Tämä on tarina Matti Kurjensaaresta ja Olavi Paavolaisesta. Edellinen on ihailemani kirjailija, esseisti ja aikansa tulkki ja paljon muuta ja jälkimmäinen kirjailija, näkijä, snobi ja paljon muuta....
Herrat olivat keskenään ystäviä ja sielunveljiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Kurjensaari (1907-1988) elettyään paljon pidempään kuin Paavolainen (1903-1964) kirjotti tästä kirjan ”Loistava Olavi Paavolainen”. Taisi olla niin, että Paavolainen vielä eläessään kertoi lähimmilleen, etteivät antaisi Kurjensaaren kirjoittaa hänen elämäkertaansa. Tähän ei kannata takertua, onpahan osoitus, että Kurjensaari oli intiimin lähellä Paavolaista. Turhaan Paavolainen pelkäsi. ”Loistava Olavi Paavolainen” on kirjoitettu hyvällä maulla ollen samalla yksi tukipilareista Paavolaisen legendassa.
Matti Kurjensaari oli 1930-luvulla liberaalin Nykypäivä-lehden päätoimittaja. Onneksemme Kurjensaari kirjoitti vuonna 1962 kirjan ”30-luvun vihainen nuori mies”, jossa on hänen pääkirjoituksiaan (?) lehdestä. Luin kirjan nyt ensimmäisen kerran. Kirja paljastaa, miten upea esseisti hän oli jo tuolloin.
Yksi kirjan kirjoituksista (joka on päivätty 15.12.1936) koski Olavi Paavolaisen tunnettua matkaa natsi-Saksaan, Travemündeen ja Nürnbergin puoluepäiville vuonna 1936. Paavolainen kirjoitti matkastaan erään Suomen kirjallisuushistorian loistavimmista matkakertomuksista ”Kolmannen valtakunnan vieraana”, jonka luin aikanaan suurella mielenkiinnolla. Kurjensaaren Nykypäivä-lehteen kirjoittaman esseen nimi on paljon puhuva: ”Onko Paavolainen kääntynyt natsiksi?” Sitä referoin ja kommentoin seuraavassa.
Paavolainen etsi koko elämänsä ajan suurta innoitusta, ja kun se lopullisesti sammui joskus 1960-luvun alkuvuosina, hän menetti elämänhalunsa. Kurjensaaren mukaan Paavolainen oli yksi niistä, joka koki – kuten Kurjensaarikin – 1930-luvun taantumuksen harmauden tavattoman raskaasti. Mentyään Hitlerin Saksaan Paavolainen löysi innoituksen uudelleen.
Totta on, että Paavolainen hurmioitui natsien Nürnbergin puoluekokousspektaakkelista. Koko infernaalinen valotykitys oli viimeisen päälle suunniteltu. Goebbels, Leni Riefenstahl ja tietenkin päätähti, lähes jumalaksi ylennetty Adolf Hitler, pääsivät näyttämään parastaan.
Paavolaisen ihastuminen natsien propagandanäytökseen oli ”ennen muuta uskonasia”, kuten Kurjensaari kirjoittaa. Sitten hän jatkaa: ”Paavolainen aivan oikein huomauttaa, että meidän aikamme ei ole epäuskonnollinen, mutta se on syvästi epäkristillinen”. Paavolainen lumoutuu ”natsilaisuuden pakanallisesta uskonnollisuudesta”. Nürnbergissä tämä kiistanalainen persoona – kulttuuriliberaali tai kulttuuriradikaali – menettää kriittisyytensä ja lankeaa epärationaaliseen ”koristeelliseen rituaaliin” mielestäni jotenkin samaan tyyliin kuin Kivennavan Vienolassa runoilijatovereidensa kanssa 1920-luvulla.
Kurjensaari pohtii samoja asioita kuin minäkin, kun hän luki kirjan: retkahtaako Paavolainen myös sisällöllisesti natsiaatteeseen? Lopullista totuutta ei taida löytyä, mutta rajat Paavolainen asetti: hän suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Pinnalta katsottuna hän näyttää langenneen natsilaisuuteen, mutta mielestäni kysymys on sittenkin enemmän esteettisestä kokemuksesta. Paavolainen oli aina ollut esteetikko ja nyt hän löysi toiveidensa täyttymyksen: ”`Sininen valonheittäjätemppeli´ ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka”!
Sitten tulee ehkä oivaltavinta Kurjensaarta: ”`Kolmannen valtakunnan vieraana´ on syvimmältä innoitukseltaan oikeistolainen …... mutta en voi kuvitella, että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”.
Kurjensaari, joka suhtautui luotaantyöntävästi natsismiin, kiitti Paavolaista siitä, että hän antoi sitaateissaan enemmän aineksia natsivastaisuudelle kuin mikään muu informaatio: ”Paavolainen antaa tahtomattaan sellaisen kuvan Kolmannesta valtakunnasta, että siitä kääntyy inhoten pois”.
Kaiken lukemansa ja kokemansa jälkeen Kurjensaari summaa: ”Luottamus Führeriin ja hänen Saksaansa on taikauskoa, sokeutta ja taantumusta”.
Paavolainen jatkoi pakanallisuuden teemaansa 1930-luvun lopulla Etelä-Amerikkaan suuntautuneella matkallaan, josta hän myös kirjoitti kirjan ”Lähtö ja loitsu”.
Kun Paavolainen matkasi Neuvostoliittoon juuri toisen maailmansodan alla, hänen vierailunsa keskeytyi lähestyvän sodan jännittyneessä ilmapiirissä. Minulla on sellainen käsitys, että Paavolainen olisi ilmestymättömässä kirjassaan tarkastellut Neuvostoliittoakin sen omista edellyksistä käsin – sitoutumattomasti - sen kuvan kautta, jonka Paavolainen oli sisäistänyt matkallaan. Tähän viittaa hänen varsin objektiivinen esitelmänsä aiheesta Suomen armeijan johtaville tiedustelu-upseereille sodan jo käynnistyttyä.
------------------------------------------
Olen arvioinut useita kertoja oikeistoilmiöitä näissä blogikirjoituksissa. En edes vihjaa, että oppeja haettaisiin tänä päivänä natsi-Saksasta, mutta ajattelu on jyrkentynyt ja suvaitsemattomuuden tartuntavaara on ilmeinen. Oikeistoaatteen ilmenemismuodoissa on samoja piirteitä kuin 1930-luvun Suomessa.
Ehkä tähän sopii pieni välähdys siitä, mitä tuolloin saattoi tapahtua.
Esseessään ”Espanjalaista luutunsoittoa” (Nykypäivä 31.7.1936) Kurjensaari kuvaa episodia eräässä ravintolassa Helsingissä. Sisään astuu nuorten aikuisten seurue, josta erottuu pitkähkö tyttö, joka tekee natsitervehdyksen. Seurue sijoittuu keskelle salia ikään kuin halliten sitä. Kurjensaari jatkaa: ”Pitkän tytön silmät olivat jatkuvasti arjalaisessa hurmiossa, katse leimahteli hakaristejä ja silloin tällöin hän ojensi kätensä ja huusi: Heil, johon joku seurueesta vastasi: Heil, der Führer! Illemmalla tyttö kehui kuuluvasti, ettei hän koskaan ollut tavannut näin hauskoja ihmisiä.....
Paavolaista olisi mahdotonta sijoittaa nykyiseen puoluekenttään, koska hän vaelsi elämänsä aikana oikealta hyvin pitkälle vasemmalle. Parhaimmillaan hän oli kulttuuriradikaalina keulakuvana. Vai sulkisiko hän tänä päivänä koko puoluekentän ulkopuolelleen ja hakisi innoituksen lähteensä aivan muualta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti