Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan vuosina 1995-2008 keskipalkkaisten ammattien työvoimaosuus laski reilulla kymmenellä prosentilla. Etla ennustaa, että meneillään oleva taantuma on edelleen kiihdyttänyt kehitystä. Tähän on helppo uskoa, koska irtisanomiset ja yrityssaneeraukset ovat kohdistuneet kohtuuhyväpalkkaisiin palvelu- ja teollisuusammatteihin.
Mutta mistä keskiluokan nousu oikein alkoi? Lennart Schön antaa kirjassaan ”Maailman taloushistoria” keskiluokan noususta elävän ja todentuntuisen kuvan. Keskiluokan nousu ajoittuu 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Englannissa, päinvastoin kuin Ranskassa, suurehkon osan kokonaistuloista sai keskiluokka. Kysymys on kyvystä ansaita ja kyvystä kuluttaa. Nämä kulkevat käsikädessä.
Nyt voimme pohtia, miksi suunta on kääntynyt päinvastaiseksi: keskiluokka pienenee. Vattin tutkimuksessa viitataan ilmiön kansainväliseen luonteeseen. Kun olen erityisesti pyrkinyt selvittämään Yhdysvaltain keskiluokan kutistumisen syitä, käyn sitä läpi seuraavassa.
Teollisuustyön kilpailukyky alkoi heiketä Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla. Kaukana takanapäin tuntuivat olevan 1950-luvun kultaiset päivät. Silloin syntyi perheidylli, jossa mies kävi ansiotyössä ja vaimo hoiti kodin elintason noustessa yhdenkin työssäkävijän taloudessa nopeasti. Elintason nousua eivät hidastaneet suuret syntyvien ikäluokat (Babyboomers 1946-1964).
Kahdeksankymmentäluvulta alkanut kehitys johti keskiluokan palkkatason reaaliseen pysähtymiseen ja jopa alenemiseen. Kehitykselle on monta syytä: aasialainen (tuolloin erityisesti japanilainen) kilpailu koetteli kovin amerikkalaisten teollisuustyöpaikkojen kestävyyttä ja automaattinen tietojenkäsittely puri tehokkaasti hyväpalkkaisiin rutiinitehtäviin. Viimeisten 30 vuoden aikana kehitys on voimistunut. Osa kotitalouksista nousi palkkatasossa ylöspäin mutta paljon suurempi osa jämähti paikoilleen tai taantui.
Teollisuustuotteiden valmistus siirtyi yhä laajemmin Kauko-Itään samaan aikaan, kun teollisuuden osuus BKT:stä putosi USA:ssa lähelle 10 prosenttia. Koneet ja hyvätuloinen keskiluokka irtautuivat toisistaan. US Steel ei työllistänyt enää 400 000 työntekijää, vaan vaivaiset 50 000 työntekijää. Teollisuus loi aikanaan myös runsaasti hyväpalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja, jotka nekin luonnollista syistä vähenivät. Sen sijaan syntyi valtava määrä pienipalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja. Wall Mart ei työllistänyt ketään vuonna 1961, mutta nyt työntekijämäärä on 1,6 miljoonaa. Keskipalkka lienee noin 10 dollaria tunnilta.
Sijoittajien kannalta teollisuusyritykset eivät olleet enää ainakaan pääosin hyviä sijoituskohteita. Ne muuttuivat huonotuottoisiksi ja korvautuivat rahamarkkinasijoituksilla. Tapahtui kapitalismin rahallistumisilmiö (financialization). Teollisuuden muuttuminen epäseksikkääksi ei ollut omiaan vankistamaan keskiluokan asemaa: tapahtui päinvastainen ilmiö.
Keskiluokan heikkeneminen on yhteydessä tuloerojen kasvuun. Erityisesti 1980-luvulta alkaen ilmenneet talouden kuplat nostivat joidenkin ansiotasoa räjähdysmäisesti samaan aikaan, kun tosilla palkat taantuivat.
