Vasemmisto on kohdannut eräänlainen polarisaatio-ongelman. Osa vasemmistosta haluaa löytää menestyksen poliittiselta keskialueelta, jonne erilaisilla ryhmittymillä on tunkua. Osa taas haluaa edettävän vasenta laitaa pitkin. Kysymys ei ole mistään taktisesta asetelmasta, vaan äänestäjien tosiasiallisesta käyttäytymisestä ja todellisesta jakautumisesta.
Osa vasemmiston äänestäjistä on kohtuu hyvätuloisia, ainakin keskiluokkaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä, joiden edut poikkeavat vasemman reunan tavoitteista ja olosuhteista. Laitavasemmistossa ovat edelleen pienituloiset ja suoranaisesti köyhyydestä kärsivät. Puhun tässä yleensä vasemmistopuolueista, en hienojakoisemmasta puolueittaisesta jakautumisesta.
Näyttää siltä, että keskiluokka laajemmin on globalisaation häviäjä tai enintään paikallaan pysyjä. Koska monet työväenluokan ihmiset ehtivät jo nousta keskiluokkaan, ovat he nyt vaarassa jäädä teknologisen kehityksen sijaiskärsijöiksi. Tämä näkyy äänestäjien häilyvänä käytöksenä. Haetaan tietoisesti tai tiedostamatta asemia, jotta pärjättäisiin tulevaisuudessa. Mikä on kehityksen taustalla? Monta kertaa todettu asia on, että globalisaation sivutuotteena osa länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien työstä ei ole enää kilpailukykyistä ja siksi vasemmalla yhteistyö ja joukkovoiman hyväksikäyttö on epävarmuuden tilassa murenemassa. Solidaarisuudesta ei voi puhua entisessä mielessä, koska globalisaation seuraukset halkovat vasemmiston äänestäjiä erilaiksi ryhmittymiksi, jolloin niiden poliittinen voima on ollut hiipumassa – tosin hitaasti.
Aina välillä on näyttänyt, että irtisanomisaalto olisi asettunut, mutta näin on käynyt vain väliaikaisesti. Työpaikkojen tuhoutuminen jatkuu, jos ei kiihtyvänä, niin kuitenkin pysyvänä ilmiönä. Teollisuustyöpaikat eivät tahdo olla kilpailukykyisiä kehittyneissä maissa ja siksi työmarkkina on jatkuvasti liikkeessä. Luova tuho toimii ilmeisesti viiveellä: ensin työpaikkoja tuhoutuu ja sitten vasta tovin kuluttua jotain saadaan takaisin. Kilpailu on kuitenkin jatkossakin kovaa, koska myös kehittyvät maat pystyvät korkeatasoiseen teolliseen tuotantoon.
Osa Suomen työväestöstä on hakenut poliittista turvaa perussuomalaisista vähän samaan tapaan, kun USA:ssa haetaan turvaa presidenttiehdokas Trumpista. Pettymys on ollut melkoinen, kun epärealistisen korkealle viritetyt toiveet eivät ole toteutuneet: perussuomalaiset ovat pettäneet lupauksensa ja esimerkiksi demarit ovat saaneet paluumuutosta osansa. Populismi ei ole näytä kovin vakaalta voimalta, vaan vastuuseen jouduttuaan kutistuu nopeassa tahdissa. Populismin reserviksi jäävät mahdollisesti takaa tulevat uudet populistisukupolvet.
Vasemmiston haasteissa on kysymys selvästi laaja-alaisesta yleiseurooppalaisesta ongelmasta, sillä viimeaikaiset tapahtumat esimerkiksi Espanjassa ja Englannissa ovat hajottaneet vasemmiston voimia. Hajaantuneen vasemmiston poliittinen voima on vähenemässä. Oikeisto muodostuu perinteisistä porvarillisista puolueista, mutta yhä useammin myös työväenhenkisistä populisteista, jotka ovat paljastaneet todellisen karvansa, kun ovat päässeet vallan kammareihin.
Suomessa ja Ruotsissa vasemmisto on itse asiassa pysynyt hyvin kuosissa. Ehkä tähän vaikuttaa molemmissa maissa toimiva vakaa vasemman laidan puolue, joka pehmentää eripuraa – vasen reuna on vakiintunut kymmenien vuosien aikana.
Vasemmistoa vaivaa neuvottomuus, kun sen kannattajat hajoavat erilaisiksi ryhmittymiksi (myös puolueiden sisällä), jotka suhtautuvat toisiinsa varautuneesti. Mistään dramaattisesta muutoksesta ei kuitenkaan ole kysymys historiallisessa katsannossa. Jakautumista on aina ollut olemassa.
Pienipalkkaisten palveluammattien kirjo laajenee kulovalkean tavoin. Laajamittaista tartuntaa vasemmistolaiseen ajatteluun ei ole kuitenkaan tapahtunut. Selitykseksi on tarjottu, että syntyneet tehtävät ovat toisistaan irrallisia, eivätkä ole enää bulkkitehdastuotannon piirissä. Vasemmistolainen tartunta oli herkimmillään kymmenien vuosien takaisilla ”siirtotyömailla”, jossa samanhenkiset kohtasivat toisensa fyysisesti. Nyt pelko työpaikan menetyksestä on verrattomasti painavampi asia kuin halu joukkovoiman lanseeraukseen. Edes netti ei ole toiminut väkevänä yhteensitojana. Jossakin kulkee kuitenkin ärtymyksen raja, kuten viimeisten puolentoista vuoden aikana tapahtuneet mielenilmaisut osoittavat.
Mielenkiintoista on nähdä, miten tulevaisuudessa voimasuhteet kehittyvät. Kasvun pysähtyminen tai hyvin niukka kasvu on itse asiassa hyödyttänyt porvaripuolueita, koska vasemmiston etu on vähintään kohtalainen talouskasvu ja sitä kautta jakovaran lisääntyminen. Niukkuuden oloissa eliitti voi vedota köyhemmän kansanosan venymiskykyyn samaan aikaan, kun hyvin toimeentulevat löytävät aina keinot parantaa elintasoaan. Vasemmisto ei ole tottunut niukkuuden jakamiseen eikä leikkauspolitiikkaan. Ideologisessa kannatuksessa on paljolti kysymys siitä, miten uskottavia vasemmistopuolueet ovat vastustaessaan leikkauspolitiikkaa, vai pääseekö voitolle ihmisten pikkuhiljaa tapahtuva tottuminen niukkaan kasvuun. Ihmiset siis omaksuvat kannan, että mitään pientä suurempaa muutosta elintasossa ei realistisesti ajatellen ole olemassa.
Neuvottomuus lisää passiivisuutta. Jos edessä aukeaa näköalattomuus, nähdään seuraukset – ja on jo nähty – demokratiakehityksessä. Ehkä populismikin on kuitenkin nähnyt jo parhaat etenemisen vuotensa. Ainakin se on toivottavaa, sillä kolmekymmentäluvun kaltainen tilanne nationalistisine ilmiöineen on tulenarka vaihtoehto.
Esimerkiksi Euroopassa – mutta myös Yhdysvalloissa - populismin suosio on hyvin pitkälle maahanmuuton aiheuttamien ongelmien "varassa". Ilman tätä populististen voimien eteneminen näyttää heiveröiseltä.
Uskoisin kuitenkin, että tähänastinen kehitys, jossa tuotanto siirtyy yhä halvemman työvoiman alueelle on tulossa tiensä päähän. Myös kehittyvissä maissa ollaan persoja jatkuvasti nouseville palkoille ja valmistuksen siirtymisiä joidenkin soveliaimpien tuotteiden osalta on jo tapahtunut takaisin kehittyneisiin länsimaihin. Tämä voisi luvata 5-10 vuoden tähtäimellä kilpailukyvyn etujen tasaantumista. Lopulta tehokkuuden ja työn tuottavuuden lisääminen länsimaissa Kaukoidän perukoiden tahtia nopeammin saattaa pysäyttää nykykehityksen. Itse asiassa Japani ja Etelä-Korea ovat esimerkkejä siitä, kuinka ne ovat menettäneet suurimman kilpailuetunsa, Japani jo 1990-luvulla ja Etelä-Korea aivan viime vuosina.
Tuntuu melko vulgääriltä sanoa, että elämme murroksen aikaa – aina eletään jotain murrosta - mutta erästä ilmiötä olen jaksanut harmitella: yleissivistys hyvin laaja-alaisesti käsitettynä on polarisoitumassa. Jotkut hallitsevat ympäristön tapahtumat verrattomasti suurta enemmistöä nopeammin ja paremmin, ja ero kasvaa. Tällä on suorat demokratiavaikutukset, sillä taikausko, salaliittoteoriat, järjettömät uskomukset ja ”faktojen jälkeinen aika” voittavat alaa eräänlaisena vastavoimana jatkuvasti etenevälle tieteellistymiselle.
Yleissivistyksen hapertuminen on pois ”työväenluokalta” ja juuri työväen sivistystahto 1920- ja 1930-luvulla, 1960-luvusta puhumattakaan, oli tae sille, että yhteinen kakku jakautui vähitellen tasaisemmin. Nykyinen polarisoituminen lupaa huonoa selviytymisellemme.
Tarvitaan moderneja panostuksia perusopintoihin ja moniammatillisiin tutkintoihin. Samalla koulutukseen ja tutkimuksen kohdistuneet leikkaukset tulee perua. Löytyykö sivistystahtoa?
Yhdistän siis hyvän yleissivistyksen ja pieni- ja keskituloisuuden – siis oman aseman ”tiedostamisen” – ”uuden” työväen voiman kasvuun. Säästöjen korostaminen kansalaisiin kohdistuvan koulutuksellisen panostamisen sijasta on modernille vasemmistolle myrkkyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti