sääntelyn purku alkoi osin 1980-luvulla ja kiihtyi 1990-luvulla. Se oli reagointia nykyaikaisen pankkimaailman murrokseen ja siten monista syistä välttämätöntä, mutta liian usein vapautumista käytettiin eksoottisiin rahan ”tekemisen” ratkaisuihin, joita valvonnalla ei pystytty enää hallitsemaan.

Valvonta on monitahoinen ja haasteellinen väline. Toisaalta uusliberaalit vaativat valvonnan löyhentämistä – onnistuen siinä – toisaalta rahamarkkinakatastrofin koittaessa syyttivät sääntelyn puutteita aiheutuneista vahingoista.

Aika yhtä mieltä ollaan siitä, että Yhdysvaltain asuntokupla ja sen puhkeaminen oli finanssikriisin keskeinen syy. Asuntolainoja tarjottiin maksukyvyttömille asiakkaille liittovaltion asettaman käsirahan houkuttelemana. Syvemmälle mentäessä taustalta paljastuu ”yhteiskunnallinen virheajattelu”: köyhät ihmiset haluttiin osallistaa amerikkalaiseen unelmaan (= omistusasunto) ilman, että heillä oli siihen tosiasiallisia taloudellisia edellytyksiä. Olen käsitellyt runsaasti uusliberaalien (Cato-instituutti, George Bush nuorempi) Ownership Society -ideologiaa (sillä ideologia se oli). Finanssikriisin keskiössä oli siis käsitykseni mukaan ”omistajuuden” käsite, mutta siitä enemmän joku toinen kerta.

Asuntojen hinnat kohosivat jyrkästi 2000-luvun alkuvuosina kovan kysynnän seurauksena saavuttaen huipun vuoden 2006 syksyllä. Pankit käyttivät varjopankkijärjestelmää apuna arvopaperistaessaan lainoja. Tällöin ne olivat valvonnan katveessa. Merkittävä taitekohta oli lainoihin sisäänrakennetun parin ensimmäisen vuoden korottoman jakson päättyminen. Silloin viimeistään paljastui asuntolainojen ottajien olematon maksukyky. Kovilla tuotto-odotuksilla sijoittajille myydyt arvopaperit romahtivat heti asuntojen hintojen romahtamisen perässä.

Seurasi valtava velkadeflaatioilmiö (asunnon laina oli suurempi kuin asunnon arvo), joka puolestaan laajeni koko rahamarkkinoiden kriisiksi.

Mutta miten kriisi saapui Eurooppaan ja erityisesti Saksaan, jota on totuttu pitämään vakauden takuutahona? Yritän seuraavassa taustoittaa Deutsche Bankin ongelmien syitä. Kriisi lähti purkautumaan Saksassa suhteellisen pienen IKB-pankin kautta.

Kun IKB ajautui vaikeuksiin finanssikriisin yhteydessä vuonna 2007, sen toimitusjohtaja Stefan Ortseifen sanoi, ettei IKB omistanut juuri lainkaan subprime-velkakirjoja. Tosiasiassa pankki nimenomaan omisti amerikkalaisia roskalainoja. Miten tällainen tietämättömyys on mahdollista ? Yksi konkreettinen syy oli se, että subprime-lainoista johdetut strukturoidut arvopaperit, CDO:t olivat luottoluokittajien arvioinneissa suurimmaksi osaksi AAA-papereita. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Käytännössä hyvät arvopaperit ja subprime-paperit sekoittuivat samanarvoiseksi kokonaisuudeksi, jolloin olisi tarvittu pätevä syyni niiden erottelemiseksi toisistaan. Tähän ei ollut malttia, koska pankin johto oli päässyt asuntoarvopaperien makuun juuri kuplan kehittymisen pahimpina vuosina ja kannusti omaa rahastoaan Rhineland Fundingia ostamaan kiihtyvällä tahdilla epäkuranteiksi osoittautuneita arvopapereita.

Miksi juuri saksalaiset pankit sortuivat laajemminkin tähän virheeseen? Commerzbank, Dresdner Bank (siirtyi vuonna 2009 Commerzbankin omistukseen) ja Deutsche Bank sekä Landesbankit myrkyttyivät epäkelvoista arvopapereista. On sanottu, että kysymys on kulttuurieroista saksalaisen ja amerikkalaisen ajattelutavan välillä. Väitteessä on varmaan paljon perää. Saksalaiseen ajattelun kuuluu sääntöjen tarkka noudattaminen ja luottamus pankkien väliseen informaatioon. Naiivi usko amerikkalaiseen pankkijärjestelmään ja sen valvontaan kostautui. Amerikkalaiset pankit ja varjopankit käyttäytyivät häikäilemättömästi ja salasivat sekä toisiltaan että eurooppalaisilta arvopaperien todellisen myrkyllisyyden asteen.

Saksalaisia on helppo syyttää naiiviudesta, jota amerikkalaiset käyttivät hyväkseen. Saksa jopa tunnettiin maana, johon saattoi kumota kaikkein heikoimmat arvopaperit, koska ostohaluja em. luottamuksesta johtuen oli. Saksalaisia suorastaan pilkattiin hyväuskoisuudesta.

Kun IKB:n Ortseifen haastettiin oikeuteen aiheuttamastaan 15 miljardin tappiosta, häntä vaadittiin palauttamaan palkkansa 805 000 euroa (!). Korvauksen pienuus kuvaa saksalaisten pankinjohtajien palkkatasoa. Samaan aikaan amerikkalaiset rehentelivät esim. 20 miljoonan dollarin palkkioillaan. Saksalaiset olisi helppo leimata typeriksi, kun eivät osallistuneet bonuskilpailuun täydellä eliksiirillä. Mutta tässäkin näkyy jälleen kulttuuriero.

On pakko puhua moraalista. Saksalainen varovaisuus, tarkkuus ja laskelmoivuus ovat kiiteltyjä asioita. Miksi sortuminen tapahtui finanssikriisissä ? On jäänyt käsitys, että konservatiiviset saksalaiset taistelivat korkeiden eettisten normien puolesta pitkään kuplien muodostumisvaiheessa. Lopulta IKB:n kaltaiset ”edistykselliset” pankit alun menestyksellisellä toiminnallaan houkuttelivat muut mukaan. Ja tottahan se on, että on vaikea välttää kiusausta, kun joku leventelee voitoillaan. Saksalaisten hurahtaminen tapahtui saksalaisella perusteellisuudella. Varomattomuus saavutti kohtuuttomat mittasuhteet, kun amerikkalaiset rupesivat Goldman Sachsin johdolla lyömään vetoa subprime-velkakirjojen markkinoita vastaan. Ne näkivät itsensä aiheuttaman romahduksen näköpiirissään. Silloinkin saksalaiset vielä ostivat alkuperäisiä CDO-arvopapereita hyvässä uskossa.

Finanssikriisin käynnistymisestä on kulunut 10 vuotta (katson kriisin alkaneen amerikkalaisen asuntokuplan huippuvaiheesta eli vuodesta 2006). Nyt on 10-vuotisjuhlien kunniaksi laskun maksamisen paikka: Yhdysvaltain oikeusministeriö vaatii Deutsche Bankilta 13 miljardin euron korvauksia huijauksesta asuntolainoista paketoitujen arvopapereiden kaupasta. Lohdutukseksi ei heikosti muutenkin menestyvälle pankille taida kelvata se, että 20 läntisen maailman merkittävintä pankkia on maksanut sakkoja ja korvauksia vuosina 2011-2015 peräti 290 miljardia euroa. Mukana on muitakin korvauksia, jotka ovat aiheutuneet markkinakorkojen ja valuuttamarkkinoiden manipuloinnista, rahanpesusta, huonoista sijoitusneuvoista ja veronkierrossa avustamisesta.

Kaiken lisäksi pankit ovat melkoisessa turbulenssissa koko pankkitoimintaa uhkaavien, talouden anemiasta johtuvien markkinamuutosten ja teknologisten innovaatioiden keskellä.

Pisteenä i:n päälle finanssikriisin päälle ja perään lomittui eurokriisi. Pertti Haaparanta käyttää eurokriisin syntymekanismista nimeä ”pääomien sisäänvirtauskriisi” tarkoittaen, että ”jostakin” virtasi rahaa eteläeurooppalaisiin kohteisiin, erityisesti kiinteistömarkkinoille. Rahaliiton syntyessä Euroopan köyhemmistä maista tuli lupaavia sijoituskohteita. Eurohan hävitti kurssiriskin ja alensi investointien rahoituskustannuksia.

Itse asiassa EU näytti toimivan juuri niin kuin sen pitikin. Mutta totuus paljastui pian. Tietenkin tässä voidaan kaivaa esille EU:n perussynti eli matala, ”saksalainen” korkotaso, joka on mahdollistanut rahan menekin. Matala korkotaso, jonka piti olla siunauksellinen EU:lle, on kääntynyt kuplien muodossa itseään vastaan. Maksumiehinä olemme me kaikki. Pari asiaa tämä kriisi on opettanut: suurilla maantieteellisillä heterogeenisesti kehittyneillä alueilla (jotka muodostuvat eri valtioista) ei voi olla sama korko eikä sama valuutta. Valitettavaa on, että historia on täynnä esimerkkejä vastaavista erehdyksistä. Niistä ei ole pystytty ottamaan opiksi.

Kymmenen vuotta siinä meni ennen kuin perinpohjaiset tarkastukset ovat vihdoin päättymässä. Tarkastusten kesto on suorassa suhteessa tehtyjen virheiden määrään. Viime aikoina on ennusteltu uuden pankkikriisin syntyä. Onhan se teoriassa mahdollista, mutta konkreettista aiheuttajaa on vaikeaa tietää.