Juhani Suomi on jatkanut kirjoittamistaan suurmiehistämme. Laajan Kekkosen elämäkerran lisäksi hän on kirjoittanut Koivistosta ja nyt myös Mannerheimista. En yritäkään valaista Suomen tuotantoa kokonaisvaltaisesti. Aion lähestyä Juhani Suomea hänen mielestäni todistettavan asenteellisuuden kautta.
Juhani Suomi oli Kekkosesta kertoessaan Kekkosen perheen asialla. Hänestä tuli eräänlainen perheen virallinen hovihistorioitsija. Monille hän on yleensäkin Kekkosen virallisen elämäkerran kirjoittaja. Minun on tavattoman vaikeaa nähdä Suomen Kekkoskuvassa objektiivista lähestymistapaa. Useissa tämän blogin kirjoituksissa olen toivonut uutta kriittistä arviota Kekkosesta. Olen jopa ollut sitä mieltä, että tässä ei onnistuta ennen kuin ne, jotka elivät Kekkosen vaikutuksen alla – ”jotka saivat Kekkosen kädestä” - ovat poistuneet keskuudestamme.
Sitten Suomi keskittyi Mauno Koivistoon. Jouduin lopettamaan kesken Suomen Koivisto-kirjojen lukemisen, koska asenteellisuus oli niin silmiinpistävää. Aivan huikean näkymän Juhani Suomen sielunmaisemaan avaavat Koivisto-kirjojen valokuvat. Ne antavat nimittäin kuvan kirjoittajasta, joka inhoaa kohdettaan.
Suomi ei voi mitenkään antaa Koivistolle anteeksi sitä, että Koivisto ei eronnut syksyllä 1981 ”maan isän” tahdon mukaisesti. Suomi sivaltaa kynällään koston jälkikäteen. Menettely on niin alhainen, että se on minusta vastenmielinen.
Sorrunko nyt yliampumiseen? Se jääköön jokaisen arvioitavaksi. Oma tulkintani Suomen kirjoittelusta on seuraava: hänellä on pakottava tarve nostaa Kekkonen kaikkea ympäröivää maailmaa korkeammalle tasolle. Hänen kilpailijansa valtiomiessarjassa joutuvat Suomen aliarvioinnin kohteeksi ehkä Paasikiveä lukuunottamatta. Sanon suoraan, että tämä on luotaantyöntävää lähihistorian systemaattista rakentelua Juhani Suomen haluaman kuvan mukaiseksi.
Asettaakseen Kekkosen jalustalle ja ankkuroidakseen hänet Suomen lähihistoriaan hän suuntaa manipulointinsa sekä Kekkosen jälkeiseen aikaan että sitä edeltäneeseen aikaan. Nyt on sitten Mannerheimin vuoro. Suomi haluaa uudessa kirjassaan osoittaa Mannerheimille kaapin paikan Suomen historian henkilögalleriassa.
Ennen kuin menen lähemmin Suomen kirjoitteluun pyrin valaisemaan omaa näkemystäni Suomen marsalkasta. Kuvani Mannerheimista on paitsi arvostava, niin myös kriittinen.
Minusta Mannerheim on saanut kymmenien hänestä kirjottavien henkilöiden taholta osakseen sellaista suitsutusta, että tämä ei mitenkään voi antaa realistista kuvaa suurmiehestä nimeltä Mannerheim. Ståhlbergiläisen demokratian näkökulmasta Mannerheim ei ollut demokraattinen hahmo, tosin kukaan ei ole sellaista kuvaa hänestä antanutkaan. Mannerheimin uran pimeitä kohtia olivat hänen pyrkimyksensä diktaattoriksi ensin vuonna 1919 ja sitten vuonna 1921. Likaisen työn tekivät ns. aktivistit, jotka kuitenkin epäonnistuivat tehtävässään. Vastassa olivat demokratian tukipilarit K.J. Ståhlberg ja Heikki Ritavuori.
Toinen pimeä kohta oli Mannerheimin menettely Lapuan liikkeen aikaan, kun hän jälleen pyrki sekasortoista tilannetta hyväksikäyttäen näkyvään asemaan. Nyt hänellä oli käsikassaranaan kenraali Hannes Ignatius. Jälleen Mannerheim joutui pettymään. Svinhufvud torjui vallankaappausyrityksen taitavasti. Näin Suomi vältti itäeurooppalaisten mallien mukaisen autoritäärisyyden ja demokratian vastaisen kohtalon.
Tietenkin voidaan kohdistaa kritiikkiä Mannerheimin tietämättömyyteen todellisesta tilanteesta jatkosodan kriittisinä hetkinä keväällä 1944 ja erityisesti Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla kesäkuun alussa 1944. Mannerheimiltä aivan ilmeisesti pimitettiin tietoa. Vanhaa miestä ei saanut pelotella. Toinen asia on sitten, että Suomen kiistattomasti riittämätön varustautuminen Neuvostoliiton hyökkäykseen ei ollut sittenkään ratkaisevaa sodan lopputuloksen kannalta. Suurhyökkäyksen ruhjova voima oli niin suuri, että hyökkäystä ei minun tulkintani mukaan olisi pystytty pysäyttämään millään vastatoimilla. Tappiot olisivat olleet liian suuret. Vereksiä joukkoja tarvittiin kesä-heinäkuun 1944 ratkaisevissa taisteluissa.
On selvää, että Mannerheimista on pyritty rakentamaan ylivertainen myytti. Myytin muovaamiseen ovat osallistuneet lukemattomat henkilöt. Tähän rakenteluun en halua osallistua. On helppoa muodostaa Mannerheimista pelokkaan, vanhan ja hauraan miehen muotokuva vuosien 1944-1946 perusteella. Silloin jää suuresta kuvasta huomioimatta Mannerheimin realistisuuden taju. Suurina menestyksen hetkinä vuonna 1941 hän käyttäytyi korskeasti, mutta hahmotti Suomen aseman tappiotilanteessa 1944 oivallisesti. Hänen kirjeensä Hitlerille Suomen irtautuessa lopullisesti Saksasta on mestarillinen: Saksa säilyy tappiossakin, mutta Suomi voidaan pyyhkäistä maailmankartalta suursodan tuoksinassa.
Juhani Suomi on taitava manipuloija. Hän tarkastelee kohdettaan äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja antaa itsestään monelle satunnaiselle lukijalle kuvan suuresta ammattitaidosta. En epäile hänen teknistä ammattitaitoaan, mutta edellä mainituissa elämäkerroissa hän käyttää ammattitaitoaan asenteellisesti, siis historian kuvaa tarkoitushakuisesti muokaten.
Moni on pannut merkille Suomen Kekkoskirjoista saman kuin minäkin. Faktojen ja niistä muodostetun kuvan perusteella Suomi vetää täysin erilaiset johtopäätökset kuin kirjojen lukija. Pahempaa on, että tainnuttavassa yksityiskohtien tulvassa valikointi lähteissä on usein yksipuolista. En epäile, etteivätkö kuvaukset olisi oikeita, mutta sen asetan kyseenalaiseksi, että kuvausvalikoima olisi tasapuolinen kohteen kannalta.
Oma lukunsa ovat pienet ikävänsävyiset, nälvivät anekdootit ja juorutiedot, jotka Suomi haluaa nostaa esille Mannerheimista. Ne eivät anna kuvaa suuria kokonaisuuksia hallitsevasta historioitsijasta, vaan pedantista tapahtumien kirjaajasta. Sävy yksityiskohdissa on johdatteleva ja kokonaisuuden kannalta väärä ja yksipuolinen.
Juhani Suomen organisoima kuva Suomen lähihistoriasta on jollain tapaa ainutlaatuinen. Hän rakentaa systemaattisesti myyttiä Kekkosesta jälkipolville tavalla, joka ei täytä ainakaan minun objektiivisen historiankirjoituksen vaatimuksia. Silloinkin kun hän kirjoittaa Koivistosta ja Mannerheimista hän kuvaa Kekkosta. Kekkosen kuningastie historiaan vaatii raivaamaan tieltä vähäpätöisemmät hahmot.
Kekkosen ja Mannerheimin viimeiset vuodet muistuttavat toisiaan. Molemmat kokivat vanhenevan valtiomiehen tuskalliset vaiheet, kun voimien heikkeneminen esti täysipainoisen osallistumisen politiikkaan, vaikka haluja olikin. Muuttuva ajan henki ajoi molempien yli. Hyvin suuri osa niistä seikoista, jotka Suomi ottaa esille vanhenevasta Mannerheimista, sopivat myös Kekkoseen.
Historia jatkuu – myös Suomen historia. Paasikiven, Kekkosen, Koiviston ja Mannerheimin suurmiesasema muovautuu edelleen. Se muuttuu myös suhteessa esimerkiksi sellaisiin valtiomiehiin kuin Ståhlberg, Ryti ja Tanner.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti