Meille, jotka olemme vannoneet objektiivisuuden tavoittelun (siis tavoittelun!) nimiin on ollut vaikeaa sopeutua yhä pidemmälle vietyyn kohderyhmäajatteluun esimerkiksi uutisoinnissa. Itse asiassa kohderyhmistä on edetty jo viestien personointiin henkilötasolle saakka. Paljastamme itsestämme yhä uusia piirteitä nettiin, kauppiaille, kaikille. Tarjottavat palvelut ja tuotteet voidaan räätälöidä yhä paremmin henkilökohtaiseen tarpeeseen. Antti Isokangas kärjistää Mikro PC-lehdessä 8/2013: ”Palvelun personointi on käytännössä sitä, että mennään vasemmalta ohi Pravdasta ja oikeammalle kuin Fox News”.
Olen näkevinäni, että subjektiivisuuden rinnalle on nostettu ”uusi objektiivisuus”. Paul Krugman käytti tästä ilmaisua ”balance cult”, jonka voisi kääntää vaikka ”tasapuolisuuskultiksi”. Krugman kehittää esimerkin tasapuolisuuskultista: TV:stä tulee dokumentti, jossa pohditaan maapallon muotoa. Tunnin dokumentti jaetaan siten, että puolet ohjelmaan haastatelluista väittää maapalloa litteäksi ja puolet palloksi. Tärkeintä on juontajan lopussa tekemä yhteenveto, ja se kuuluu näin: ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”. Tämä edustaa hyperkorrektia – itse asiassa naurettavaa – käsitystä tasapuolisuudesta. Miksi näin tehdään? Ilmeisesti ketään ei saisi loukata. Uudella tasapuolisuudella pyritään tietenkin säilyttämään vaikka epätoivon vimmalla katsojakunta kanavan omistajien haluamalla ”riittävällä” tasolla. Täytyyhän mainoksille saada katsojia.
Esimerkki kuvaa jotain muutakin. Mielestäni se ilmentää yhä suurempaa eriytymistä katsojakunnassa. Kaikkia yritetään palvella. Helppoa se ei ole, sillä yksi kanava ei siihen kilpailuun tahdo pystyä vastaamaan. Asia hoituu lukemattomilla erilaisilla kanavilla, mutta yhden kanavan ongelma jää. Kanavakohtaiset katsojamäärät ovat romahtaneet niistä ajoista, jolloin Yhdysvalloissa oli kolme suurta yleiskanavaa NBC, CBS ja ABC tai Suomessa 2-3 kanavaa. Niinpä monet kanavat ovat profiloituneet kannattajakuntansa mukaisesti. Kuuluisin esimerkki on äärikonservatiivinen Fox-TV. Suomessa profiloituminen on hankalampaa katsojakunnan pienen koon takia.
”Tasapuolisuus” voidaan hoidella kätevästi myös siten, että haastatellaan kahta täysin eri mieltä asiasta olevaa henkilöä. Antti Isokangas kertoo (MikroPC 8/2013) esimerkin, jossa TV-kanavan ”keskusteluun” kutsutaan kaksi äärilaidan mielipiteitä esittävää henkilöä. Meille, jotka vierailemme amerikkalaisilla TV-kanavilla tämä on tuttua. Haastattelija saa tuskin suunvuoroa, kun haastateltavat käyvän toistensa kimppuun. Keskustelu saattaa yltyä lopulta huutomyrskyksi. Asiaan kuuluu, että kokoavaa yhteenvetoa ei juuri harrasteta, sehän voisi pilata koko ajatuksen, että ”asiasta on erilaisia näkemyksiä”.
Olemme siis siirtyneet useiden rinnakkaisten totuuksien maailmaan, joita ei yritetäkään sulauttaa yhteen jonkin naurettavaksi koetun objektiivisuuden nimissä.
Mihin tämä voisi johtaa? Itse asiassa meillä on jo esimerkkejä, mikä voisi olla seuraava askel. Amerikkalaisen teekutsuliikkeen yksi tunnuslause on ”there is nothing to know”, ei ole mitään, mitä tarvitsisi tietää. Tässä mallissa on siis edetty niin pitkälle, että perehtyminen on naiivia ja mielipiteet syntyvät tässä ja nyt ikään kuin intuitiosta. Koko käsite ”tieto” (puhumattakaan objektiivisesta tiedosta) on muuttunut itseään muita parempina pitävien snobistien puuhailuksi. Otetaanpa esimerkki. Viittasin eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani amerikkalaiseen erittäin tunnettuun kansanedustajaan Rand Pauliin, joka ehdotti vastikään, että Yhdysvaltain keskuspankin uudeksi johtajaksi on nimettävä maineikas taloustieteilijä Milton Friedman. Tässä on kuitenkin force majeure: Friedman kuoli vuonna 2006. Oliko tämä mauton vitsi? Vielä pahempaa. Hän oli tietämättömyydessään tosissaan.
Vielä pidemmälle viety suunta (joka liittyy kyllä edellä esitettyyn) on äärimmäisen subjektiivisen tiedon levittäminen. Kauppalehden toimittaja Olli Herrala, toimiessaan lehden New Yorkin kirjeenvaihtajana, yritti tuoda Suomeen Fox-tyyppisen äärikonservatiivien maailmankuvansa luomalla eräänlaisen Herrala-tavaramerkin kolumneissaan. Kaikki se tieto, joka sotii omaa ajattelua vastaan pistetään sivuun.
USA:ssa on syntynyt netin ”valheenpaljastuskanavia”, joita tosin niitäkin on alettu epäillä puolueellisuudesta. Netistä löytyvät kaikki mahdolliset ”totuudet”. Nyt pitäisi vielä oppia valitsemaan suurimmat totuudet.
Samaan aikaan olen ollut havaitsevinani yleissivistyksen rapautumisen. Tämä voi johtua infoähkystä, ei kerta kaikkiaan jakseta seurata tapahtumia, sattumuksia ympärillämme.
Niukkenevat koulujen resurssit heikentävät aivan perusasioidenkin opettamista. Vastuuta siirtyy yhä enemmän oppilaille itselleen. Hyvä näin, mutta monet hellittävät eivätkä enää yritäkään pysyä kärryillä. Jääkö koulun tehtäväksi siis lopulta opettaa ihmisiä hankkimaan tietoa? Uhkaako osaamisen räikeä polarisoituminen meitä?
Yleissivistyksen puutteen yksi ongelma on, että kaikenlainen tiedon puoskarointi menee helpommin läpi. Tiedon hankinnassa tai tiedon vastaanotossa kritiikin pitäisi kuitenkin kuulua kansalaistaitoihin. Myös mielipiteen vaihtaminen käy kätevästi, koska joka tuutista tulee ”vaihtoehtoista” tietoa. Laihdutusohjelmaa voi periaatteessa vaihtaa joka päivä.
Yksi tapa sivuuttaa reaalimaailma on niin sanottujen tosi-tv-ohjelmien seuraaminen. Varjomaailmalla voi kätevästi korvata todellisen elämän tylsyyden. Samalla tosi-tv kannustaa passiivisuuteen, kun ei tarvitse välttämättä etsiä omaan elämään haasteita.
Jos siis katsoja/kuulija/lukijakunta on joka tapauksessa pirstoutunut, kannattaako kaikkia edes yrittää palvella. Vähemmällä vaivalla selviää, kun palvelee ”omia”. Tämä ajattelu vie vähätkin mahdollisuudet pyrkimyksistä tuottaa tietoa objektiivisuuteen pyrkien.
Oliko tämä edellä kirjoittamani juttu nyt sitten tasapuolinen? Entä olivatko faktat kohdallaan? Vai oliko se setämäinen, opettajamainen? No, ainakin se oli besserwissermäinen, tiedetäänhän nämä. Kaikki mielipiteet ovat yhtä oikeita. Vanhat postmodernistit varmaan kääntyvät haudassaan, jos tai kun pilven lonkareen takaa ajattelevat tämän päivän faktojen ja mielipiteiden ilotulitusta. Kyllä suuret kertomukset ovat muuttuneet tosipieniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti