Venäjä: haaste, uhka, oletus, realiteetti

Venäjää joko vähätellään tai sen merkitystä (uhkana) liioitellaan. Jyri Häkämies sanoi aikanaan kuuluisasti, että Venäjä on haaste, haaste, haaste. Ulkomailla, kun puhuu niin ”käännösvirheitä” tuppaa tulemaan. Niinpä Häkämiehen puheenvuoro käännettiin meillä muotoon ”uhka, uhka, uhka”, jolloin saatiin vähän hauista uutisointiin.

Katsaus lähihistoriaan: Vuonna 2010 Jyrki Katainen ja Aleksander Stubb todistelivat, ettei Venäjä ole suurvalta vertaamalla sen asemaa maailmantaloudessa keskitason kilpakumppaneihin. Herrat totesivat, että Venäjän talous on Hollannin kokoinen. Lehdet tarttuivat innokkaasti mokaan: Venäjän bkt oli tuolloin 1500 mrd dollaria ja Hollannin bkt 800 mrd dollaria. Sitä paitsi kumpikaan ei ottanut huomioon sitä kokonaiskirjoa, jolla maiden suorituskykyä voidaan mitata: on esimerkiksi poliittisia ja sotilaallisia resursseja.

Itseasiassa voisi sanoa, että kuultuaan tarpeeksi vähättelyä Venäjästä Putin käynnisti ”suurvaltaprojektinsa”, joka on nyt täydessä käynnissä.

Katsaus keskipitkän aikavälin historiaan: Ulkoministeri Eljas Erkko evästi syksyllä 1939 Moskovaan kriittiseen neuvotteluun matkannutta J.K. Paasikiveä seuraavasti: ”Unohtakaa, että Neuvostoliitto on suurvalta!” Erkko tarkoitti, että Stalinin ja Molotovin puheita piti pitää uhoamisena, mutta ei vakavasti otettavina uhkavaatimuksina: sota ei syty.

Milloinkahan meillä löydetään terve suhtautuminen naapuriin? Joko kansalaisia pelotellaan jatkuvilla uhkakuvilla tai sitten vähätellään idän tehotonta jättiä. Loppujen lopuksi tavallisella rauhallisella kansalaisella, joka ei elämöi netissä, saattaa olla tasapainoisimmat mielipiteet Venäjästä.

Melko tasapuolisen puheenvuoron aiheesta käyttää mielestäni Timo Vihavainen tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Viisasten kerho”. Hän arvioi Martti Ahtisaaren Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen kirjaa ”Miten tästä eteenpäin?” (Docendo, 2016). Arvio on pääosin myötäsukainen Vihavaisen kiittäessä keskustelukirjaa tasapainoisuudesta ja idearikkaudesta. Puutun tässä kohtaa vain Vihavaisen arvioon keskustelijoiden Nato-kannasta, jossa hänen ymmärtämisensä loppuu. Tarkemmin sanottuna hän arvioi varsin terävästi kolmen Nato-myönteisen herran kritiikittömiä Nato-kantoja: ”Miksei Nato ole Suomelle kelvannut? Siihen liittymisestä seuraavia ongelmia ei valitettavasti viitsitä (kirjassa) edes analysoida. Se nyt vain on niin, että Venäjä valehtelee (sanovat kirjoittajat), jos (Venäjä) sanoo Naton uhkaavan itseään. Niinpä kai. Siitä huolimatta on ilman muuta syytä odottaa sen vastasiirtoa sellaisessa tapauksessa. Se kun nyt vain on pelin sääntöjen mukaista. Ja mitä nyt pitäisikään sanoa siitä, että Naton jäsenenä kukin valtio sitoutuu auttamaan muita, jos niiden kimppuun hyökätään? Eihän tässä ole sen vähempää kuin sama automaatti, joka aikanaan teki maailmansodasta todellisuutta. Mitä etuja Natoon liittyminen voisi juuri meille tuoda kahdenvälisiin takeisiin verrattuna? Alan miehiltä olisi odottanut selvempää tekstiä.” Näin siis Timo Vihavainen pöllyttää kirjoittajakolmikkoa.

Sanoisin, että tähän on totuttu: koska Venäjä on kansainvälisen näyttämön konna, ei sen asemaa tarvitse analysoida saati, että sen tarkoitusperiä yrittäisi ymmärtää. Sen asemaan ei pidä asettua eikä pohtia ketjureaktion mahdollisuutta, jos provosoimisesta provosoidutaan.

Tässä siis paljastui vähättelyn ja liioittelun lisäksi yksi lisäaspekti Venäjään suhtautumisesta, nimittäin välinpitämättömyys. Itse asiassa Eljas Erkon evästyksiin liittyi vähättelyn lisäksi myös tämä välinpitämättömyysaspekti: (Neuvostoliiton kanta) ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Oma lukunsa ovat sitten tarkoitushakuiset ja systemaattiset Venäjä-kritiikit johtavissa tiedotusvälineissä, varsinkin Helsingin Sanomissa: perustetaan oikein Itämeren kirjeenvaihtajan tehtävä. Se takaa, että Itämeri pysyy esillä. Eihän tässä mitään periaatteellista ongelmaa ole, jos lehti käsittää Itämeren valtioiden väliset suhteet voittopuolisesti hedelmällisiksi, mitä ne todellisuudessakin ovat verrattiinpa niitä mihin maailmankolkkaan tahansa.

Voisinko lausua toiveen, että kirjeenvaihtaja keskittyisi voittopuolisesti ”Itämeri – rauhan meri” -teemaan, sillä sitä laiminlyödään toistuvasti? Itse asiassa kymmenien vuosien ajan Itämeri on ollut juuri rauhan meri.

Pisimmällä Venäjä-suhteissa ovat ne, jotka ovat löytäneet tasapainon kritiikin ja yhteistyömahdollisuuksien välillä. Heitäkin onneksi on. Valitettavasti on myös Juho Rommakkaniemen (Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö) kaltaisia spekuloijia, joka rakentelee loputtomia oletuksia (”EU-jäsenyyden myötä Suomen poliittinen painostaminen tai alueellisen koskemattomuuden loukkaaminen on lähes sama kuin se tehtäisiin Saksaa tai Ranskaa kohtaan”), joiden varaan hän rakentaa omia oletuksiaan (”Nato-jäsenyyden myötä kynnys painostaa tai loukata Suomea alueellisesti nousisi äärimmäisen korkealle. Se olisi sama kuin myös Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja vastaan hyökkääminen”). Koko lähestymistapa perustuu spekulointiin Suomesta itsestään selvänä hyökkäyksen kohteena, jos emme kiireesti liittoudu. Historia on Rommakkaniemen ylemmyydentunteelle lähinnä rasite.

Aivan viime päivinä on lisätty kierroksia erilaisiin uhkakuviin. Puolustusministeri Niinistö - joka tuntuu kaipaavan jännitystä elämään - vilauttaa Ahvenanmaan oikeudellisen aseman muuttamista (joka onneksi on tyrmätty) ja Liettuan presidentti Dalia Grybauskaiten kävi pelottelemassa Venäjän tulevilla aikeilla (vähänpä hän luottaa Natoon). Lopulta presidentti Niinistö kertoi ironisesti uskovansa, että ahvenanmaalaiset ovat tarkkoja pienten vihreiden miesten suhteen. Niinistöllä oli suuria vaikeuksia pitää pokka kaiken tämän hysteerisen puheen keskellä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Onko Yhdysvallat lisäämässä vai vähentämässä panostaan lännen etuvartiona? On arvailujen varassa minkälaista liittolaispolitiikkaa valittu presidentti noudattaa. Paineet eristäytyä ja vetäytyä kustannuksista ovat suuret. Ainakin eurooppalaisten Nato-valtioiden omavastuut tulevat kasvamaan.

Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden painoarvo ei ole vähentynyt, vaan lisääntynyt sitä mukaa kuin Venäjää aliarvioidaan tai (sen uhkaa) yliarvioidaan.