Kotitaloudet kehittivät lukuisia erilaisia tapoja pyrkiessään säilyttämään elintasonsa. Kolme keskeistä tapaa olivat seuraavat: aviopuolison (vaimon) siirtyminen työelämään, pidemmät työpäivät ja velkaantuminen. Yhdysvallat oli vielä 1950-luvulla melko patriarkaalinen yhteiskunta, niinpä tilanteen muuttuessa naisille löytyi työmarkkinoilta tilaa. Työpäivää pidentämällä (tai ottamalla toinen työ) pyrittiin säilyttämään ansiotaso edes ennallaan. Amerikkalainen työkeskeisyys ei siis johdu pelkästään intensiivisestä suhtautumisesta työhön, vaan halusta pelastaa elintaso. Vasta näiden ilmiöiden jälkeen turvauduttiin velkaan. Kuplatalouden muuttuminen velkataloudeksi on monissa yhteyksissä kaluttu luu, joten en siihen tässä yhteydessä puutu.
Onko Suomessa tapahtumassa sama kehitys kuin Yhdysvalloissa? Varmaankin, ainakin osittain. Kaikilta osin vertailu ei toimi. Meillä molemmat aviopuolisot ovat jo usein töissä. Työaikojen pidentäminen on vaikeaa, koska meillä on vahva ammattiyhdistysliike. Yhdysvalloissa palkat joustavat helpommin alaspäin, Suomessa jähmeämmät palkat johtavat irtisanomisiin. Suomessa hyvinvointiyhteiskunnan kunnianhimoisemmat tavoitteet pitää kiinni hyvistä työpaikoista kaatavat yrityksiä, jotka eivät pysty vastaamaan kansainväliseen kilpailuun.
Suuri taantuma kuitenkin rokotti pahasti myös amerikkalaisia työmarkkinoita: pitkäaikaistyöttömyys on moninkertaistunut.
Suomalaiset ovat sen sijaan jäljitelleet amerikkalaisia velkaantumisessa. Me lähestymme amerikkalaista tasoa, joka heillä oli vuonna 2008 (velka keskimäärin yli 130 prosenttia käytettävissä olevista tuloista). Olisiko nyt aika ruveta seuraamaan amerikkalaisia, jotka ovat ruvennet maksamaan velkojaan pois?
Miten tästä eteenpäin? Näyttää siltä, että seuraamme amerikkalaisten esimerkkiä. Keskituloiset ovat hyvivointiyhteiskunnan selkäranka, kovin suurta pudotusta ei voi sallia. Julkisten palvelujen verovaroin tapahtuva kustantaminen (veronmaksumoraali) saattaa heikentyä keskiluokan pienentyessä.
Paras tapa taistella amerikkalaista kehityssuuntaa vastaan on olla toistamatta samoja virheitä. Valitettavasti teollisuuden siirtymistä Aasiaan on tapahtunut jo tovin ja kehitys jatkunee. En usko kehityksen kääntämisessä mihinkään jippoon, siis sellaiseen malliin, että sijoitetaan miljarditolkulla rahaa biotalouteen, niin kyllä se siitä…. Ainoa varma etenemistapa on luoda uusia kilpailukykyisiä tuotteita kohtuullisella hinnalla. Valtiovallan on tuettava tätä kehitystä omilla toimillaan. Moderniin internetiin perustuvaan teollisuuteen ja siihen liittyviin palveluihin on syytä panostaa laaja-alaisesti kaikin liikenevin voimavaroin.
Yhdysvalloissa tapahtunut ilmiö, jossa teollisuutta on palannut takaisin Amerikan mantereelle, on lohdullinen, joskin vielä heiveröinen kehityssuunta. Onneksi Kiinan palkkataso ”tulee vastaan”. Meidän ei tarvitse Suomessa ehkä käydä pohjamudissa, ennen kuin käänne tapahtuu. Myönnän, että tähän sisältyy aimo annos toiveikasta ajattelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti