Nyt sitten päivän puheenaihe on valtiovarainministeriön laskemien tehtävien ja velvoitteiden lukumäärä, jolla meitä kansalaisia kiusataan. Siispä harventamaan niitä!
Suurin into vallitsee niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat jo pitkän aikaa olleet sitä mieltä, että byrokratia on rehottanut aivan liian kauan.
Kovasti veikkaillaan jo, mikä on jäljelle jäävien tehtävien määrä, 446 vai ehkä 398?
Veikkaanpa, että supistaminen ei onnistu kovin helposti, sillä sännökset, tehtävät ja velvoitteet ovat toistaan riippuvia. Puuttumalla yhteen kohtaan tehtäväviidakkoa puututaan lukuisaan määrään muita.
Yleisesti taidetaan olettaa, että päällimmäiset (viimeksi tulleet) tehtävät puretaan ensimmäisinä. Entä jos palvelurakennelmasta joudutaan ottamaan sittenkin tiiliä pois alemmista kerroksista? Huojutetaanko koko rakennelmaa?
Suosittua on leimata byrokratia syylliseksi taloudellisiin ongelmiimme. Hallintoa ei kuitenkaan ole niin paljon, että sitä karsimalla voitaisin kuitata ongelmat; tarvitaan suoria palveluleikkauksia ja niiden osalta mielipiteet jakautuvat. Ainakin aluksi ollaan sitä mieltä, että kokonaisia palveluja voidaan hylätä, mutta jossain vaiheessa järki voittaa ja turvaudutaan juustohöyläleikkauksiin (joiltakin osin juustokirvesleikkauksiin).
Byrokratia määritetään normaalisti virkavaltaisuudeksi; siinä on sävy, että hallinnointia on liikaa. Tosiasiassa useimmiten on kysymys siitä, että byrokratialla huolehditaan demokratian pelisäännöistä eli palvelujen saannin tasapuolisuudesta. Onhan kysymys verovaroin tuotetuista palveluista, jotka periaatteessa kuuluvat kaikille.
Kuvitellaan voitavan leikata pienet palvelut pois tieltä, mutta tosiasiassa on pakko puuttua myös merkittäviin peruspalveluihin, terveys- ja sosiaalitoimeen sekä opetukseen, että saadaan riittävä määrä vaikuttavuutta.
Eduskunnassa on jo saatu esimaksua siitä, mitä seuraa, kun yritetetään puuttua pyhinä pidettyihin palveluihin: vastustus on ankaraa. Aina astutaan jonkun varpaille.
Mikä voisi olla rakentava tapa edetä? Itse aloittaisin vähäpätöisen tuntuisesta asiasta eli kelpoisuusvaatimuksista; niiden tulisi joustaa paljon nykyistä enemmän. Soveltuvuutta ”viereiseen tehtävään” pitäisi kouluttaa itse työpaikoilla. Kun joka tapauksessa useita kymmeniä tuhansia viranhaltijoita siirtyy eläkkeelle kuntapalveluista pitäisi irtisanomisia välttää ja vähentää väkeä eläkepoistuman kautta. Tämä ei onnistu, jos kelposuusvaatimukset ovat nykyiset.
Tehtävien ”ohentamisen” pitäisi tapahtua samaan aikaan kompetenssivaatimusten väljentämisen ja eläkkeellesiirtymisten kanssa. Tästä palapelistä voi tulla ylittämätön haaste.
Kunnan palvelut ovat sektoroituneet. Sektorirajojen ylittämistä on tapahtunut, mutta aivan liian vähäisessä määrin. Varsinkin sosiaalitoimen ja opetustoimen tehtävissä yhteensovittamiseen on mahdollisuuksia.
Jos kelpoisuutta väljennetään heikkeneekö palvelujen laatu? Se vaara on tietenkin otettava huomioon ja varauduttava tuleviin muutoksiin hyvissä ajoin. Sopeuttamisen pitäisi tapahtua pitkän ajan, mieluiten koko nelivuotisen vaalikauden aikana.
Tärkeää olisi myös löytää kannustimet, jotta kuntatyöntekijät voisivat motivoitua muutoksiin. Muutokset ovat vaikeita, koska monet työntekijät ovat asennoituneet pysyvänsä tehtävässään eläkeikään saakka.
Koko ajan on tunne, että säästöjen valmistelut etenevät hitaasti tai jäävät viime tippaan.
Viime kädessä on mietittävä, millaisen hyvinvointivaltion haluamme. Onko se tasapainoinen hyvinvointiyhteiskunta 2.0 vai repaleinen tilkkutäkki, joka on tulevien ongelmien lähde?
Mikä olisi uuden hyvinvointiyhteiskunta 2.0:n keskeinen kriteeri? Nostaisin avainasiaksi universaalit palvelut eli kaikille kuuluisivat - tulotasosta riippumatta - lapsilisät, päivähoito, koulutus jne. Moni haluaa tuloporrastusta. Hyvinvointivaltio menettää jotain omintaan, jos universaaleista palveluista luovutaan. Laajan keskiluokan kokonaisuudessaan tulee saada hyötyä hyvinvointivaltioista, jotta se voi tuntea kuuluvansa siihen. Ja jotta se maksaisi siitä veroillaan leijonanosan.
Meillä on runsaaasti ihmisiä, jotka haluavat vapauttaa meidät hyvinvointivaltion kahleista. Kaiken yläpuolella on maaginen yksilönvapauden tavoittelu. Mikä on tämä yksilönvapaus, jonka nimiin niin kerkeästi vannotaan? Mielestäni pelkästään yksilönvapauden nimiin vannominen on irrationaalista. Yksilönvapaus on teoreettinen arvo ilman sidosta vastuuseen. Vapaus, valvonta ja sääntely muodostavat kokonaisuuden, jonka osia ei voi irrottaa toisistaan.
Ehkä jotkut haluavat palauttaa 1980-luvun kuplatalouden vapaan, voitoriemuisen ja itseriittoisesti ajattelevan ihmisen, joka kuvittelee itsensä yhteiskunnasta riippumattomaksi. Samantien uusi ilmapiiri voidaan laajentaa lähes kaikkia koskevaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti